Kuningas käännähti ja näki tytön. Samalla hän näki myös hahmon joka seisoi tikari kädessä hänen takanaan. Seuraavaksi kuului metallinen kilahdus. Sivuovesta tuikahti valo, kun salaperäinen varjo poistui salista. Kuningas huusi ja vartijat syöksyivät sisään. Rebal käski heidän juosta sivuovelle, mutta se oli turhaa, sillä käytävällä ei näkynyt muuta kuin se mikä siellä oli, kun siellä ei ollut ketään. Eli käytävä oli tyhjä.
Lisää vartijoita tuli saliin tuoden mukanaan soihtuja, joilla he sytyttivät seinustoilla olevat kynttilät. Lattialla näkyi tikari ja eräs vartija kumartui poimimaan sen ylös. Samassa muualta linnasta alkoi kuulua kovaa meteliä. Kuninkaan vieressä olevat vartijat paljastivat miekkansa valmiiksi, jotta he pystyisivät mahdollisimman nopeasti puolustamaan kuningastaan jos tarve siihen tulisi. Juoksuaskeleet kaikuivat käytävällä ja ne suuntautuivat kohti vastaanottosalia. Ovelle ilmestyi Tomas, Neton ja Sara.
-Isä, oletko kunnossa?
-Tomas, huudahti kuningas ilahtuneena. -Mitä sinä täällä teet?
-Lisa, huomasi Ghor ja meni tytön luokse. –Sinä olet hengissä. Mitä sinulle oikein on tapahtunut?
Anselm tuli huoneeseen ja näki myös tytön. Leveä hymy kohosi vanhan miehen kasvoille ja hän tuli nopeasti halaamaan Lisaa.
-Missä toiset ovat? Lisa kysyi.
Surullinen ilme kohosi haltian ja Anselmin kasvoille.
-Easin on kuollut.
Suuret kyyneleet alkoivat valua pitkin tytön laihtuneita poskia. Hän ymmärsi unensa. Sininen huone oli meri ja Easin nukkui valkoisella patjalla eli aallolla.
-Hän on hukkunut, kuiskasi Lisa.
Anselm nyökkäsi. Lisa alkoi itkeä kovaan ääneen ja muut huoneessa olijat pelästyivät. Anselm lohdutti tyttöä parhaansa mukaan ja lopulta itku tyyntyi nyyhkytykseksi.
-Shian on murhannut äidin ja isän, hän sanoi silmät punaisina ja nenäänsä niistäen.
Anselmin ja Ghorin ilmeet muuttuivat myötätuntoiseksi. He olivat tavanneet Ursulan ja Evansin vain kerran, mutta sydämellisyydellään jättäneet heihin lähtemättömän vaikutuksen. Ghorin ainakin sillä Ursula oli pelastanut hänen henkensä tekemällään uutteella.
-Entä Mgia?
-Emme tiedä. Hän oli eräällä saarella toisten velhojen kanssa ja se saari hävisi.
Lisan unessaan näkemät hahmot saivat selityksen. He olivat olleet Mgian seurassa olleita velhoja. Millaisia unia hän oli oikein alkanut nähdä? Ne olivat kuin kaikuja jo tapahtuneista tai lähitulevaisuudessa tapahtuvia asioita. Miten hän oppisi tulkitsemaan niitä? Miten hän pystyisi erottamaan jo tapahtuneen siitä mitä tulisi tapahtumaan tulevaisuudessa?
-Mitä sinulle on tapahtunut? Kysyi Ghor tytöltä, joka oli muuttunut valtavasti siitä pyöreäposkisesta, nauravaisesta tytöstä, joka lähti heidän mukaansa lähes kaksi kuukautta sitten. Lisa oli laihtunut ja vanhentunut. Ennen niin nauravaiset silmät olivat vakavat ja tuskasta turtuneet, sillä ne olivat nähneet niin paljon pahuutta ettei se voinut olla vaikuttamatta hänen ulkoiseen olemukseensakin.
-Paljon, vastasi Lisa lyhyesti ja haltia ymmärsi, ettei Lisa ollut vielä valmis puhumaan tapahtuneesta. Miten kukaan voisi ymmärtää miltä tuntui olla Tuhon jumalan vallassa? Ei ketään, ainakaan vielä, mutta tämän sodan edetessä varmaan yhä useampi.
Rebal ja Tomas tulivat heidän luokseen.
-Tässä on tämä tyttö joka tuupertui kaupunkimme porteille pari päivää sitten, kuului Rebal selittävän pojalleen. –Lisa, haluan esitellä sinulle poikani Tomaksen.
-Tapasimme toisemme lyhyesti silloin laivalla. Sitten sinä lähditkin Peilin kanssa….
Lisa punastui. Mitä kaikkea hän olikaan tehnyt Shianin vallassa ollessaan? Katsoessaan Tomasta tarkemmin hän tunnisti tämän samaksi nuorukaiseksi, jonka oli nähnyt unessaan. Tummatukkainen nuori mies.
-Olen todella kiitollinen sinulle, että pelastit isäni hengen.
-Olen iloinen, että minusta on jotain vihdoin jotain hyötyäkin, Lisa hymyili nuorelle miehelle. Herttuatar Sara ilmestyi huoneeseen. Neton kääntyi hänen puoleensa.
-Missä olit?
-Kävin katsomassa missä Chat on.
-No, missä hän oli?
-Vuoteessaan nukkumassa. Ovella seissyt vartija sanoi, että poika ei ole poistunut huoneestaan sen jälkeen, kun hän meni sänkyynsä pari tuntia sitten.
-Joten se siitä teoriasta. Minusta se muutenkin oli varsin epäuskottava. Eihän Chatilla ole mitään syytä murhata isäänsä.
Sara pohti kuumeisesti. Ennustuksessa sanottiin, että se poika on ensimmäinen vaikkei ihminen lienekään. He olivat kaikki, tai ainakin hän oli näin ajatellut, monien kiemuraisten mutkien kautta olettaneet, että kyseessä oli kuninkaan toisen vaimon poika Chat.
-Mitä jos oletimme liikaa?
-Mitä tarkoitat?
Neton istui hänen viereensä.
-Otaksuimme heti,…
-Niin sinä otaksuit, meistä muista en menisi takuuseen.
-… että kyseessä on kuninkaan poika, mutta mitä jos kyseessä onkin kuningattaren ensimmäinen poika? Sara katsoi miestä.
Netonin kulmakarvat kohosivat hiusrajaan asti.
-Silloin ennustus olisi paremmin ymmärrettävissä. Kuuntele nyt, sanoi Sara Netonille, kun tämä alkoi väittää vastaan. – ”Se ensimmäinen poika on, vaikka ihminen ei lienekään. Toista se uhkaa, vaikkei tämän poika olekaan.” Eli toinen on tässä tapauksessa Rebal.
Neton mietti kulmakarvat kurtussa ja otsa vaolla. Sara oli oikeassa, siten ennustuksessa oli järkeä.
-Entä, vaikka ihminen ei lienekään? Onko kyseessä peikko tai hiisi? Minusta ajatus on mahdoton.
-Entä tremani?
Neton nyökkäsi. Oli ehkä aika jututtaa kuningatar Trinitaa. Neton nousi ylös ja meni kuninkaan luokse, joka oli edelleen kirjastonhoitajan, haltian ja poikansa seurassa juttelemassa. Neton selitti tälle paljon ja kauan ja kuninkaan ilmeet vaihtuivat epäuskosta kiukkuun. Hän lähti äkäisesti kulkemaan kohti ovia perässään Neton, Anselm, Ghor ja Tomas. Lisa jäi seisoskelemaan huoneeseen. Sara meni tytön luokse.
-Sinä olet rohkea tyttö.
Lisa pyöritti päätään. Ei hän ollut rohkea, hän vain oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sen tähden, että oli vihdoin nähnyt unta, jolla tuntui olevan jotain merkitystä.
Kuningas käveli reippaasti kuningattaren makuusalin ovelle. Sillä seisova vartija paransi ryhtiään Rebalin lähestyessä. Kuningas ei edes koputtanut ovelle vaan marssi suoraan sisään. Kuningatar Tirinita istui takan vieressä ja koristeli ristipistoin puseroa. Hän kohotti päätään miehensä astuessa huoneeseen.
-Mikä suo minulle tämän kunnian?
Trinita oli sopusuhtainen nainen, jonka pitkät platinanvaaleat hiukset olivat niskassa nutturalla. Hänen silmänsä olivat pistävän tummat verrattuna hänen vaaleuteensa. Trinita oli melko paljon miestään nuorempi. Heidän vanhin lapsensa Tanya oli neljäntoista, toinen tytär Tinia oli kahdentoista ja Chat oli kymmenen.
-Mitä olet tehnyt viimeisen kahden tunnin aikana?
Trinita laski ompeluksensa syliinsä ja katsoi miestään.
-Onko tämä virallinen kuulustelu, hän kysyi katsoen neljää miestä, jotka seisoivat Rebalin takana.
-Mikäli et ole kuullut joku yritti murhata minut.
Ilmekään ei värähtänyt Trinitan kasvoilla.
-Nähtävästi ei käynyt kuinkaan, hän sanoi ja jatkoi ompeluaan.
-Onko sinulla lapsi joka ei kuulu minulle?
Trinitan käsi pysähtyi kesken piston. Hän nosti päänsä ja katsoi miestään. Tummat silmät olivat yhtä tutkimattomat kuin ennenkin.
-Mistä olet sellaista saanut päähäsi, hän kysyi rauhallisesti, mutta hänen rintakehänsä kohoili nopeamin kuin hetki sitten.
-Onko esikoispoikasi tremanin lapsi?
Trinita valahti aivan valkoiseksi. Miten kuningas voi tietää? Se oli hänen salaisuutensa, hän ei ollut jakanut sitä kenenkään enää elossa olevan kanssa.
-Se on siis totta. Se ei ollut enää kysymys vaan toteamus. –Missä hän on?
Trinita kätki päänsä käsiinsä ja alkoi itkeä. Hänen sylissään ollut paita tipahti lattialle.
-Lopeta tuo!
Trinita nosti päänsä ja hänen silmänsä olivat aivan kuivat.
-Miten sait tietää, hän kysyi mitään paljastamattomalla äänellä katsoen kuningasta pelottomasti silmiin.
Rebal oli vaiti. Hän vain katsoi naista, jonka oli nainut viisitoista vuotta sitten. Silloin hän oli viehättynyt naisen kauniista ulkomuodosta ja myös siitä, että hän tuli Tranin vanhimpiin kuuluvasta suvusta, jolla oli maaomaisuutta herttuakunnan keskiosissa. Hänen serkkunsa Gutrin oli silloi varoittanut häntä naisesta, mutta hän oli viitannut varoituksille kintaalla, leimaten ne kateellisen miehen puheeksi.
-Hakekaa kapteeni Gutrin, kuningas käski vartijaa.
Neton oli kuljeskellut pitkin kuningattaren huonetta. Hänen sormensa hipelöivät vähän kaikkia esineitä ja tavaroita. Erään kaapin päällä oli kiinnostavia veistoksia ja Neton otti yhden niistä käteensä tutkiakseen sitä tarkemmin. Trinita huomasi sen, mutta liian myöhään. Viereisestä seinästä liukui osa syrjään paljastaen salaisen huoneen.
-Kappas vain, sanoi Neton ottaen kynttilän seinätelineestä ja meni sisään. Huone oli tyhjä, mutta joku oli kuitenkin oleillut siellä, sillä huoneessa oli sänky jossa oli nukuttu.
Poika oli piileskellyt täällä salakammiossa. Tomas tuli myös huoneeseen ja katseli pöydällä olevia kirjoja. Ne kaikki käsittelivät velhoutta.
-Oletko sinäkin Shianin palveluksessa, Tomas kysyi äitipuoleltaan.
Trinita katsoi nuorukaista hämmästyneenä.
-Minulla ei ole mitään tekemistä sen jumalan kanssa.
-Vaikka poikasi on tremani?
-Minun poikani ei palvele Shiania, kiisti kuningatar.
Kapteeni saapui huoneeseen. Hänen uniset silmänsä kertoivat hänen olleen jo nukkumassa.
-Vie tämä nainen selliin, käski kuningas.
Gutrin näytti typertyneeltä.
-Miksi?
-Siksi kun minä käsken, sanoi Rebal ja poistui saman tein huoneesta.
Gutrin viittasi mukanaan tulleille sotilaille, jotka ensin vilkaisivat toisiinsa ja vielä kerran kapteeniinsa, ennen kuin ottivat kuningatartaan kiinni käsivarsista ja lähtivät kuljettamaan häntä kuningattarelle sopivalla arvokkuudella linnan vankityrmiin. Trinita ei vastustellut millään lailla, vaan hän kulki pää ylväästi pystyssä. Vartijat veivät kuningattarensa vankityrmään ja lukitsivat oven perässään.
-Älä pelkää äiti, sanoi ääni pimeästä. –Minä hoidan asiat parhain päin.
-Sebastian?
-Niin äiti?
-Sebastian, älä sekaannu enää tähän asiaan. Lähde pois ja aloita uusi elämä jossain muualla.
-Hän laittoi sinut tyrmään!
-Ei, poikani, anna olla ja lähde.
-Minun on kostettava hänelle, sillä hän kohteli sinua kaltoin.
-Minä pyydän! Sebastian, anna asian olla. Me olemme kaikki jo kärsineet liian paljon. Sebastian?!
Vastausta ei enää kuulunut.
Velho ja Eleonoora istuivat Griesin entisen päämiehen huoneessa. Peili oli heidän edessään, mutta siitä ei ollut paljon iloa, sillä kukaan heistä ei osannut tulkita sitä. Sitä paitsi Shian oli Peilissä sisällä ja Emisior ei tiennyt miten se tulisi vaikuttaman Peilin käyttäytymiseen.
-Mitä me nyt teemme?
Kysymyksen, jota he kaikki olivat mielessään pohtineet lausui ääneen Rosalind. Mgian äiti istui korkeaselkäisessä mukavan pehmustetussa tuolissa joka oli luultavasti kuulunut edesmenneelle johtajalle.
-Jospa menisimme takaisin Heppettiin?
-Liian pitkä matka. Sitä paitsi Shianin joukot ovat vallanneet Haminin.
-Kyllä me silti läpi pääsemme.
-Tietysti, mutta se vie liian paljon aikaa, vastasi Mgia äidilleen.
He vaipuivat jälleen mietteisiinsä. Mgia meni katsomaan seinällä olevaa taidokkaasti maalattua Eternin karttaa.
-Voisimme mennä Adaelmaan. Illy asuu siellä.
Illy, Mgian vasta vähän aikaa sitten paljastunut sisar, asui Adaelmassa Klostvikin luostarissa. Heille annettujen tietojen mukaan (eli Emisior oli sen tiedon antanut Peilissä ollessaan) Illy saattaisi tietää miten Peili muutetaan takaisin Balantineksi. Tai jotain muuta Peiliin liittyvää.
-Illy ei halua nähdä minua.
-Luulen, että meidän täytyy silti mennä Klostvikiin, pohti Eleonoora kulmat kurtussa.
He kerääntyivät kaikki kartan eteen. Griesistä pohjoiseen oli pieni kalastajakylä nimeltään Hamstra. Sieltä he voisivat saada veneen, jolla purjehtia pitkin rannikkoa Shaeliin ja siitä ylös Westam-jokea Adaelmaan. Aikansa mietittyään he tulivat siihen tulokseen, että suunnitelma saattaisi jopa toimia. Hämärän laskeuduttua he poistuivat hallintorakennuksesta ja suuntasivat kulkunsa kohti pohjoista. Puistikon varjoissa oli suunnaton otus, jonka he tunnistivat Zaraaksi, Shianin lohikäärmeeksi.
-Tuossa meillä olisi ilmakyyti, sanoi Emisior.
-Sopii yrittää, mutta lausukaamme jo tässä lämpimät jäähyväiset, sillä luulen, että tuo otus syö meidät ennen kuin ehdimme edes kunnolla sen lähelle, vastasi Mgia katsellen mustaa lohikäärmettä, josta huokui sellainen häijyys ja pahuus, että sille veti vertoja vain sen isäntä.
-Hus, menkää muualle kiusaamaan jotakin toista.
Lapset alkoivat puhua keskenään ja Emisior huomasi, ettei hän ymmärtänyt mitä he juttelivat. Tarkemmin katsottuna hän tajusi, ettei kyseessä olleetkaan lapset vaan lyhytkasvuiset aikuiset.
-Huomenta, Emisior yritti uudelleen puhutella heitä.
-Huomenta, vastasi Rosalind luullessaan miehen puhuttelevan häntä.
-Onko Hamstraan vielä pitkä matka, jatkoi Emisior.
-Miksi tuollaista kysyt? Tiedämme molemmat kuinka pitkä matka…
-Hys, en minä sinulle puhu, vaan näille ihmisille.
Rosalind nousi ylös ja huomasi kenelle Emisior jutteli. Hän naurahti.
-Eivät he ole ihmisiä vaan maahinkaisia.
Emisior siristi silmiään ja katsoi lyhytkasvuisia tarkemmin. Suuret jalat ja kädet, pieni vartalo, sopusuhtainen pää, isot korvat ja silmät, hiukset karkeat kuin hevosen harja. Toden totta. Maahinkaisiahan nuo.
-He voisivat auttaa meitä, Emisior sanoi noustessan seisomaan.
Maahinkaiset perääntyivät nopeasti pälpättäen omaa kieltään.
-Sinä olet liian suuri heidän silmilleen, sanoi Rosalind. –Anna kun minä yritän.
Maahinkaiset olivat noin metrin mittaisia, maan alla viihtyviä olentoja. Siinä missä kääpiöit rakastivat kiveä, metallia, jalokiviä ja niiden työstämistä, maahinkaisten intohimo oli maa. He tonkivat sitä rakentaen kaupunkejaan, jotkut jopa väittivät heidän syövänkin multaa ja hiekkaa. Mutta joka tapauksessa he eivät turmelleet maata vaan olivat sille ystävällisiä, sillä maasta Toel oli heidät luonut ja tuhoamalla maata he tuhoaisivat myös itseään. He elivät eristyksissä ja maahinkaisia ei oltu nähty moneen kymmeneen vuoteen.
-Asiassa on tietysti yksi mutta, jatkoi Rosalind. –Minä en ainakaan puhu heidän kieltään ja epäilen, ettei kukaan muukaan meistä sitä osaa.
Rosalind lähestyi perääntyneitä maahinkaisia, jotka seisoivat kepit kohotettuina valmiina iskemään vaaran uhatessa. Lyhyt ja siro Rosalind ei näyttänyt heidän silmissään yhtä pelottavalta kuin pitkä ja romuluinen Emisior.
-Tämä on älytöntä, sanoi Mgia katsellen Emisiorin vieressä äitinsä lähestymisyrityksiä. Aina kun Rosalind otti yhden askeleen eteen, maahinkaiset perääntyivät kaksi askelta taakse. Ne puhuivat koko ajan mutta mistä? Sitä saattoi vain arvailla.
-Toivotonta, Rosalind huokaisi. –Meidän pitäisi osata heidän kieltään ennen kuin tästä tulisi mitään.
Maahinkaiset poistuivat paikalta kadoten maan syliin.
-No, se siitä sitten.
Eleonoora ilmestyi jostain heidän taakseen.
-Mitä on tekeillä?
-Missä sinä olet ollut? Mgia kysyi vastakysymyksen.
-Kävin kävelyllä ja katselemassa missä olemme. Meri ei vielä näy, puhumattakaan Hamstrasta.
Rosalind kertoi Eleonooralle maahinkaisista, jotka olivat käyneet heidän luonaan. Siinä kohdassa missä Rosalind kertoi näiden paenneen takaisin luoliinsa, hän huokaisi pettyneenä.
-Heistä olisi voinut olla meille todella paljon hyötyä, sillä olen kuullut, että heidän maanalaiset verkostonsa ulottuvat vaikka minne.
- Mutta me emme osaa heidän kieltään, vastusti Rosalind. –Mitä hyötyä heistä olisi ollut, jollemme pysty kommunikoimaan heidän kanssaan.
Emisior oli tähyillyt taivaanrantaa. Hän nosti käden silmilleen suojellakseen niitä jo nousseen auringon kirkkaudelta.
-Sotilaita!
Toiset kerääntyivät hänen vierelleen. Kaukana olevalle mäennypylle oli nousemassa paljon miehiä, joiden käsissä olevat keihäät sekä selässä olevat nuoliviinit että lanteilla roikkuvat miekat eivät antaneet aihetta epäilyksille. Miehiä oli ehkä komppanian verran, tosin kaikki eivät olleet miehiä vaan joukossa oli myös hiisiä ja peikkoja.
-Sillä lailla. Mitäs nyt tehdään? Ne majoittuvat juuri kulkureitillemme.
Heidän takanaan kuului kohtelias köhäisy. Maahinkaiset olivat palanneet tuoden mukanaan kolmannenkin osapuolen.
-Minä puhu teidä kili, hän ilmoitti ylpeästi.
Kili? ihmettelivät velhot, kunnes tajusivat hänen tarkoittavan kieli. Eli maahinkainen puhui heidän kieltään. Mikä harvinainen onnenpotku! Eleonoora ryhtyi puhemieheksi heidän ja maahinkaisten välillä, sillä diplomaattisissa asioissa velhot (tai ainakin nämä kolme velhoa) olivat surkeita. Emisior kehotti tosin ensin siirtymistä vähemmän havaittavaan paikkaan, sillä siinä missä he olivat havainneet Shianin komppanian, mikään ei estänyt näitä vastavuoroisesti havaitsemasta heitä.
-Vähän suojaisampi paikka, Eleonoora sanoi ja viittoili sotilaisiin päin.
-Te tahto lähemmäs?
-Ei! Huudahti Eleonoora. –Ei, vaan jonnekin suojaan. Pois täältä aukealta.
Maahinkainen puhui jotain toisten maahinkaisten kanssa ja nyökkäsi sitten.
-Menä meidä maha.
Emisior näytti hämmästyneeltä.
-Mitä hän sanoi? Kenen mahaan olemme matkalla?
Maahinkainen viittasi kädellään kehottaen velhoja seuraamaan itseään. Koska heillä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa, he lähtivät kulkemaan näiden perässä. Maahinkainen, joka sanoi olevansa nimeltään Schak, johdatti heidät pienen hiekkakummun juurelle. Schak veti maasta törröttävää juurta ja kummusta avautui aukko pimeään tunneliin. Kaksi muuta maahinkaista meni sulavasti edeltä.
-Tuon menä, sanoi Schak ihmisille.
Emisior katseli aukkoa epäillen. Ettei se vain olisi hänelle liian pieni.
-No, menä ny. Äkkisti.
Mgia meni edeltä ja hänen äitinsä tuli hänen perässään. Eleonoora katsoi Emisioria.
-Mene nyt.
-Minä epäilen tuon aukon sopivuutta ruumiinrakenteeseeni nähden.
Schak katsoi myös Emisioria huolestuneena. Velho näytti liian isolta heidän tunneliinsa. Emisior huokaisi.
- No, ei kai tässä muu auta…
Emisior laskeutui polvilleen ja ryömi sisään.
-Alentavaa, hän mutisi.
Eleonoora tuli hänen jälkeensä ja Schak viimeisenä. Hän sulki tunnelin suuaukon. Velhot olivat kontallaan tunnelissa ja maahinkainen käveli heidän ohitseen tai oikeammin kulki miltei heidän ylitseen. Tunnelissa oli pimeää, mutta Schakilla ei näyttänyt olevan minkään näköisiä vaikeuksia löytää oikeaa suuntaa. Aikansa he ryömivät tämän perässä pilkkopimeässä, välillä lyöden päänsä kattoon ja polvensa tai kätensä kiveen. Äkkiä Schak pysähtyi ja muut törmäsivät toisiinsa.
-Mitä!? Tuskastui Emisior jonka oli todella vaikea kulkea matalassa käytävässä. –Miksi pysähdyimme?
-Olka hilja.
Kaikki kuuntelivat tarkasti, mutta maahinkainen taisi olla ainoa, joka myös kuuli jotain. Muut kuulivat ainoastaan sydämensä sykkeen. Sitten hekin kuulivat jotain, jonkinnäköistä suhinaa mikä aiheutuu matelemisesta eli vähän samanlaista ääntä minkä Emisior ryömiessään aiheutti. Ääni kuului tulevan heidän oikealta puoleltaan ja se lähestyi koko ajan.
-Meiä pomo, esitteli Schak tämän maahinkaisen, jonka arvomerkkinä oli juuri se ruohoinen kaulanauha.
Pomo puhui ja Schak käänsi.
-Hän sano, et te saa selitä mitä te ulkon teitt.
Elenoora alkoi selittää kärsivällisesti ja mahdollisimman yksinkertaisin sanankääntein mitä Eternin maanpinnalla tapahtui. Siinä meni kauan aikaa, sillä välillä Schak ei ymmärtänyt mitä Eleonoora tarkoitti ja välillä Eleonoora ei ymmärtänyt Schakin puhetta, mutta lopulta asiat tulivat molemmin puolin ymmärretyksi. Heidän kasvoilleen nousi ankara ilme ja he puhuivat jälleen kerran kaikki yhteen ääneen toisiaan kuuntelematta. Pomo pyöritti päätään ja viittasi velhoja seuraamaan itseään.
-Te seura pomo, selvitti Schak varmuuden vuoksi, sillä saattoihan olla että velhot eivät ymmärtäneet pomon viittauksen merkitystä.
Emisior huokaisi jälleen sillä hän odotti joutuvansa kyyhöttämään jossain pienessä kolossa polvet suussa. Hänen suureksi helpotuksekseen se luola mihin pomo heidät ohjasi oli lähes samaa tasoa kuin äskeinen luola. Huoneessa oli jopa pöytä ja tuoleja ja soihdut paloivat seinällä. Mgia tutki seinää kiinnostuneena. Se koostui mullasta, hiekasta ja kasvien juurista. Velho taputti seinää. Se oli tiivistä ja murenematonta. Miten ihmeessä maahinkaiset osasivatkin käsitellä maata tällä tavalla?
-Pomo sano, et te men tääl suora sine mine oli meno. Meil käytävi vaika mite paljo ja te pääse niit myöte.
-Mitä, kysyi Emisior.
Eleonoora tulkkasi. Maahinkaiset olivat verkottaneet koko Eternin pohjoisosan käytävillään ja tunneleillaan. Heidän ei tarvitsisi mennä Shaeliin meriteitse lainkaan vaan he pääsisivät käytäviä kulkemalla suoraan Klostvikin luostariin.
-Pomo tah nähän Peili. Nii pal juttu kuula yhkälä, et hä utelis.
Emisior otti Peilin esille heti kun Eleonoora oli tulkannut hänelle mitä maahinkainen oli sanonut.
-Ooohh, kuului pomon huulilta. Hän selitti jälleen jotain.
-Pomo sano, et tul on paha sisäl. Tehkä mit on pako, jot se saara kunto. Mut nyt meirä on pare lähte. Schak alkoi kulkea edellä. Velhot ja Eleonoora hyvästelivät pikaisesti pomon ja seurasivat sitten Schakia. Tunneliverkosto oli onneksi suurimmaksi osaksi rakennettu jo 400-500 –luvuilla. Onneksi siksi, että silloin maahinkaiset olivat olleet nähtävästi suurempia. Katto ulottui niin korkealle, että Emisior pystyi kulkemaan enimmän aikaa vain hiukan kumarassa. Oli siellä toki myös paikkoja, joissa Emisiorin piti kulkea kaksin verroin taipuneena. Aina silloin tällöin tuli avarampia luolia, joista lähti monta käytävää eri suuntiin. Ne olivat jonkinnäköisiä risteyskohtia. Jokaisen risteyskohdan seinällä oli kartta josta näki missä oli ja minne ne viisi haarautumaa johtivat. Emisior ja Mgia tutkivat opastetta kiinnostuneena, mutta joutuivat myöntämään, että olisivat eksyneet opasteenkin avulla.
-Mitä tuolla on, kysyi Eleonoora eräässä risteyksessä.
-Siel on maahisi, he asu siel.
-Siellä on siis maahisten kaupunkeja.
Schak nyökkäsi innokkaasti.
-Meiä kaupunki.
He jatkoivat matkaa ja tunnelit menivät sinne ja tänne. Välillä he kohtasivat muita maahinkaisia, jotka olivat menossa tai tulossa. Kerran heitä vastaan kiirehti kolme maahista, jotka näyttivät pelokkailta. He sanoivat jotain Schakille ja ryntäsivät sitten jatkamaan matkaansa. Schak näytti säikähtäneeltä.
-Mikä nyt on? Kysyi Rosalind.
-Edes vara.
-Edesvara? Ihmetteli Emisior. –Kuka hän on?
-Edessä on vaara, korjasi Mgia ja ihmetteli oliko vanhalla velholla puuroa aivoissaan.
-Stuipu, sanoi Schak ääni väristen.
-Stuipu???
-Suri mato.
-Niin. Minustakin on kurjaa kun matoja laitetaan ongenkoukkuihin, mutta mitä se tähän kuuluu?
Eleonoora, Rosalind ja Mgia katsoivat Emisioria kuin tämä olisi muuttunut puupölkyksi matkan varrella, jos ei muuta niin aivoistaan.
-Suuri mato! He sanoivat yhteen ääneen. –Luultavasti jonkinnäköinen käärme, jatkoi Mgia.
-Entä sitten?
-Se syödä meiti.
-Mikä tämä Stuipu on?
-Suri mato, syö metä. Vaarallista. On syön pikku laps jus vähä aika sit. Uudelle tul taas, ku nälä. Me ei mitä sil maha.
- Kurja asia, mutta meidän on kuitenkin pakko jatkaa matkaa, sanoi Eleonoora.
He kulkivat eteenpäin. Velhojen täytyi ihailla pienen maahinkaisen rohkeutta sillä hän oli selvästi miltei paniikissa, mutta urheasti ohjasi heitä eteenpäin. Hetken kuluttua alkoi kuulua uudelleen suhinaa.
-Stuipu, kuiskasi Scahk kalpeana.
Suhina alkoi lähestyä ja sitä mukaa voimistua. Schak pysähtyi niille sijoilleen ja kieltäytyi etenemästä.
-Kuulostaa tosiaan siltä, että tiemme kohtaavat jossain edessäpäin, sanoi Rosalind korva kiinni seinässä. –Pitäisikö meidän tehdä asialle jotain?
Mgia mutristi suutaan ja mietti. Hänellä, kuten ei muillakaan läsnäolevilla velhoilla, ollut mitään käsitystä siitä millainen tuo Stuipu – suuri mato – oli. Heidän pitäisi päästä näkemään se ennen kuin se näkisi heidät.
-Vie minut sen luo, sanoi Mgia maahinkaiselle. Schak katsoi velhoa kauhusta kankeana.
-Ei viä. Se syö meitin. Mahollisimman kauas täyty men. Pois se tykö.
Mgia katsoi maahinkaista.
-Vie minut sen luokse!
Maahinkainen ei voinut muutakuin totella. Muut jäivät tunneliin odottamaan siksi aikaa (aivan kuin heillä olisi muita vaihtoehtoja ollut). Vastahakoisesti Schak näytti Mgialle tietä. Välillä hän laittoi korvansa kiinni tunnelin seinään ja kuunteli missä päin mato liikkui. Sitten hän pysähtyi ja osoitti vapisevin sormin edessä aukeavaa tunnelia.
-Tuol se koht o. Min jää tähä. Sin hulu velho mene jos tahto.
Mgia liikkui hiljaa ja kuunteli. Stuipun aiheuttama suhina kuului voimakkaasti. Kohta tunnelin seinästä alkoi varista multaa ja siihen ilmestyi pieni aukko joka kuitenkin suureni koko ajan. Mgia painautui varjoihin riittävän kauas aukosta. Hetken kuluttua otuksen pää putkahti esiin. Jo pelkkä pää oli valtava. Se olisi pystynyt nielaisemaan hiidenkin yhdellä puraisulla. Suu oli täynnä teräviä erisuuntiin harottavia hampaita ja sen soikionmalliset silmät olivat valkoiset. Pitkä kieli tunnusteli tietä sen edetessä pois kaivamastaan kolosta tunneliin. Hitaasti se valui kokonaan ulos aukosta ja Mgia huomasi sen olevan enemmän käärme kuin mato. Se oli myös todella suuri. Suoraan sanottuna Mgia ei ollut uskonut sen olevan aivan noin valtava. Stuipu näytti matelevan eteenpäin kieli säännöllisesti suusta lipoen ja edessä olevaa tutkien. Mgia katsoi sitä tarkemmin ja huomasi olion omaavan jalat. Ne olivat pienet ja niitä oli paljon. Varsinainen tuhatjalkainen, ajatteli Mgia katsoen käärmettä. Tuon kanssa täytyy olla varovainen.
-Sellainen käärme taisi vaellella maan päällä muinaisina aikoina. Silloin sitä kutsuttiin Nieflungiksi.
-Nieflung! Tietenkin! Huudahti Mgia. –Maan päällä vaeltaessaan ne kyllä olivat toisen näköisiä.
-Niiden on täytynyt sopeutua maanalaiseen elämään.
-Minä luulen, että se ei nähnyt hyvin, mutta hajuaisti sillä on erinomainen.
Suhina ja jyrsintä alkoi kuulua hyvin läheltä heitä.
-Se taitaa tulla tännepäin, totesi Rosalind. –Mitä teemme?
Nieflung tai Stuipa, sama asia, haistoi ja maistoi paljon maukasta lihaa. Se ei ollut syönyt pitkään aikaan muita kuin maahinkaisia ja ne olivat niin pieniä, ettei niistä ollut mahan täytteeksi pitkäksi aikaa. Kerran Stuipa oli mennyt maan pinnalle, mutta siellä ei ollut mitään. Muutama pikku jyrsijä oli joutunut sen kitaan, mutta niistä lähti nälkä vieläkin heikommin kuin maahinkaisista. Stuipa oli palannut takaisin maan alle. Sitä paitsi Stuipan näkö oli huono ja ulkona oli niin paljon enemmän tuoksuja, että sen hajuaisti oli vallan villiintynyt.
Sebastian hiipi pitkin linnan käytäviä. Hänen suuntansa oli kuninkaan makuuhuone. Ovella olevat vartijat piti tosin saada jollain tavalla pois paikoiltaan. Sebastian pysähtyi syvennykseen odottamaan. Hän oli asentanut pienen pommin sivukäytävään ja mikäli hänen laskelmansa pitäisivät paikkansa, sen pitäisi räjähtää….nyt.
-Katsokaas tätä, huudahti Wellett pää kumartuneena Ennustuksia-kirjan yli. Hänen sormensa kulkivat pitkin rivejä ja pysähtyivät tiettyyn paikkaan. C'Torin ja Tystos katsoivat hänen osoittamaansa kohtaa.
-Tämän mukaan kuningas on yhä hengissä eli he pystyivät estämään murhan, mutta lukekaa eteenpäin.
-Tämä on harvinaisen selvä. Miksiköhän?
-Ehkä asia on välttämätön ja ehdottoman tärkeä.
-Että kuningas kuolee?
- Yhden yrityksen estimme ja silti se tulee tämän mukaan tapahtumaan uudelleen. Ehkä tässä siksi onkin niin selvästi sanottu ”sitä älä estä”.
-Eli emme saa lähettää mitään viestiä Heppettiin?
Professorit katsoivat toisiaan. Tämä oli vaikea päätös, mutta heillä ei tainnut olla valinnanvaraa. He huomasivat olevansa samassa tilanteessa kuin Zumarker, Ennustuksia-kirjan kirjoittaja. He tiesivät mitä tuli tapahtumaan, mutta eivät saaneet puuttua siihen. Kestäisikö heidän omatuntonsa sen?
-Jos lähetämme viestin Tomas ja muut tekisivät kaikkensa estääkseen kuninkaan kuoleman. Ja mitä sitten tapahtuisi?
-Kuningas kuolisi joka tapauksessa, jos se on niin määrätty. Eikö se ole melko selvää? Me emme saa puuttua tähän asiaan, niin kauheaa kuin se onkin.
He olivat hiljaa ja pohtivat asiaa itsekseen. Heidän oli tyytyminen siihen, että kaikki asiat eivät olleet heidän muutettavissaan. He tunsivat silti polttavaa syyllisyyttä.
-Sanotaako siinä kuinka se tapahtuu ja kuka sen tekee?
-Ei sanallakaan. Seuraava ennustus käsittelee kokonaan jo toista asiaa. Ainakin luulisin niin sillä se on tasan yhtä sekava kuin kaikki muutkin ennustukset.
Sebastian seisoi yhä kuninkaan vuoteen vieressä. Vaaleanruskeat pitkä hiukset roikkuivat pojan silmillä kun hän yritti miettiä mitä tekisi. Tämä tilaisuus oli täydellinen.
Samana aamuna linnassa oli suruliputus. Kuningas Rebal oli kuollut. Suruviesti kaikui kautta Eternin. Shianin joukot ottivat viestin vastaan välinpitämättömänä tai jopa iloiten, mutta Eternin herttuakuntien yhdistetyssä liitossa se otettiin vastaan raskain sydämin ja murheellisin mielin. Tomas istui isänsä ruumiin vieressä. Anselm, Ghor, Lisa herttuatar, herttuat, kapteeni Gutrin ja Rebalin ja Trinitan lapset seisoivat hiljaisina huoneessa. Kuningatar Trinita oli haettu vankityrmästä ja hän seisoi miesvainajansa vasemmalla puolen. Kyyneltäkään ei vierinyt hänen silmistään, mutta niistä paistoi murhe ja huoli. Ei kuolleen miehen vaan hänet surmanneen pojan puolesta. Hänen poikansa, Sebastianin. Missä hän oli ja miksi hän oli tehnyt tämän? Trinita ei rakastanut Rebalia ja oli sen johdosta välillä surullinen. Surullinen siitä, että joutui elämään elämää joka ei ollut todellista, surullinen siitä, että hänen elämäänsä ei tulisi enää rakkautta ja läheisyyttä. Hän ja Rebal eivät olleet toistensa kanssa enää missään tekemisissä, paitsi virallisissa juhlissa, muutoin he jättivät toisensa rauhaan ja elivät omissa oloissaan. Sebastian tiesi sen, mutta Trinita ei silti koskaan ollut sanallakaan viitannut siihen, että olisi halunnut miehensä kuolevan. Olihan kuningas sentään hänen kolmen lapsensa isä. Hän eli mukavaa elämää linnassa. Miksi hän olisi halunnut vaarantaa ja menettää sen kaiken? Voi, Sebastian, miksi sinä teit tämän?
-Saat lähteä tänään kotiisi, sanoi Tomas äitipuolelleen. –Vie lapsesi mukanasi.
Trinita katsoi Tomasta.
-Haluatko meidät pois silmistäsi?
-Haluan teidät pois elämästäni.
Trinita nyökkäsi. Hyvä on, hän lähtisi. Ehkä se oli kaikkein viisainta. Hän katsoi tyttäriään ja poikaansa. Kuinka murheellisilta he näyttivätkään. Hän tulisi tekemään kaikkensa, että edes näiden lasten elämästä tulisi parempaa kuin mitä hän oli kyennyt Sebastianille antamaan. Trinita katsoi viimeisen kerran puolisoaan, painoi huulensa tämän kalpealle, kylmälle otsalle ja lähti huoneesta viimeisen kerran, taakseen katsomatta.
-Kuinka kauan meidän on vielä käveltävä, marisi Emisior. –Alan tuntea itseni myyräksi.
-Ei kaua enä.
He olivat taivaltaneet tunneleissa päiväkausia. Ajantaju oli mennyt täydellisesti, sillä ajalla ei ollut mitään merkitystä maan alla jonne ei päivä paistanut eikä kuu luonut hohdettaan. Schak pysähtyi.
-Me menä ylö ny.
Hän lähti kiipeämään rappuja pitkin ylöspäin ja avasi luukun, jota kukaan muu ei ollut huomannut. Useamman kilometrin matkalla ei ollut ollut soihtuja joten velhojen oli turvauduttava valopalloihinsa, sillä he eivät olleet halunneet kulkea jatkuvassa pimeydessä ja taikuuden, vaikka kuinka vähäisen, pitkäaikainen käyttäminen väsytti heitä. Velhot eivät jaksaneet heti nousta portaita ylös vaan he istuivat hetken selkäänsä seinään nojaten.
-Tula ny. Ei aika hukata, hoputti Schak.
Emisior nousi ylös maahan kaiverrettuja portaita pitkin ja huomasi tulleensa jonkin rakennuksen kellariin. Siellä haisi ummehtuneelta, mutta silti kellari näytti olevan käytössä. Siitä kertoivat seiniä kiertävät hyllyköt jotka olivat täynnä purkkeja ja purnukoita. Hän meni lähemmin tarkastelemaan niitä ja huomasi hyllyillä olevan hilloja ja muita säilöttyjä ruokatarvikkeita. Toisetkin olivat kiivenneet ylös ja katselivat kiinnostuneina esillä olevia ruokia. Maan alla ei ollut muuta syötävää kuin juuria ja niitä niukkoja ruokavaroja joita he olivat mukanaan pystyneet kantamaan. Emisior oli jo avannut yhden purkin ja söi sen sisältöä nautinnollisesti.
-Mitä! Hän tiuskaisi, kun Eleonoora, Rosalind ja Mgia katsoivat häneen moittivasti.
-Me ola sii luostari ny.
-Olemmeko me Klostvikissa?
-Etkö te sine halune?
-Loistavaa, huudahti Eleonoora.
He nousivat kellarista portaita ylös kunnes tulivat ovelle. Rosalind avasi sen ja katsoi ulos. Suuri hämärä aula, jonka katto ulottui kauas korkeuksiin. Rosalind astui peremmälle ja muut seurasivat häntä. Lattia oli kiveä ja vaikka oli kesä sen viileys tuntui heidän saappaidensa läpi.
-Jaha, miten voin auttaa?
Ruskeaan kaapuun ja huppuun verhoutunut henkilö seisoi heidän takanaan.
-Tämä saattaa vaikuttaa teistä omituiselta, aloitti Eleonoora.
-Me tulemme tuolta noin, jatkoi Emisior osoittaen kellaria.
-Miten te sinne pääsitte?
-Minä näyttä. Meiä tuneli. Vanha tie johta suora täne.
-Ketä te olette? Mgia kysyi.
-Asiaton kysymys ihmiseltä joka on juuri tullut kellarista salaperäisiä tunneleita pitkin meidän luostariimme. Minä olen tämän luostarin apotti. Nimeni on Dettman.
-Onko tämä munkkiluostari? Eikö täällä olekaan naisia, Rosalind kyseli.
-Mikäli haluatte tavata myöskin abbedissan kehotan teitä poistumaan tuosta ovesta.
Hän osoitti heitä vastapäätä olevaa uloskäyntiä.
-Naisten luostari on siinä oikealla, ette voi erehtyä.
Piha oli siististi hoidettu, ruoho oli tasaiseksi leikattu. Kukkaset kukkivat vailla rikkaruohojen epämääräistä seuraa ja hiekkaiset polut olivat haravoidut ja koristellut hienoin vedoin.
-Uskaltaako tästä edes kulkea, epäili Emisior katsellen maahan tehtyjä taideteoksia.
-Jos et aio lentää, kehottaisin uskaltamaan, sanoi Mgia ja lähti kohti oikealla olevaa rakennusta. Kivinen rakennus oli jykevää harmaata graniittia. Talo onnistui antamaan itsestään jotenkin luotaantyöntävän vaikutelman pienine ikkunoineen ja tummine sävyineen. Rakennus oli luostari, mutta miltään rauhallisuuden ja levollisuuden tyyssijalta se ei näyttänyt.
-Miltä te oikein näytätte, Rosalind huudahti äkkiä.
He katsoivat toisiaan ja itseään. Heidän hiuksissaan ja vaatteissaan oli hiekkaa, multaa ja savea. Kasvot ja kynnenaluset olivat likaiset. He näyttivät kertakaikkisen siivottomilta, suunnilleen siltä, kuin olisivat asuneet viime viikot ojan pohjalla.
-Ei voi nyt mitään, sanoi Mgia ja koputti ovea.
Pieni katseluluukku avautui ja naisääni tiedusteli heidän asiaansa. He selittivät vuorotellen ja toisiaan korjaillen ja täydentäen miten olivat tänne tulleet ja miksi. He pyysivät saada tavata abbedissaa. Luukku sulkeutui, mutta hetken kuluttua ovi avautui. He astuivat sisään. Aula oli samanlainen kuin toisessakin luostarissa, hämärä ja askeettinen. Täällä heitä oli tosin vastassa kaksi tiukannäköistä naishenkilöä. Heidän kätensä olivat kätkettynä hihoihin, hiukset huiviin ja harmaa pitkä vaate peitti muut ruumiinosat.
-Minä olen abbedissa Rosa Kanerva. Keitä minulla on kunnia puhutella?
Vieraat esittelivät itsensä.
-Olen kuullut sisarelta (abbedissa viittasi vierellään seisovaan naiseen), että te olette tulossa Griesistä ja olette kuulemma ryömineet jotain tunneleita pitkin sieltä tänne. Kuulostaa uskomattomalta, mutta ulkoinen olemuksenne kyllä tukee tätä väitettä. Samoin tietenkin se, että ilmestyitte munkkien kellariin.
Pieni hymy koristi abbedissan muutoin karut kasvot.
-Olisinpa ollut näkemässä Dettmanin naaman, hän sanoi ja alkoi yllättäen nauraa. Nunna hänen vieressään alkoi myös hihittää. Lopulta he molemmat nauroivat ääneen ja kyyneleet juoksivat heidän silmistään. Emisior, Rosalind, Eleonoora ja Mgia katsoivat toisiaan hämmentyneenä. Schak ei reagoinut tilanteeseen millään lailla, hän todennäköisesti piti ihmisten käyttäytymistä muutenkin omituisena.
-Suonette anteeksi, Rosa Kanerva sanoi ja pyyhki silmäkulmiaan. –Jos tuntisitte Dettmanin yhtä hyvin kuin me tietäisitte miksi meistä tämä on niin huvittavaa. Sisar näyttää teille paikan jossa voitte peseytyä. Siellä on myös puhtaita vaatteita, joita voitte lainata siksi aikaa, kun omat vaatteenne puhdistetaan.
-Minä taita lähe koti. Minu jo kaiva koto.
-Kiitos kaikesta, sanoi Eleonoora ja kosketti maahinkaista päälaelle. –Olkoon onni mukanasi, pikku ystävä.
Nunna johdatti Eleonooran ja velhot peseytymistiloihin. Aikansa itseään jynssättyään, he alkoivat pikkuhiljaa muistuttaa ihmisiä, kävelevien maakerrostumien sijasta.
-Mikä tuo teidät tänne?
-Tulimme tapaamaan Illy Uskinia, Rosalind vastasi.
Abbedissan kasvot kirkastuivat.
-Illy on kerrassaan loistava kuvittaja. Luostarillamme on ollut suunnaton onni saada hänet tänne.
-Missä hän on?
-Hän on kirjoitussalissa. Ensimmäinen kerros, ette voi erehtyä. En valitettavasti voi tulla mukaanne, sillä…hän levitteli käsiään työpöytänsä yllä.
He kiittivät abbedissaa ja lähtivät kipuamaan portaita ylös. Kirjoitussali kattoi koko kerroksen. Siellä oli isot ikkunat, sillä kirjoittajat ja kuvittajat tarvitsivat paljon valoa. Huone koostui eräänlaisista työnurkkauksista, joissa oli pöytä, tuoli ja hyllystö. Kuvittajilla oli edessään siveltimiä ja paljon värejä sisältäviä pulloja. Kirjoittajilla oli pöydällään kopioitava kirja tai sivu sekä kokoelma mustepulloja ja eripaksuisia mustekyniä.
-Illy!
Illy kohotti katseensa. Hän oli maalaamassa kuvitusta erääseen vanhaan, juuri yleiskielelle käännettyyn Efflanilaiseen Luostarirukousten Kirjaan. Hänen kätensä lipsahti ja piirsi mustan viivan kauniin kukkasen poikki. Sivellin putosi hänen kädestään.
-Mitä ihmettä sinä täällä teet?!!
-Minä tulin katsomaan sinua.
-En halua nähdä sinua, vastasi Illy nousten ylös.
Hän käveli nopeasti Eleonooran, Emisiorin ja Mgia ohi. Nämä katsoivat hänen jälkeensä ja käänsivät sitten katseensa Rosalindiin. Eleonoora näki kyyneleet Rosalindin silmissä ja ahdistuksen hänen katseessaan. Eleonoora lähti Illyn perään ja saavutti tämän rappusilla matkalla yläkertaan.
-Illy Uskin, pysähdy, sillä minulla on sinulle asiaa!
-Kuka te olette, kysyi Illy katsoessaan hänelle täysin vierasta naista.
-Minä olen Eleonoora Parantaja ja haluan jutella sinun kanssasi.
Illy ohjasi naisen omaan huoneeseensa, joka oli luostarimaiseen tapaan vaatimaton vain välttämättömät huonekalut käsittävä tila. Illy istui sängylle ja Eleonoora tuolille.
-Miksi et suostu puhumaan äidillesi?
Illy nousi äkäisenä ylös.
-Hänkö on teidät lähettänyt? Siinä tapauksessa pyydän teitä poistumaan välittömästi.
Eleonoora istui paikallaan katsellen naista rauhallisesti. Illy oli pitkä ja luostarin harmaa kaapu peitti hänen vartalonsa. Hiukset olivat tiukalla nutturalla ja ne olivat jo alkaneet harmaantua. Harmaantuminen ei todennäköisesti johtunut iästä vaan kaikesta siitä surusta mitä hän oli saanut elämässään kokea. Illyn pitkät ja sirot sormet olivat maalitahrojen peitossa.
-Miksi et suostu puhumaan Rosalindille?
Vähän aikaa Illy seisoi noidan edessä näyttäen kädellään ovea, mutta huomasi sitten ettei Eleonoora aikonut lähteä mihinkään, joten hän huokaisi ja istui takaisin sängylleen.
-Neljätoista vuotta sitten menetin poikani, miniäni ja pojanpoikani.
-Miten tämä liittyy äitiisi?
Illy oli vaiti.
-Minä en pysty auttamaan sinua ellet kerro mikä sinua oikeasti vaivaa.
Illy katsoi Eleonooraa. Eleonoorasta huokuva empaattisuus vaikutti häneen voimakkaasti ja hän purskahti itkuun. Hän ei ollut itkenyt moneen vuoteen. Ei edes silloin kun hän menetti poikansa perheineen. Neljätoista vuotta sitten Marcus, Julie ja heidän pieni poikansa Easin olivat tulossa vierailulle hänen luokseen. Hänen miehensä oli kuollut muutamaa vuotta aiemmin, mutta hän asui yhä edelleen Aerassa samassa talossa, missä Marcus oli syntynyt ja kasvanut. Illy tiesi, että äiti oli Ammarissa, kaukana mutta kuitenkin lähellä. Hän ei tuntenut oloaan yksinäiseksi vaan oli oikeastaan aika tyytyväinen elämäänsä kunnes…
-Mutta eihän tämä ollut äitisi vika, Eleonoora sanoi.
-Rosalind on velho!
Eleonoora huokaisi. Jossain sielunsa sopukoissa Illy ei ollut kestänyt mieltään raastavaa tuskaa, johon liittyi itsesyytöksiä siitä, että poika oli ollut perheineen tulossa katsomaan häntä ja jos he eivät olisi olleet tulossa mitään pahaa ei olisi tapahtunut. Silloin hänen mielensä käänsi asiat nurinniskoin ja hän ajatteli, että murhaajat olivat olleet tremaneita, velhoja, ja hänen äitinsä oli velho, joten kaikki oli Rosalindin syytä.
-Illy rakas, se ei ollut äitisi syytä, se ei ollut sinun syysi, se ei ollut kenenkään syytä. Jos haluat syyttää jotakuta syytä Shianin velhoja, jotka ovat perheeseesi kohdistuneen väkivallan takana. Äidilläsi ei ollut mitään tekemistä asian kanssa vaan se koski häneen yhtä ankarasti kuin sinuunkin ellei jopa vieläkin ankarammin, sillä sinä käänsit hänelle selkäsi ja aloit syyttää häntä tapahtuneesta.
Illy alkoi itkeä uudelleen. Hän kätki kasvot käsiinsä ja hänen hartiansa tärisivät voimakkaista nyyhkytyksistä. Eleonoora poistui paikalta ja palasi kirjoitussaliin, jossa toiset yhä odottivat. Hän otti Rosalindia kädestä kiinni ja opasti hänet Illyn huoneeseen. Rosalind kiirehti itkevän tyttärensä luokse. Eleonoora laittoi oven kiinni ja palasi muiden seuraan.
-Miten meni, kysyi Mgia.
-Vallan erinomaisesti.
-Kerroitko hänelle Easinista?
-En. Hän on ollut siinä uskossa, että poika kuoli silloin. Miksi kertoa ettei kuollutkaan vaan hukkui vasta pari viikkoa sitten. Tämä on tarpeeksi rankkaa muutenkin.
Toiset nyökyttelivät päätään. He olivat samaa mieltä Eleonooran kanssa. Paitsi Emisior joka katseli jonnekin kaukaisuuteen, eikä ollut kuullut sanaakaan naisen selostuksesta koskien Rosalindia ja Illyä. Vanha velho palasi hätkähtäen takaisin tähän todellisuuteen, viittasi Mgian mukaansa ja lähti nopeasti yläkertaan. Hän koputti oveen ja astui sisään Illyn huoneeseen Mgia kannoillaan välittämättä siitä oliko hänet kutsuttu sisään vai ei. Rosalind ja Illy katsoivat Emisioria hieman paheksuvasti, Illy siksi ettei tuntenut koko miestä ja Rosalind siksi, että Emisior ei suonut hänelle mahdollisuutta olla tyttärensä kanssa kahden ja keskustella ja selvitellä asioita rauhassa.
-Tässä on sisaresi Illy, sanoi Emisior Mgialle. –Illy tässä on siskosi Mgia. Voisitko katsoa tätä.?
Hän kaivoi Peilin esiin laukusta välittämättä muiden hämmennyksestä tilanteen johdosta. Mgia näki ensimmäistä kertaa siskonsa, jonka olemassaolosta hän ei ollut tiennyt mitään ja samoin oli Illyn laita. Mutta Emisior hössötti vain Peilistä jonka hän oli jo laittanut Illyn eteen.
-Hieno peili, sanoi Illy hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän ei tiennyt mitä hänen odotettiin tekevän tai sanovan. –Mutta miksi se on musta? Eihän siitä näe mitään.
Emisior kertoi hänelle Peilistä. Hän aloitti alusta ja päätti selostuksensa siihen, että Shian oli tällä hetkellä siellä sisällä ja Illyllä olisi heidän tulkintansa mukaan jokin taito, joka liittyi Peiliin.
-Minunko pitäisi pystyä tekemään tuolle jotain, ihmetteli Illy. –Muuttamaan se takaisin timantiksi, poistamaan sieltä Tuhon jumala. Illy pudisteli päätään. –Kyllä te olette varmaan tulkinneet asiat väärin. En minä sellaista osaa tehdä, enhän ole edes velho.
-Mutta sinulla on se taito tai ainakin tieto siitä miten se tehdään, intti Emisior. – Silloin kun olin Peilissä näin hetkittäin tulevaisuuteen. Siten minä sain selville, että Rosalind tietää jotain olennaista, jonka pitäisi auttaa Peilin muuttamisessa takaisin Balantineksi. Se olennainen olet sinä, Illy.
-Shian on ensin saatava sieltä pois, muistutti Mgia.
-Aivan, sillä muuten Balantinen tasapaino on liikaa pahan puolella ja kaikki tuhoutuu.
-En ole velho, muistutti Illy jälleen kerran. –Ja minun on vaikea muutenkin ymmärtää tätä juttua. Hän viittäsi Peiliin kädellään. Hänen sormensa koskettivat sitä ja Illy huudahti. Peili on antanut hänelle sähköiskun.
-Me olemme ja vallan taitavia olemmekin, mutta me emme osaa tehdä tässä tilanteessa yhtään mitään. Tässä tarvitaan jotain muuta kuin taikuutta.
Illy näytti epätoivoiselta. Liikaa asioita tapahtui samanaikaisesti. Hän oli tottunut elämään luostarissa tasaista ja rauhallista elämää, lähes tapahtumaköyhää elämää. Hänen aivonsa miltei ylikuormittuivat kaikesta mitä oli tässä muutamassa hetkessä tapahtunut. Äiti, sisko, Shian tuossa Peilissä, kuolleeksi luultu velho, joka kuitenkin kaikesta huolimatta näytti harvinaisen elävältä ja jokin asia joka hänen pitäisi tietää…kaikki tämä oli enemmän mitä hänelle oli tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä.
-Tässä on nyt jotain outoa, hän sanoi hetken kuluttua ja ojensi kätensä ottaakseen suurentavan lasin pöydältä. –Tämä näyttää ensin pelkältä viivalta, mutta kun katsoo tarkemmin huomaa sen olevan jotain muuta…
Illyn käsi alkoi piirtää niitä viivoja. –Ei tämä toimi. Tämä on kuin käärme jolla on häntä suussaan ja se liikkuu koko ajan. Se ei anna jäljentää itseään.
-Miten se voi olla mahdollista, ihmetteli Mgia.
- Se muuttuu koko ajan.
Emisior otti suurennuslasin Illyltä ja tutki merkkiä. Se muutti muotoaan koko ajan, kierteli ja kiemurteli, ei näyttänyt koskaan oikeaa muotoaan.
-Johan on merkillistä, hän puuskahti. –Minä nämä loitsut tähän raamiin silloin tein, mutta tällaista en totta totisesti muista tehneeni.
-Minusta siinä on jotain tuttua, muisteli Illy. –Aivan kuin olisin nähnyt sen joskus aiemminkin. Jossain kirjassa jota kopioin, luultavasti.
-Missä kirjassa?
-En muista. Olen kopioinut niitä niin paljon. Muistan vain silloin ihmetelleeni kuinka koko kirja voi käsitellä yhtä merkkiä joka tosin oli joka kerralla erinäköinen, mutta sen merkin sisin olemus oli kuitenkin jatkuvasti sama.
-Oliko se kopioitava kirja tästä luostarista?
-Ei, se oli tullut jostain muualta. Sillä oli kauhea kiire ja sen kuljettamisessa oltiin erittäin tarkkoja. Kirjalla oli oikein saattue, joka koostui parista aseistautuneesta miehestä. Minusta se oli kummallista. Kyllähän kirjat ovat arvokkaita, mutta rajansa kaikella. Abbedissan arkistossa on varmaan maininta siitä kirjasta, jos ei muuta niin päivämäärät koska se tuli ja koska lähti. Sekä tietenkin sen kirjan nimi.
-Erinomaista, huudahti Emisior ja lähti viitta lepattaen kohti abbedissan huonetta. Naiset seurasivat hänen perässään.
Eräs nunna pysäytti seurueen keskellä rappusia. Mgiaa kuulemma kysyttiin sairashuoneessa. Mgia ihmetteli kuka häntä täällä kysyisi, mutta lähti kuitenkin nunnan perässä. Tämä johdatti hänet aulaan ja vasemmalla olevien ovien kautta käytävään ja sitä pitkin valoisaan avaraan huoneeseen jonka seinustoilla oli sänkyjä. Kaikki muut sängyt olivat tyhjiä paitsi yksi.
-Tämä nuori poika tuotiin meille kaksi päivää sitten hyvin merkillisissä olosuhteissa. Tähän asti hän on ollut tajuton, mutta nyt hän sanoi jotain. Teidän nimenne.
Mgia kohotti kulmakarvojaan ja meni vuoteen viereen katsomaan siinä makaavaa toipilasta. Hän henkäisi syvään. Hänen sisällään hyörivät samanaikaisesti sekä riemu että suuren suuri hämmästys. Potilaan kasvot kirkastuivat.
-Hei.
-Mi-miten sinä voit olla täällä?
-Hei, huusi Lisa ponkaisten samalla seisomaan.
Mutta he olivat jättäneet erään muun mahdollisuuden huomioimatta ja nyt se iski häntä tajuntaan niin selvänä ettei Sara ensin oikein ymmärtänytkään miksei ollut tajunnut sitä heti.
Rosalind istui pää painuksissa katsellen käsiinsä.
Yö vaihtui päiväksi ja päivä vanheni illaksi. He olivat kävelleet koko ajan, pysähtyen vain välillä syömään. Yön tullessa he kaikki olivat niin väsyneitä, että he nukahtivat niille sijoilleen. Aamun valjetessa Emisior havahtui siihen, että joku tökki häntä kepillä selkään. Vanha velho nosti päänsä. Hänen selkänsä takana oli kaksi lasta, jotka tuijottivat häntä uteliaasti. Emisior heilautti kättään.
Mgia haukotteli ja nousi istumaan.
Pitkän aikaa he olivat liikkumatta ja miltei hengittämättä sysimustan tunnelin uumenissa. Lopulta suhiseva ääni loittoni ja hävisi kokonaan.
Schak jatkoi etenemistään nopeasti, mutta hänen nopeudestaan ei ollut mainittavaa hyötyä kun velhot hidastivat matkantekoa. Loppumattomalta tuntuvan ryömimisen jälkeen he tulivat avaraan (no, avaraan ja avaraan, katto oli ehkä parin metrin korkeudella, mutta maahinkaisten näkökantilta paikka oli avara) luolaan.
Pitkästä aikaa velhot näkivät jotain muuta kuin pimeyttä, sillä siellä oli soihtu. Luolassa oli myös ovi ja sen edessä seisoi todennäköisesti vahti. Velhot eivät ymmärtäneet mitä vahtimista täällä oli, mutta se oli maahinkaisten oma asia missä miehiään tai naisiaan seisottivat. Emisior venytteli nautinnollisesti. Pitkä konttaaminen ja ryömiminen oli käynyt hänelle tuskalliseksi. Hän masentui uudelleen katsottuaan ovea tarkemmin. Se oli mitoitettu maahinkaisille. Hän huokaisi raskaasti ja mateli toisten perässä ovesta sisään. Vahti sulki sen hänen takanaan. He saapuivat lyhyehkön ryöminnän jälkeen luolaan, johon oli kerääntynyt paljon maahinkaisia. Ne kaksi, jotka olivat herättäneet velhot olivat myös paikalla. He seisoivat ruohosta tehdyn kaulakorun omaavan maahinkaisen vieressä ja selittivät tälle jotain niin nopeasti, että koristeltu maahinkainen laittoi lopulta kämmenensä heidän suidensa eteen ja sanoi jotain. Luultavasti: olkaa hiljaa.
Pomo istui pöydän päätyyn ja Schak hänen viereensä. Rosalind, Eleonoora ja Mgia istuivat myös. Naisilla oli jonkin verran vaikeuksia mahduttaa jalkansa pöydän alle. Emisior katsoi tuoleja ja pöytää ja päätti istua lattialle.
Pomo, jonka nimi oli Tchuchkach (ei mikään ihme että maahinkaiset kutsuivat tätä vain pomoksi) alkoi puhua. Hän kaivoi jostain kätköistään kartan ja puhuessaan hän osoitteli sormellaan paikkoja ja katsoi sitten velhoja odottavasti.
Tämä oli todellinen onnenpotku, sillä Mustan Peilin raahaaminen Shianin sotilaita vilisevässä Haminissa ja Westlowissa ei tuntunut kovinkaan houkuttelevalta saatikaan järkevältä. Tunneleita käyttämällä he välttäisivät kaikki maanpäälliset ongelmat. Ainoa ongelma oli nyt se, miten he mahtuisivat näitä käytäviä pitkin kulkemaan pitkiä matkoja ja se, että miten he löytäisivät perille.
Pomo selitti taas jotain. Schak ilmoitti, että hän lähtisi heidän mukaansa oppaaksi, koska hän puhui heidän kieltään niin hyvin ja oli näin ollen ainoa mahdollinen opas maahinkaisten joukosta. Pomo puhui uudelleen ja viittoili Emisiorin kantamaan kassiin.
Käärme käänsi päätään Mgian suuntaan ja sen kieli alkoi nytkähdellä sen merkiksi, että se oli haistanut tunnelissa olevan jonkun muunkin itsensä lisäksi. Hetken aikaa käärme ja velho katselivat toisiaan, kuin tutkaillen mistä tämä tuntematon olio oli peräisin ja mitä sille pitäisi tehdä. (Stuipa mietti myös oliko tämä outo otus syömiskelpoinen.)
Sitten Mgia kääntyi ja palasi Schakin luo, joka odotti kärsimättömänä ja he palasivat toisten luo, jotka istuivat maassa, selkä maaseinää vasten. Mgia kuvaili käärmeen muille, jotka pyörittelivät päätään kuvauksen edetessä. Se oli heille ihan outo eliömuoto ja kuulosti ikävän vaaralliselta. Emisior oli mietteliään näköinen.
Nyt se suunnisti kieltään lipoen näiden ihastuttavien tuoksujen perässä. Se söi tietään läpi maan, oikaisten siitä mistä tuoksu tuntui voimakkaammin. Vajavaisella näöllään se huomasi hahmojen seisovan muutaman kymmenen metrin päässä. Niinkin suureksi otukseksi Stuipa oli yllättävänkin vikkelä. Hahmot alkoivat huutaa ja juosta eteenpäin. Stuipalla ei ollut mitään ongelmia seurata niitä. Se ei edes pitänyt kiirettä, vaan lipoi kieltään ja nautiskeli jo etukäteen tiedossa olevasta ateriasta. Hahmot olivat kadonneet sen näkyvistä, mutta sen ei ollut mitään väliä. Ne olivat jättäneet jälkeensä hajuvanan jota pystyi seuraamaan kuin jokea veneellä. Se liikkui hitaasti mutta varmasti kohti uhrejaan. Yhtäkkiä Stuipa tunsi ilmavirran pyyhkivän sen herkkää niljakasta ihoa. Stuipalla ei ollut enää suomuja suojanaan, niin kuin sen esi-isillä oli ollut, sillä maan alla niistä ei ollut mitään hyötyä pikemminkin haittaa. Sen sijaan se oli kasvattanut itselleen jalat. Nyt se kulki määrätietoisesti niiden avulla kohti herkkuateriaa. Tuoksut sen kuin voimistuivat ja ne muuttuivatkin hieman. Sekaan tuli jotain vahvempaa ja erilaista hajua. Se haisi Stuipan herkkään aistiin pahalta. Se alkoi erottaa hahmoja edessään. Joku huomasi sen ja alkoi kiljua ja juosta karkuun. Kohta kaikki juoksentelivat mutta ei se mitään, sillä oli aikaa ja kärsivällisyyttä. Ennemmin tai myöhemmin se saisi ne kaikki kiinni.
Paniikki oli iskenyt mäelle leiriytyneeseen komppaniaan. Joku hirvittävä peto oli ilmestynyt maan sisästä ja lähestyi leiriä. Vartijat olivat juosseet kiljuen pääteltalle ja karjuneet jotain maan uumenista tulleesta belsebuubista. Peikot ja hiidet olivat joutuneet paniikkiin, sillä niiden tarustossa Stuipalla oli vielä vahva asema. Stuipalla peikko- ja hiisiäidit olivat pelotelleet lapsiaan, mikäli nämä eivät tehneet niin kuin äiti käski.
Eräs hiisi tuli jostain ilman käsivartta, huutaen ja kiljuen. Suuri käärme oli syönyt neljä sen kaveria, mutta se oli päässyt pakoon. Ylikomentaja ja joukkojen komentajat huusivat käskyjä mutta kaikki oli aivan kaaosmaista. Kaikki pyrkivät karkuun, sillä oma henki oli arvokkaampi kuin toisten ja johtajien käskyillä pysyä paikoillaan ei ollut karkureille mitään merkitystä.
Schak johdatti sen sijaan maan uumenissa joukkoaan kaikessa rauhassa kohti Adaelmaa ja Klostvikin luostaria. Velhot olivat onnistuneet huijaamaan Stuipan maan päälle ja näin tehneet vastapalveluksen maahinkaisille siitä hyvästä, että saivat heiltä apua tehtäväänsä.
Vartijat katsoivat toisiaan hätääntyneinä ja lähtivät sitten tutkimaan mikä oli vaimean pamahduksen aiheuttanut. Pommi ei ollut vaarallinen eikä se edes rikkonut mitään, mutta se aiheutti sankkaa savua. Sebastian meni nopeasti ovelle, avasi sen ja astui sisään. Kuningas makasi sängyssä ja kaikesta päätellen nukkui sikeästi. Nuori mies meni sängyn viereen ja katsoi unten mailla olevaa Rebalia. Huolet olivat painaneet uurteensa hänen kasvoilleen, ne eivät väistyneet nukkuessakaan. Sebastian otti tyynyn ja piteli sitä vähän aikaa käsissään. Kuinka helppoa se olisikaan. Hän oli vahva mies ja kuningas oli vanha ja unessa. Siinä ei olisi mitään ongelmaa. Sebastian pääsisi karkuun eikä hän itsestään mitään väliä pitänytkään, mutta äiti joutuisi kärsimään. Sebastian laski tyynyn takaisin vuoteelle. Hänen täytyisi selvittää tämä asia jollakin toisella tapaa.
Kun hän tarkemmin ajatteli asiaa, hän käsitti, että äitiä ei tästä ainakaan voisi epäillä, sillä hän oli tyrmässä.
Sebastian otti tyynyn uudelleen käsiinsä ja painoi sen nukkuvan kuninkaan kasvoille. Ilman tulon loputtua kuningas rimpuili hetken, mutta ei mahtanut mitään voimakkaalle miehelle, joka tunteettomasti painoi tyynyä tukehduttaakseen Rebalin. Pari viimeistä nytkähdystä ja kaikki oli ohi.
Sebastian otti tyynyn ja heitti sen sängyn jalkopäähän. Kuningas makasi elottomana sängyllä, mutta näytti siltä kuin hän olisi vain nukkunut. Sebastian hiipi ikkunalle ja katsoi ulos. Kuu paistoi pihalle ja valaisi sen himmeällä loisteellaan. Villiviini kasvoi tuuheana pitkin seinää ulottuen kauas ylös. Hän kuuli kuinka vartijat palasivat takaisin paikoilleen. Sebastian nousi ikkunalle ja kiipesi kasvia pitkin alas.
Trinita oli miettinyt paljon Sebastiania ja oli monesti avioliittonsa alkuaikoina aikonut kertoa pojasta kuninkaalle, mutta ei ollut pystynyt. Alkukesästä Sebastian oli yllättäen ilmestynyt hänen ovensa taakse ja pyytänyt suojaa. Hän oli tehnyt jotain eikä hänellä ollut mitään muutakaan paikkaa minne mennä ja keneen luottaa. Trinita oli vaivihkaa udellut pojaltaan mitä tämä oli tehnyt, mutta Sebastian kieltäytyi puhumasta eikä ollut paljastanut mitään. Trinita huomasi, että poika pelkäsi jotain ja usein hän aivan kuin kävi väittelyä itsensä kanssa. Kiukuissaan poika oli kerran iskenyt nyrkkinsä pöydän läpi. Äiti oli kysynyt mikä poikaa vaivasi, mutta hän ei vastannut vaan meni piiloonsa ja pysytteli siellä koko loppupäivän.
Sebastian oli elänyt isovanhempiensa (Trinitan vanhempien) luona heidän sukutilallaan Tranin keskiosissa, Beppin joen yläjuoksulla. Trinitan isä oli paroni Trygg ja hän oli Tranin vaikutusvaltaisimpia miehiä. Hänen äitinsä oli myös mahtisukua, mutta hänen sukujuurensa olivat Fennissä. Heidän hoitoonsa Trinita oli uskonut Sebastianin, mutta ei ollut kertonut mitään tämän isästä, joka oli ollut tremani. Sebastian ei ollut saanut minkään näköistä oppia velhoudessa, mutta hänellä oli kykyjä, sen Trinita oli huomannut monesti jo pojan ollessa lapsi. Ehkä hän oli tehnyt sittenkin virheen kieltäessään Sebastianilta tämän verenperinnön. Ehkä hänen olisi pitänyt toimittaa poika velhojen oppiin Ammariin. Siellä hänestä olisi voitu koulia ”hyvä” velho. Toisaalta olisi voinut myöskin käydä niin, että toiset velhot olisivat huomanneet pojan olevan tremanin lapsi ja tehneet tälle jotain pahaa, ehkä jopa tappaneet.
Trinita huokaisi. Menneisyys nousi kiusaamaan häntä aina uudelleen ja uudelleen.
Sebastianin isä oli ollut komea mies, Bluras, nimeltään. Hän oli lumonnut nuoren Trinitan yhdellä silmäniskulla. Kyllä Trinita oli tiennyt Blurasin olevan velho, mutta ei ollut ajatellut asiaa sen kummemmin, kunnes oli kuullut olevansa raskaana. Silloin oli pelko hiipinyt hänen sydämeensä ja hän ei halunnut olla enää missään tekemisissä Blurasin kanssa. Eikä Bluras ollut lopultakaan halunnut häntä vaan ainoastaan pojan itselleen, perijän ja työnsä jatkajan.
Sinä kesänä Trinita oli ollut isovanhempiensa luona Fennissä. Kun nämä saivat selville, että heidän tyttärentyttärensä oli raskaana, he lähtivät heti viemään tätä takaisin kotiinsa. Se oli ollut kova paikka hänen vanhemmilleen ja koko suvulle, sillä avioton lapsi, jonka isä oli ties kuka (Trinita ei ollut suostunut kertomaan lapsen isää) ja äiti itsekin oli vasta kuudentoista.
Sinä olet pilanut elämäsi, he sanoivat hänelle.
Mutta, kun kuningas oli metsästysretkellään yöpynyt Tryggien talossa ja ihastunut kauniiseen tyttöön, vanhemmat ja koko suku olivat olleet innoissaan. Heidän tyttärestään tulisi kuningatar. Sebastian esiteltiin Rebalille Trinitan äidin iltatähtenä ja siinä uskossa poika kauan kasvoikin. Kunnes Bluras ilmestyi pojan elämään. Onneksi ilmestys oli vain väliaikaista, sillä hän sai surmansa metsästysretkellä harhanuolesta. Nuoli oli lähtöisin Trinitan aseesta ja sillä oli ollut yksi silminnäkijä. Sebastian.
Trinita oli selittänyt pojalle, että tämän isä oli ollut paha ja oli parempi kun hän oli kuollut, eikä enää kiusaisi heitä ja veisi poikaa mukanaan pahan palvelukseen. Silloin hän oli selittänyt Sebastianille kaiken. Poika oli tuolloin kahdeksanvuotias.
Mitä minä olen mennyt tekemään? Trinita ajatteli. Olen pilannut oman elämäni ja myös Sebastianin elämän.
Nunna tuli ohjaamaan heidät abbedissan huoneeseen. Huone oli paneloitu tummalla puulla ja pienet ikkunat eivät paljon valoa sisäänsä laskeneet. Ikkunoiden takana kasvavat lehtipuut varjostivat vielä entisestään hämärää huonetta. Huoneessa leijui kylmän kostea haju, tyypillinen valtaville kivisille rakennuksille, jota suurimmatkaan takat eivät ikinä pystyneet lämmittämään tarpeeksi. Rosa Kanerva istui ison, papereilla peittyneen pöytänsä takana. Nelikon astuessa sisään hän kohotti katseensa lukemastaan paperista ja nojautui taaksepäin. Hän viittasi heitä istumaan.
Rosalindin katse kiersi salia. Hän etsi tytärtään, jota ei ollut nähnyt yli kymmeneen vuoteen, mutta silti hän tunnisti tämän heti.
Marcus asui perheineen Heppetissä, jossa hän toimi kuninkaan vartijana. He kulkivat vankkureilla pitkin Rantatietä, kun joukko miehiä kävi heidän kimppuunsa. Myöhemmissä tutkimuksissa ilmeni, että joukkio koostui tremaneista. Vanhemmat nämä olivat surmanneet, mutta pienen pojan olivat ottaneet uhrattavaksi Shianille. Mitä kärsimyksiä pieni poika olikaan saanut kokea.
Illy katsoi Peiliä tarkkaan. Vaikka hän ei ymmärtänytkään tarkasti mitä hänen pitäisi tehdä, hän aikoi silti tehdä kaikkensa, sillä kyseessä olivat niin suuret asiat, että hän ei voinut paeta sellaisen suojaavan lauseen kuten ”En minä tiedä tai osaa” taakse.
Taikariimut jotka oli kirjoitettu Peilin kehykseen eivät kertoneet Illylle mitään, mutta niiden taiteellisuus ja monimutkaisuus kiinnostivat häntä. Illyn silmät rekisteröivät kaikki yksityiskohdat taiteilijan tarkkuudella ja herkkyydellä. Tapansa mukaisesti Illy otti paperia ja kynän ja alkoi jäljentää näkemäänsä.
