-Minun on pakko istua, sanoi Mgia ja ystävällinen nunna toi hänelle tuolin. Mgia istui siihen ja painoi kasvot käsiinsä. Hetken kuluttua hän katsoi sängyssä makaavaa Easinia uudelleen.
-Tämä on tosi outoa.
-Niin on, sanoi poika. –Minä muistan sen kovan myrskyn ja sitten seuraava muistikuva on tässä huoneessa herääminen. Mutta miten olen tänne joutunut? Ja missä 'tämä' on?
-Olet Klostvikin luostarissa.
Easin näytti entistäkin hämmentyneemmältä.
-Miten olen tänne joutunut?
-Ei mitään tietoa, vastasi Mgia ja katsoi nunnaan. –Te varmasti tiedätte tästä jotain.
Kaksi päivää sitten oli ollut kova myrsky. Vettä oli satanut kaatamalla ja ukkonen oli raivonnut taivaalla. Iltamyöhällä oveen oli koputettu ja nunnan avattua sen ulkona oli seissyt tämä poika joka oli kaatunut nunnan käsivarsille. He olivat tietenkin ottaneet hänet suojiinsa ja tähän asti poika oli ollut tajuton. Nunnilla ei ollut mitään tietoa siitä mistä ja miten poika oli heidän ovensa taakse joutunut.
-Sinä hukuit.
-Hukuinko?
-Etkö muista sitä myrskyä laivalla ollessamme?
-Muistan minä sen, kuten jo sanoinkin, mutta mistään hukkumisesta minulla ei ole mitään muistikuvaa. Enkä sitten varmaan hukkunutkaan kun kerran olen tässä.
Mgia alkoi pureskella huultaan. Miten poika oli voinut pelastautua siinä merenkäynnissä? Ja miten hän oli päätynyt tänne?!
-Abbedissa…he aloittivat yhteen ääneen, mutta vaikenivat sitten.
-Mi-tä tämä tarkoittaa? Emisior pyyhkäisi silmiään, kuin uskoen sen vievän harhakuvan pois hänen verkkokalvoltaan. –Sinähän hukuit!
-Niin Mgia minulle kertoi, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan.
Eleonoora hymyili tyytyväisenä.
-Tämä on uskomatonta, riemuitsi Rosalind ja ilon kyyneleet juovittivat hänen poskiaan. Hän meni Easinin luo ja halasi tätä voimakkaasti ja useaan kertaan. Poika tunsi olonsa kiusaantuneeksi, vähempikin halailu olisi riittänyt. Illy ihmetteli äitinsä tuntemaa riemua tuon tuntemattoman pojan vuoksi. Rosalind katsoi tytärtään kyyneleisin silmin. Tuo katse äidin silmissä…
-Oletko kunnossa, nunna kysyi.
Illy nyökkäsi. Hän kohosi kyynärpäidensä varaan ja katsoi äitiinsä joka seisoi sängyn jalkopäässä. Sitten hän käänsi katseensa nuoreen poikaan, joka katseli häntä uteliaasti.
-Minä olen kaikki nämä vuodet luullut, että olet kuollut, hän kuiskasi pojanpojalleen.
-Minä olen kaikki nämä vuodet luullut olevani orpo, vastasi Easin. –Ja nyt yhtäkkiä minulla on isoisoäiti, isoäiti ja isotäti. Tämä on aika hämmentävää.
Illy ojensi kätensä ja Easin tarttui siihen. Sitten Illy katsoi jälleen äitiään.
-Kauanko olet tiennyt?
-Vasta vähän aikaan. En kertonut sinulle mitään, koska luulin pojan hukkuneen.
Illy nyökkäsi. Hänellä ja äidillä olisi totisesti paljon puhuttavaa keskenään.
-Eikö tuo voisi odottaa, moitti Rosalind.
Emisior huitaisi kädellään. Oli se nyt kumma kun nuo naiset aina vänkäsivät vastaan, valitettiin siitä, että hän ei avannut ovea tarpeeksi ajoissa, tai siitä ettei hän ollut heti kertonut kaikkea ja nyt sitten pitäisi vielä odotella tällaisena hetkenä jonkin perhetapahtuman johdosta. Pyh! Asioilla oli tärkeysjärjestys ja maailman pelastaminen oli Emisiorin mielestä sen pyramidin huipulla. Easin oli elossa, se oli erinomaista ja hän oli kiitollinen, mutta työ ensin ja huvi sitten.
-Eikö sinun pitäisi olla tuolla?
-Kyllä, kyllä. Se on pitkä juttu, kerromme myöhemmin. Katso nyt Peiliin ja kerro mitä näet.
-Antaisit pojan levätä, yritti Rosalind vielä.
-Ei ole aikaa levätä!
Easin huokaisi ja katsoi Peiliin. Ensin hän ei nähnyt mitään, mutta sitten hän pikemminkin tunsi kuin näki. Hän säpsähti hieman ja katsoi Emisioria pelokkaasti. Vanhan velhon silmät välähtivät, mutta hän nyökkäsi poikaa katsomaan uudelleen. Easin henkäisi syvään ja katsoi.
-Shian on tuolla.
Emisior taputti käsiään riemusta yhteen ja Peili kaatui Easinin jalkojen päälle.
-Auts!
-Se toimii, se toimii!!! Emisior huudahteli. –Easin näkee Shianin ja me näemme mitä Tuhon jumala tekee.
-Mutta miten saamme hänet pois Peilistä? Eikö se ollut tärkeää Peilin muuttamisen kannalta? Mgia muistutti.
Emisior lakkasi hihkumasta. Aivan, sehän oli tässä vielä ongelmana.
-Easin, katso mitä Shian tekee?
Poika katsoi Peilin mustaa pintaa ja pikemmin aisti kuin näki Shianin.
-Hän aikoo muuttaa asiat tuolta käsin. Lisasta ei ollut hänelle sitä hyötyä mitä hän odotti.
-Ei tietenkään kun sinä olitkin elossa.
-Mutta Shian ei sitä tiennyt. Hän luuli, että Lisa oli liian heikko tulkitsemaan Peiliä ja ettei tytöstä ja Peilistä sellaisenaan ole hänelle mitään hyötyä. Siksi hän rikkoi sen tahallaan. Hänen tarkoituksensa olikin päästä itse tuonne sisälle. Hän tiesi aikapyörteestä ja mitä se tekisi. Tämä oli tavallaan hänen viimeinen keinonsa todellisuuden muuttamiseksi. Peilin tai Balantinen rikkominen oli kuitenkin erittäin vaikeaa, ellei jopa voisi sanoa mahdotonta. Kaikkineen Tuhon jumalallisine voimineenkaan Shian ei onnistunut saamaan Peilille muuta vahinkoa kuin pienen pienen särön, mutta ikäväksi meille, se riitti. Aikapyörre syntyi ja Shian pääsi Peiliin.
-Kerro mitä abbedissa tiesi kertoa kirjasta? Mgia muistutti Emisioria.
Abbedissa oli hyvin muistanut kyseisen kirjan, sillä se oli tullut Shaelin yliopistosta ja lähettäjä oli ollut hänen vanha tuttavansa, rehtori Nelman. Kirjan mukana tulleessa kirjeessä oli nimenomaan pyydetty Illyä kopioimaan kirja.
-Miksi juuri häntä, halusi Mgia tietää, samalla kun hän aprikoi Nelmanin osuutta tähän asiaan.
- Kaiketikin siitä syystä, että Illy on luostarin taitavin tekstaaja ja kuvittaja,. Mutta outoa on se, että sillä kirjalla ei ole lainkaan nimeä.
Alkuperäinen kirja ja kopioitu kappale lähetettiin heti työn valmistuttua takaisin Shaeliin.
-Onko meidän nyt lähdettävä sinne? Rosalind kauhisteli. –Koko tienoohan on Shianin vallassa.
Emisior nyökkäsi.
-Se on valitettavaa, mutta meillä ei taida olla muita vaihtoehtoja.
-Minä jään tänne, ilmoitti Rosalind. –Minulla ja tyttärelläni on paljon puhuttavaa, eikä minusta taida olla teille sen suurempaa hyötyä tästä eteenpäin.
Mgia nyökkäsi. Hän ymmärsi äitiään. Kuka tietää olisiko maailmaa enää jonkin ajan kuluttua olemassakaan. Mgia huokaisi. Toisin kuin äidillään hänellä oli vielä paljon tekemistä. Mikäli se olisi ollut mahdollista Mgiakin olisi jäänyt Klostvikin luostariin, rauhalliseen saarekkeeseen raivoavan myrskyn keskellä.
-Näemmekö heitä enää koskaan?
Rosalind pyöritti päätään.
-Olen menettänyt yhden tyttäreni Shianille, löytänyt esikoiseni uudelleen ja kuopukseni on saanut harteilleen suuren tehtävän.
-Mgia on vahva.
Rosalind nyökkäsi.
-Mutta onko hän tarpeeksi vahva Shianille?
He katsoivat yhä tietä, jota pitkin astelleet hahmot olivat jo kadonneet näkyvistä.
Heppettissä kuninkaan hautajaiset olivat koruttomat. Eternissä vallitseva tilanne ei sallinut kuukautta kestävää suruaikaa ja sen jälkeen suoritettavia juhlallisuuksia uuden kuninkaan kruunaamiseksi. Kuningas Rebal laskettiin hautaan lähimpien omaisten, sukulaisten ja ystävien läsnäollessa. Kaupungissa vallitsi suruliputus ja kaikkinainen ilonpito oli hautajaisten ajaksi kielletty. Leipurit olivat leiponeet hautajaisleivät, jota tarjoiltiin kaikille kaupungin asukkaille. Hautajaisleivän leipomisella ja syömisellä kunnioitettiin kuningasta joka hyvällä hallitsemisellaan oli taannut kaikille leivän.
-Miltä tuntuu, kysyi Sara.
-Oudolta.
-Mitä teemme seuraavaksi?
-Lähdemme sotaan, Tomas kuiskasi, enemmän itselleen kuin muille.
Fennin karussa maastossa erottui selvästi musta massa, joka kuhisi kuin muurahaispesä. Kuumuus sai ilman väreilemään ja mahdollinen tarkkailija olisi saattanut luulla kaukana näkemäänsä pataljoonaa hallusinaatioksi.
-Nostakaa nuo pois tieltäni!
Ilmeettömät vartijat eivät tehneet elettäkään totellakseen miestä.
-Mitä siellä tapahtuu, kuului kireä ääni teltan sisältä. Ovea peittävä kangas repäistiin syrjään ja pitkä, roteva vaalea nainen astui esiin. Hän oli pukeutunut mustaan asuun, joka oli täällä aavikolla tukahduttavan kuuma ja naisen ärtymys johtui osittain siitä.
-Tämä mies pyrkii sisälle.
-Minä olen lähetti, sihisi mies hampaidensa välistä suivaantuneena moisesta kohtelusta.
-Mistä tulet?
-Griesistä.
Nainen piti kädellään verhoa auki ja nyökkäsi päällään miestä astumaan sisälle. Suuren teltan sisällä oli huomattavasti viileämpää kuin ulkona, mutta sielläkin oli lämmin. Nainen pyyhki hikeä kasvoiltaan ja viittasi miestä istumaan. Tuoleja ei ollut joten mies istahti hiekan päälle levitetylle matolle. Nainen istui häntä vastapäätä ja otti vierestään juomapullon. Hän joi siitä, mutta ei tarjonnut lähetille, vaikka tämä oli janoissaan tehtyään pitkän matkan.
-Mitä uutisia tuot? Nainen kysyi ja laski pullon viereensä hiekalle.
-Oletteko te pataljoonan komentaja, mies kysyi epäluuloisesti.
Nainen katsoi miestä kiukkuisena.
-Miten niin?
Viestintuojan pasmat sekosivat vähäksi aikaa eikä hän osannut muuta kuin laskea katseensa maahan. Miehen suussa olivat jo olleet sanat ”koska olette nainen”, mutta yksi vilkaisu naisen koviin, tummiin silmiin sai hänet uskomaan, että moinen kommentti olisi hyvinkin saattanut aiheuttaa hänelle pään menetyksen.
-Haluan varmistua etten anna viestiä väärälle henkilölle.
-Minä olen ylin komentaja, Natalia Askelhelm vastasi.
-Minulla on huolestuttavia uutisia. Shiania ei ole nähty muutamaan päivään eikä kukaan tunnut tietävän missä hän on. Hänen lohikäärmeensä on yhä Griesissä eikä hänkään tiedä isäntänsä olinpaikkaa. Lisäksi siitä talosta, missä Shian piti päämajaansa, nähtiin lähtevän samoihin aikoihin Shianin katoamisen kanssa neljä epäilyttävää henkilöä, jotka kantoivat mukanaan jotakin, oletettavasti laukkua. Pelkäämme nyt, että kyseessä olivat vastapuolen vakoojat jotka veivät muassaan tärkeitä papereita, joista käy ilmi suunnitelmamme.
-Leväperäistä touhua.
Viestintuoja näytti vaivaantuneelta.
-Shianin tiedettiin olevan siinä rakennuksessa. Nyt pelkäämme myös, että…
Natalia nosti kulmansa ylös ja katsoi hikoilevaa miestä huvittuneesti.
-Pelkäätte, että nämä neljä ihmistä ovat tehneet jotain hänelle?
Mies nyökkäsi. Natalia alkoi nauraa.
-Mitä minun pitäisi nyt tehdä? Lopettaa eteneminen? Perääntyä? Jatkaa?
Viestintuoja ei osannut kuin katsoa edessään istuvaa naista.
-Minä en ole johtanut tänne turhaan 1000 sotilasta vain perääntyäkseni. Haminin kautta tulee lisää sotilaita ja meidän perässämme on ylikomentaja Dacardin johtama pataljoona. Ja nyt sinä tulet tänne pyytääksesi meitä perääntymään?!
-Me valloitamme Fennin kuten suunnitelmissa oli ja sen jälkeen marssimme Sowaniin. Efflan, Kiram ja Tran ovat seuraavina listalla.
-Välitän viestin Griesin komentajalle, sanoi viestinviejä ja poistui nopeasti teltasta.
Natalia jäi istumaan ajatuksiinsa vaipuneena. Missähän vaiheessa he saisivat vähän vastusta? Kyllä Eternin herttuat ja kuningas olivat tuudittautuneet varsinaiseen ruususen uneen näinä rauhan vuosikymmeninä. Tämä oli liiankin helppoa. Jossain välissä he ylittäisivät Tranin rajan ja marssisivat sisään kuninkaan kaupunkiin, joka saisi luovuttaa paikkansa Shianille ja siitä tulisi Tuhon jumalan kaupunki.
Professorit tutkivat tornissa kirjaa. He olivat huomanneet, että ennustukset käsittelivät melko paljon sellaisia asioita, joista heille ei ollut mitään hyötyä. Tai sitten he eivät yksinkertaisesti osanneet tulkita ennustuksia oikein.
-Tämä on turhauttavaa, marisi Wellett. –Olemme olleet täällä tuntikausia, emmekä ole saaneet mitään selvää tämän kirjan teksteistä. Joko Zumarker sekosi täysin näitä kirjoittaessaan tai sitten me olemme seonneet näitä tulkitessamme.
-Totta. Nämä kirjoitukset käyvät jatkuvasti omituisemmiksi. Kuunnelkaahan ”Ei virta laiva kaada, mutta ylimielisyys saattaa sen tehdä”. Mitä tuokin nyt on tarkoittavinaan?
Tystos katsoi toisia odottaen vastausta. C'Torin pyöritti päätään ja Wellett katseli ikkunasta ulos.
-Jospa hän jätti ennustamisen ja alkoi sen sijaan laatia aforismeja?
Wellet tarttui kirjaan, sulki sen, piteli sitä hetken pystyssä kirjan selkä pöytää vasten ja päästi sen sitten aukeamaan.
-Mitä tuo nyt on olevinaan?
Wellett oli ajatellut, että he olivat tähän asti selanneet kirjaa järjestyksessä, alusta loppuun. Mutta mitä jos hän antaisikin kirjan avautua siitä kohtaa mistä se halusi.
-Oletko sinä ihan hölmö? Tystos katsoi virkaveljeään.
-Miten niin? Emme ole päässeet tähän asti käyttämällämme keinolla mihinkään, joten miksemme kokeilisi jotain aivan muuta.
-Mutta, sinä sanoit, että mistä se haluaa aueta. Ihan kuin tuo kirja olisi elävä olento.
C'Torin teki kirjalle samalla tavalla kuin Wellett. Siltä aukeamalta ei myöskään paljastunut mitään selkokielistä. Tystos huohahti ja kokeili myös.
-Oh-hoh!
Tystoksen sormi osoitti kahdelle muulle erikoista merkkiä.
-Ihan kuin se liikkuisi, ihmetteli Wellett ja C'Torin nyökkäsi vieressä.
Professorit katsoivat toisiaan.
-En tiedä miksi mutta minulla juoksevat kylmät väreet pitkin selkääni, sanoi Tystos.
-Aina vain merkillisempää. Jatkuuko se vielä?
-Hyvänen aika, tuohan kuulostaa tosi pahalta, hermostui Wellett.
-Huomasitteko, että siinä mainittiin Peili ja Doida? Zumarker mainitsee ensimmäisen kerran kaksi asiaa niiden oikeilla nimillä, eikä salaperäisin vihjauksin.
-Tosi mielenkiintoista, mutta nyt meidän on varmasti tehtävä jotain, sanoi Tystos. –Meidän on löydettävä Peili ja velhot. Tuossa mainittiin raamit eli silloin tuo tuhon merkki on Peilissä samoin kuin pahan voima eli Shian.
-Meinaatko, että Shian on Peilissä? Entä Emisior? Ja eikö se pahuksen Peili varastettu, joten mistä me sen nyt löydämme?
Wellett pyöritti päätään. Hän ei todellakaan osannut sanoa eikä edes arvata mitä oli tapahtunut tai mitä heidän olisi viisainta tehdä. Mutta jotain oli tehtävä ja kiireesti.
Professorit kiirehtivät rappuja alas ja aulaan tullessaan miltei törmäsivät Tutvotiin, joka oli menossa jonnekin iso kasa kirjoja sylissään.
-Me lähdemme, huusi Tystos. –Meidän on löydettävä Musta Peili. Ennustuksia-kirja on ylhäällä avoimena oikeasta kohtaa. Käy lukemassa se niin tiedät miksi meillä on kiire.
Viimeiset sanat Tystos karjui, sillä hän oli jo ovesta ulkona. He juoksivat kohti vihreää lohikäärmettä, Adaa, joka kaikessa rauhassa lökötteli suuren vilpoisan ja varjoa antavan tammen alla. Kolme miestä juoksivat parrat suorana hänen luokseen ja karjuivat kaikki jotain yhteen ääneen. Ada katsoi heitä ja tuhahti. Jonnekin ihmiset halusivat lähteä, mutta sen verran mitä Ada sai selvän he eivät oikein itsekään tienneet minne olisi pitänyt lähteä. Viimein miehet vaikenivat ja puuskuttivat hengästyneinä kuin olisivat juosseet pidemmänkin matkan kuin vain tornista pihalle.
-Mitä, kysyi Ada ja katsoi C'Toriniin.
-Meidän on löydettävä (puuskutus)… Musta Peili niin nopeasti kuin mahdollista.
-Mistä?
-Emme tiedä, vastasivat professorit.
-Miten voimme löytää jotain, jos emme edes tiedä mistä etsiä? Ada ihmetteli, mutta huokaisi ja käski miehiä kiipeämään hänen selkäänsä. Professorit kiipesivät lohikäärmeen selkään.
-Onko tämä edes turvallista, epäili Tystos.
-Eikö meillä pitäisi olla jonkinnäköinen vyö, joka pitäsi meidät paikallamme? Wellett sanoi ja katseli kauhuissaan lohikäärmeen selästä alas maan kamaralle.
-Seuraavaksi haluatte varmaan virvokkeita? Ada tiuskaisi.
-Se oli vain ehdotus. Et voi väittää etteikö tämä vaikuttaisi epäturvalliselta keinolta matkustaa.
Ada tuhahti ja ponnahti lentoon. Professorit huusivat kurkku suorana. Lohikäärme ajatteli jo mahdollisuutta tipauttaa kiljukaulat mereen, mutta hillitsi sitten itsensä. Hän muistutti mieleensä, että ihmisten ensisijainen paikka oli maan pinnalla käveleminen, ei lentäminen, joten hän yritti lentää mahdollisimman tasaisesti ja niin lähellä meren pintaa kuin oli mahdollista ja turvallista. Pian professorit vaikenivatkin ja Ada huoahti helpotuksesta. Hän oli tottunut lentämään hiljaisuudessa kuunnellen vain tuulen suhinaa korvissaan. Lohikäärmeet harvoin puhelivat keskenään lentäessään. Lentäminen oli heille jollain tavoin sakraalinen asia, silloin ei sopinut lörpötellä joutavia.
-Tämä on loppujen lopuksi aika mielenkiintoista, sanoi Wellett katsellen ympärilleen.
-Eikä ole, vastusti C'Torin. –Ihmistä ei ole tarkoitettu lentämään.
-Katso kuinka pieneltä Paulkinin saari näyttää!
-Voisi sitä huonomminkin matkustaa, totesi Tystos katsellen yläpuolella olevia pilvenhaitukoita.
-En nyt tähän hätään keksi mitään epämiellyttävämpää matkustuskeinoa, mutisi C'Torin. Hän ei enää yhtään ihmetellyt miksi Anselm ja Ghor aina muuttuivat vihreiksi kun tuli kyse lentämisestä.
Ada lensi nopeasti. Häntä nopeampaa lohikäärmettä ei ollut ja siitä Ada oli tyytyväinen, sillä kooltaan hän oli heistä kaikkein pienin. Ja aina välillä se harmitti häntä tavattomasti.
-Voi ei, huokaisi Tystos. –Tuo suruliputus tarkoittaa sitä, että kuningas on kuollut.
-Kuten ennustuksessa sanottiin.
-Kerrommeko heille, että tiesimme niin tapahtuvan?
He pohtivat vähän aikaa tätä mahdollisuutta. Mitä hyötyä siitä olisi kenellekään? Tiedosta, että he tiesivät kuninkaan kuolemasta, mutteivät kertoneet sitä enää ulkopuolisille. Ennustusten mukaan oli välttämätöntä että kuningas kuolisi, mutta lievittäisikö se ihmisten tuskaa? Ehkäpä he alkaisivat syyttää siitä professoreita? Mielessään he olivat kaikki tulleet samaan tulokseen: he eivät sanoisi siitä mitään, se oli kaikkein parasta.
Linna oli suoraan heidän edessään. Aurinko katosi mereen ja linna sai harmaan asunsa takaisin. Musta liput tulivat vieläkin mustemmiksi ja ne valahtivat pitkin lipputankoja, sillä tuuli tyyntyi ja hämärä laskeutui maan ylle. Ada sen sijaan laskeutui lähelle Heppettin portteja ja professorit laskeutuivat alas hänen selästään. Lähistöllä oli paljon muitakin lohikäärmeitä ja Ada suuntasi kulkunsa heidän joukkoonsa. Professorit lähtivät kohti portteja, joilla seisoi keihäin aseistautuneita vartijoita. Ne laskeutuivat vanhojen miesten eteen ja sulkivat heiltä pääsyn kaupunkiin.
-Meillä olisi tärkeää asiaa…, aloitti C'Torin, mutta vaikeni sitten. Hän oli aikonut sanoa: kuningas Rebalille. –Kuka on uusi kuningas?
-Kuningas Tomas, sanoi vartija. –Keitä te olette?
Professorit esittelivät itsensä ja vartijan ilme kertoi, että hän tunnisti heidän nimensä. Vartijat keskustelivat hetken keskenään ja sitten toinen heistä lähti opastamaan professoreita kohti linnaa.
-Koska kuningas kuoli, tiedusteli Tystos, kun he kulkivat lähes tyhjiä katuja pitkin askelten kaikuessa seinistä.
Muutama vastaantulija vetelehti heidän ohitseen, suunnaten kohti lähellä olevaa kapakka, josta kuului matalaa puheääntä.
-Eilen aamulla hänet löydettiin huoneestaan hengettömänä. Kuolema oli todennäköisesti saapunut yön aikana.
Vartija väisti seinään nojailevaa juopunutta miestä.
-Miten hän kuoli?
-Hänet murhattiin tukehduttamalla.
Linnaa ympäröivän muurin portilla seisovat vartijat tunnistivat puolestaan lähestyvän vartijan joten heillä ei ollut vaikeuksia päästä linnan sisäpihalle. Linnan vartija otti professorit huostaansa ja heitä saattanut vartija palasi takaisin kaupungin porteille jatkamaan tehtäväänsä.
Linnassa vartija luovutti professorit hovimiehelle, joka johti heidät kuninkaan työhuoneeseen. Professorit astuivat sisään ja totesivat sen olevan täynnä tuttuja kasvoja. Tomas, Anselm, Ghor, Lisa, Neton, Sara ja pari miestä joita he eivät tunteneet. Iloinen ilme levisi Tomaksen kasvoille.
-Professorit! Kuinka hauska nähdä teitä.
Tomas nousi tuolistaan ja tuli kättelemään heitä. He tervehtivät kaikkia huoneessa olijoita ja tuntemattomat miehet osoittautuivat herttua Oweksi ja Karryksi.
-Meillä on ikäviä uutisia. Isäni kuoli eilen.
Professorit nyökkäsivät ja esittivät osanottonsa.
-Ensimmäisen murhayrityksen esti tämä nuori nainen, Tomas selvitti viitaten kohti Lisaa. –Luulimme pystyvämme torjumaan uhkaavan vaaraan, koska olimme siitä tietoisia, mutta toisin kävi.
-Eipä siitä Ennustuksia-kirjasta ollut sittenkään apua, sanoi Sara, joka istui väsyneen näköisenä korkeaselkäisessä tuolissa. Hänen musta asunsa oli rypistynyt, sillä päivä oli ollut pitkä ja raskas eikä sille näyttänyt tulevan vieläkään loppua.
-Jotkut asiat vain on määrätty tapahtuviksi, halusimme tai emme, sanoi C'Torin.
-Teemme ratkaisumme parhaan taitomme mukaan ja toivomme sen riittävän, jatkoi Wellett.
-On liian myöhäinen ajankohta pohtia elämää suurempia asioita, haukotteli Neton ja otti takkinsa jonka oli ripustanut tuolin selkänojalle.
-Hetkinen, pyysivät professorit. –Meillä on todella tärkeää asiaa joten jos voisitte odottaa vielä hetken…
Neton istui takaisin tuoliinsa, mutta haukotteli uudelleen. Professorit aloittivat kertomuksensa. He olivat kirjoittaneet merkkiä koskevat ennustukset paperille, joka nyt kiersi kädestä käteen. Kaikkien ilmeet muuttuivat heidän lukiessa kirjoituksen.
-Onko sellainen merkki jo ilmestynyt, kysyi Owe.
-Emme tiedä, meidän pitäisi löytää se Peili. Mutta missä se on?
Lisa painoi päänsä alas. Kukaan ei syyttänyt häntä mistään, mutta hänellä silti oli jatkuvasti syyllinen olo. Hän oli vienyt Peilin Shianille, mutta mitä sen jälkeen oli tapahtunut? Hän oli löytänyt itsensä hortoilemasta Palaneesta Maasta, hän muisti Vaalan ja saapumisensa kuninkaan linnan porteille. Mutta Peilin kohtalosta hänellä ei ollut aavistustakaan. Yhtäkkiä Lisa tajusi erään asian. Hän punastui lievästi ja harmitteli ettei ollut ajatellut asiaa aiemmin, mutta sitä oli ollut niin vaikea ajatella viime aikoina ja hän pelkäsi jopa menettäneensä kykynsä.
-Minähän olen Unienmestari, hän sanoi hiljaisella äänellä.
Kymmenen päätä kääntyi katsomaan vaaleaa tyttöä.
-Minä voin yrittää nähdä unta Peilistä. Kykyni ei ole ollut entisensä sen jälkeen kun Shian…, Lisa nieleskeli. Asian muistaminen kylmäsi hänen sydäntään. Tavallaan hän inhosi koko kykyään, sillä se oli aiheuttanut hänen vanhempiensa kuoleman ja sen, että hän itse oli nyt tässä tilanteessa. Peilin hukanneena, entiset Unienmestarin kykynsä kadottaneena.
-Shianin loitsujen jälkeen on ihme, että olet vielä henkisesti ehjä. Älä soimaa itseäsi liikaa, lohdutti Sara taputtaen tytön olkapäätä.
Lisa nyökkäsi ja yksinäinen kyynel juoksi hänen poskeaan pitkin.
-Menkäämme kaikki nyt nukkumaan, ehdotti Tomas. –Päivä on ollut raskas eikä professorien tuoma viesti ainakaan keventänyt sitä.
Hän nykäisi edessään olevaa nyöriä ja hetken kuluttua palvelija astui sisään. Saatuaan käskyn laittaa kolme makuuhuonetta kuntoon, tämä lähti kumartaen ja Tomas kääntyi katsomaan toisia huoneessa olijoita.
-Täytyy muistaa, että…
Ovelta kuuluva vaativa koputus keskeytti Tomaksen. Hikinen, punottava mies astui sisään. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta tuupertui sen sijaan lattialle. Lähinnä oleva Anselm polvistui miehen viereen ja käänsi tämän selälleen. Matolle oli jäänyt punainen tahra.
-Hyvänen aika, tätä miestä on haavoitettu!
Neton juoksi käytävään ja huusi siellä olevia vartijoita hakemaan nopeasti parantajan paikalle.
Tomas katsoi miehen kasvoja, jotka olivat muuttuneet kalpeiksi. Hän katsoi miehen rintakehässä olevaa haavaa. Owe laittoi siihen päälle tyynyn, jolla hän yritti tyrehdyttää vuotoa.
Parantaja Veera Tietäväinen saapui paikalle. Hän oli vanha nainen, jonka harmaista silmistä näki heti miksi hän oli nimeltään Tietäväinen. Hän vilkaisi kalvakkaa miestä, nosti tyynyn tämän rintakehältä ja pudisti päätään. Vamma oli liian vakava hoidettavaksi. Parantaja sanoi tekevänsä rohtoja jotka helpottaisivat miehen tuskia.
-Kuka tämä mies on, kysyi Sara.
-Hän on vakooja, jonka isäni lähetti Fenniin muutama viikko sitten.
-Ei häntä kyllä ole Fennissä puukotettu, vaan täällä.
Tomas mutristi huuliaan. Täällä oli siis vieläkin vihollisen kätyreitä. Ehkä Trinitalla ei todellakaan ollut mitään tekemistä Shianin kanssa. Mutta Trinitan pojalla saattoi olla jotain tekemistä tämänkin kanssa, sillä Sebastian oli kadonnut Rebalin murhayönä. Etsinnöistä huolimatta häntä ei oltu löydetty.
-Antakaa minulle tuo tyyny.
Hän asetti tyynyn miehen pään alle ja nousi sitten ylös. Hän meni istumaan oven lähellä olevalle tuolille. Hetken kuluttua mies avasi silmänsä. Hän tuntui etsivän jotakuta tiettyä henkilöä. Hänen silmänsä ohittivat Saran, Lisan, Anselmin, Owen ja sitten hän näki Tomaksen.
-Minulla on teille viesti, mies kuiskasi.
Tomas kumartui lähemmäs.
-Tulen Fennistä. Shianin pataljoonia on edennyt jo Westlowista Sirappiin. Haminista tulee lisää joukkoja ja ne kaikki suuntaavat kohti Sowanin rajaa.
Mies sulki silmänsä hetkeksi. Tomas katsoi parantajaa, joka istui tyynen rauhallisena tuolillaan.
-Shian on hävinnyt eikä kukaan tiedä minne, mies sanoi avaten jälleen silmänsä. –Tämä ei kuitenkaan estä armeijaa etenemästä suunnitelmien mukaan. Teidän on nopeasti tehtävä jotain.
-Etenevätkö Haminista tulevat joukot Sowanin pohjoisrajan yli?
Mies nyökkäsi.
-He aikovat motittaa Sowanin Fennistä ja Haminista käsin. Osa Fennissä olevista joukoista suuntaa suoraan kohti etelää.
-Efflaniinko?
Mies pudisti päätään heikosti.
-Ensi Kiramiin. Silloin Tran on saarrettu.
-Entä Efflan, halusi Sara tietää.
-Ikimetsä Ceram sotki ne suunnitelmat. Se on kuin muuri Fennin ja Efflanin rajalla.
-Oletko kuullut jotain Mustasta Peilistä?
Mies pudisti jälleen päätään. Hän joutui tekemään kovasti työtä saadakseen sanat suustaan.
-Tietäkää, että teidän ainoa keinonne ehtiä ajoissa on mennä jokia pitkin ylös.
Tomas nyökkäsi. Kenraali Askelhelm oli jo neuvotellut laivaston komentajan kanssa mahdollisuuksista päästä ylös jokia pitkin Fennin sisämaahan.
-Shianin joukot eivät ilmeisesti osaa odottaa meitä sitä kautta.
Mies ei enää vastannut. Veera Tietäväinen tuli tämän luokse.
-Hän on kuollut.
Huoneessa olevat painoivat päänsä. Parantaja avasi oven ja viittoili käytävässä odotelleet ruumiinkantajat sisään. Nämä tulivat paareineen, nostivat kuolleen niille, peittivät hänet liinalla ja kuljettivat pois. Veera Tietäväinen poistui heidän kanssaan.
-Ennustuksia-kirjan mukaan Shian on Peilissä, muistutti Wellett.
Tomas hieroi käsillään silmiään. Hän oli niin tavattoman väsynyt, mutta miten hän osaisi nukkua? C'Torin torkkui tuolissa, Karry, Neton ja Owe samoin. Lisa oli käpertynyt sohvalle ja Sara nuokahteli sohvan toisessa päässä. Tomas oli liian väsynyt lähteäkseen kömpimään koti makuuhuonettaan. Hän istui tuolilleen, laski päänsä käsiensä päälle pöydälle ja nukahti heti. Wellett ja Tystos katselivat nukkuvaa joukkoa. Hekin olivat väsyneet, mutta ainoa paikka missä he halusivat nukkua oli kunnon vuode. He lähtivät huoneesta ja pyysivät oven takana päivystävää palvelijaa viemään heidät huoneisiinsa. Päästyään makuukamareihinsa Wellett ja Tystos painoivat päänsä pehmeään tyynyyn ja vetivät peiton yllensä. Toiset nukkuivat kuninkaan työhuoneessa kenellä tyynynään sohvan käsinoja, kenellä kova pöytä. Hiljaisuus laskeutui linnaan.
-Teidän on tultava Shaeliin, vanha mies sanoi. –Peili on tulossa tänne.
-Mutta on sota! Miten me pääsemme Heppettistä Shaeliin, kun välissä on armeija?
-Teidän on tultava ensin laivojen kanssa Pirthiin ja jatkettava sieltä sitten eteenpäin. Mutta älkää tulko Aperia pitkin vaan tulkaa Ceremia pitkin, sillä Ceramin ikimetsä suo teille mahdollisuuden…
-Mahdollisuuden mihin?
-Selviytyä hengissä.
Lisa avasi silmänsä. Hän näki Tomasin nukkuvan pää pöydällä ja Anselmin torkkuvan viereisessä tuolissa. Tyttö hieroi silmiään ja muisteli untaan. Tosin se ei tuntunut unelta, mutta mitä muutakaan se olisi voinut olla. Hän tunsi edelleen sen rauhoittavan tunteen, joka tuli miehen kädestä hänen mieleensä. Se vahvisti, antoi luottamusta ja uskoa, paransi haavoja hänen sielussaan ja antoi hänelle voimaa jatkaa eteenpäin. Hänen unensa olivat totisesti muuttuneet. Enää ne eivät vaatineet tulkintaa vaan olivat kuin tapahtumia, joita hänet oli viety katsomaan tai osallistumaan niihin. Todellisia selviä tapauksia, ei symbolisia, utuiseen mystisyyteen kietoutuneita kuvia.
-Mitä katsot? Tomaksen uninen ääni tiedusteli.
Lisa katsoi tummahiuksista nuorukaista, joka seisoi hänen takanaan.
-Minä näin merkillistä unta. Sen mukaan meidän on mentävä laivojen kanssa Pirthiin ja jatkettava sieltä kohti Shaelia, sillä Musta Peili on menossa sinne.
Heidän takanaan Anselm krohisi unissaan. Karry, Neton ja Owe kuorsasivat tasaiseen tahtiin. C'Torin puhisi pää tuettuna tuolin selkänojaan ja Sara nukkui sohvalla pää karmiin painautuneena, mutta jalat lattialla. Tomas katsoi karttaa.
-Vai Pirthiin? Tomas mietti hetken. Sitten hän nyökkäsi ja lähti huoneesta. Hänen jämäkät käskynsä kaikuivat käytävällä ja käytävältä huoneeseen. Ghor säpsähti hereille, sillä hän oli torkkunut kaikkein lähinnä ovea.
-Mi-mitä?!
Ghorin hiukset olivat painuneet toiselta puolen lyttyyn ja takaa ne sojottivat pystyssä. Hän haroi käsillä tukkaansa ojennukseen. Neton haukotteli tuolilla ja käsiään venytellessään voihkaisi.
-Niska on aivan jumissa. Olenko minä nukkunut koko yön tässä tuolissa?
Owe maiskutteli suutaan ja yritti kääntää kylkeään. Lopputulos oli se, että hän tipahti tuolista lattialle.
-Mmmm…, hän mutisi ja jatkoi uniaan.
Neton meni Saran luokse. Naisen hame oli ryppyinen ja hänen kauniilla kasvoillaan oli rauhallinen ilme. Hetken mies harkitsi hänen herättämistään…
-Hei, herää!
-Mitä?! Sara huudahti ponkaisten istumaan. Tyyny oli painanut hänen toiselle poskelleen koristeensa.
-On aamu.
-Entä sitten? Taas uusi päivä täynnä pelkoa siitä mitä ilta tuo tullessaan.
Hän yritti oikoa hamettaan, siinä kuitenkaan mainittavammin onnistumatta.
-Voisiko joku kertoa, miksi nukumme täällä, emmekä vuoteissa, kysyi C'Torin venytellen ja hieroen jäykistynyttä niskaansa ja puutunutta kättään.
-Uni taisi tulla niin äkkiä, ettemme oikein tajunneetkaan.
-Eilen oli raskas päivä, Karry huokaisi.
-Mutta missä on Tomas, siis kuningas? Neton katseli ympärilleen. –Wellett ja Tystoskin puuttuvat.
Lisa puuttui heidän pohdiskeluunsa kertomalla näkemästään unesta. Heidän ilmeensä vaihtelivat epäuskosta hyväksyntään.
-Minä kyllä vieläkin karsastan sitä ajatusta mennä Ceramin metsän kautta, Sara sanoi.
-Mutta Lisan unessahan sanottiin, että meidän tulee mennä sitä kautta, intti Neton.
-Kuinka luotettavina pidät nykyisiä uniasi? Sara katsoi tyttöön.
Lisa pohti herttuattaren kysymystä. Se oli varsin aiheellinen, mutta viimeöinen uni oli ollut niin vakuuttava ja luottamusta antava, että Lisa ei hetkeäkään epäillyt sen oikeellisuutta. Tyttö katsoi Saraan.
-Tähän uneen luotan täysin.
Sara nyökkäsi. Se riitti hänelle. Hän yrittäisi työntää oman epäuskonsa ja pelkonsa taka-alalle.
-Missä te olette olleet, kysyi C'Torin ja hieroi yhä niskaansa. Sitä jomotti häijysti.
-Nukkumassa. Sinullekin olisi ollut mukava, pehmeä sänky sijattuna, mutta nähtävästi valitsit mieluummin tuolin.
-Miksette herättäneet minua? Ärisi C'Torin. –Niskani on kipeä ja ruumistani kolottaa joka puolelta.
Wellett ja Tystos katsoivat toisiinsa. Ajatus C'Torinin herättämisestä yöllä ei ollut tullut heidän kummankaan mieleen. Tomas harppoi takaisin huoneeseen ja näin Wellettin ja Tystosin ei onnekseen tarvinnut vastata C'Torinille, joka näytti heidän mielestään erittäin kiukkuiselta.
-Mitä te aiotte tehdä, hän kysyi professoreilta.
-Taidamme palata velhojen luokse. Ehkä kirjasta olisi vielä jotain hyötyä. Tässä on se merkki ja ennustus, jotta Peilin löydettyänne tiedätte mitä etsiä.
He ojensivat paperiarkin kuninkaalle, kumarsivat tälle, kättelivät muut, halasivat Lisaa ja jäivät huoneeseen kun toiset lähtivät.
-Tässä on uusin alueesta tehty kartta. Ikävä kyllä puolet joesta virtaa ikimetsän halki, ja sinne eivät kartantekijät ole uskaltautuneet. Tämä karttaan piirretty joenuoma on vain arvailujen tulos, joka on päätelty joen alkulähteen ja mereen laskeutuvan osan avulla. Sisällä metsässä olette oman onnenne nojassa.
Tomas otti kartan ja nyökkäsi. He poistuivat linnan ovista ja kävelivät reipasta vauhtia läpi heräävän Heppettin. Askeleet kopisivat kivetyllä kadulla ja alhaalla satamassa odotti Aurus Nektaria, jonka kannelle he astuivat ja jäivät, laivan irtauduttua satamasta, sille katselemaan loittonevaa kaupunkia. Purjeet laskettiin kapteenin käskystä ja nopeassa sivutuulessa matka alkoi. Heidän oli kierrettävä Kiram ennen kuin he pääsisivät Ceramille, mutta mikäli tuuli pysyisi suotuisana matka tulisi kestämään noin kymmenen päivää. Mutta meri oli ennalta arvaamaton, kuten Ghor ja Anselm olivat viime matkallaan kokeneet.
Shianin joukot marssivat kohti Sowanin rajaa. Haminista lähestyvän armeijan päälikkönä toimi eversti Erik Cunnik, sodalle omistautunut mies, jonka koko tähänastinen elämä oli ollut yhtä sotimista. Cunnik oli vasta neljäkymmentäviisi vuotias, mutta hänen hiuksensa olivat harmaat ja muutenkin hänen ulkonäkönsä vastasi hänen luonnettaan. Se oli kova ja periksi antamaton. Hän poistui teltastaan ja lähti kohti lähellä virtaavaa jokea. Runsaan kahdenkymmenen kilometrin päässä oli Sowanin raja. Hänen tiedustelijansa olivat kertoneet, että Sowanin pohjoiselle rajalle oli ryhmittäytynyt sotajoukkoja, joten he eivät pystyisi valtaamaan Sowania aivan yhtä helposti kuin edellisiä herttuakuntia. Ihmeen kauan Yhdistyneiltä herttuakunnilta kestikin ryhtyä vastatoimiin, pohti Cunnik pulahtaessaan viileään veteen. Hän ui voimakkain vedoin ja nautti veden vilvoittavasta vaikutuksesta. Vähäksi aikaa hän pystyi unohtamaan kaiken ympärillään tapahtuvan ja keskittymään ainoastaan uimiseen ja sen antamaan tunteeseen vapaudesta. Hän tunsi olevansa yhtä veden kanssa, mutta samalla hallitsevansa sitä. Hän hallitsi sitä uimalla. Hän osasi uida joten vesi ei voinut hukuttaa häntä. Cunnikin mielestä se oli mahtava tunne. Hän voitti luonnonelementin.
-LOHIKÄÄRMEITÄ!
Sotilaita alkoi purkautua teltoistaan. He kiskoivat ylleen panssaripukujaan ja ottivat mukaansa miekat, peitset ja kilvet. Heidän lohikäärmeensä olivat valmiina ja heti miesten päästyä heidän selkäänsä, he ponnistautuivat lentoon ja suuntasivat kohti lähestyviä vastustajia.
-Nerokasta, myönsi eversti herttualle. –Mutta aivan turhaa. Kaikki jatkuu samalla tavoin.
-Niin tekee, sanoi Owe ja tarttui Cunnikia käsivarresta.
Hänet vietiin lähellä olevaan asuntoon ja häneltä riisuttiin musta panssaripuku. Se ojennettiin pimennossa seisovalle miehelle, joka poistui sen kanssa viereiseen huoneeseen. Cunnikilla alkoi jo olla aavistus siitä mikä suunnitelma herttuakuntien päälliköillä oli.
-Tännekö aiotte minut sijoittaa?
-Eikö tämä muka kelpaa, ihmetteli Owe. –Tämä on Netonin palatsin hienoimpia huoneita.
-Vähän vaatimattomampikin olisi kelvannut, sanoi Cunnik astuessaan sisään. –Eikö vankien kiduttaminen ole sitä paitsi kiellettyä?
-Ei meillä ole aikomusta kiduttaa ketään, Owe sanoi jopa hieman loukkaantuneena.
-Te kidutatte minua laittaessanne minut tähän huoneeseen.
Vartija sulki oven ja lukitsi sen. Cunnik meni katsomaan ikkunasta ulos. Hän näki kuinka hänen lohikäärmeensä nousi ilmaan ja alkoi lentää kohti luodetta. Hän ihmetteli syvästi, että Gunger oli suostunut tottelemaan vierasta ihmistä.
Cunnik oli ammattisotilaana koulutettu siihen, että vangiksi jouduttaessa paniikkiin joutuminen ei auttanut mitään joten hän meni vuoteelle ja heittäytyi pitkälleen. Hän katseli kattoa ja sulki sitten silmänsä. Karseat tapetit ja värit eivät jättäneet häntä rauhaan. Cunnik näki ne jopa silmät suljettuina, sillä ne olivat piirtyneet hänen silmäluomiensa sisäpinnalle.
Aurus Nektaria purjehti voimakkaassa sivutuulessa. Se oli lähtenyt Heppettistä viisi päivää sitten. Sääolosuhteet olivat suosineet heitä ja kaikki laivalla olijat toivoivat niiden myös jatkuvan suosiollisina. Muutoin matkustaminen oli yksitoikkoista, sillä he eivät voineet osallistua merimiesten töihin. Tai olisivat he voineet auttaa, mutta siitä olisi ollut seurauksena sellainen sotku, että mahdollisuus päästä kymmenessä päivässä Ceramiin olisi muuttunut mahdollisuudeksi päästä Ceramiin kymmenessä kuukaudessa.
-Mikä hätänä?
Hermostunut naurahdus pakeni kapteenin suusta.
-Tämä on merimiesten taikauskoa. En tiedä tiedättekö te, että tästä eteenpäin (kapteeni huitoi kädellään kohti etelässä siintävää loppumattomalta tuntuvaa ulappaa) ei ole enää mitään. Siis maata, merta kyllä riittää.
-Mikä siis aiheuttaa tämän taikauskon? Anselm kysyi, sillä häntä kiinnostivat tällaiset jutut.
Taavits rykäisi kurkkuaan.
-Merihirviö.
-Miten niin? Missä minä sitten olen?
Mgia pyöritti päätään.
Mgian pohdiskelut katkaisi Emisior, Eleonoora, Illy ja Rosalind, jotka tulla pyyhälsivät kovalla kiirellä huoneeseen.
Illy katsoi poikaa tarkemmin. Hänen sydämensä jätti yhden lyönnin väliin ja teki sitten kuperkeikan. Tuo poikahan muistutti hieman Marcusta, hänen omaa poikaansa. -Illy, tässä on sinun pojanpoikasi Easin.
Huone kävi epävakaaksi Illyn silmissä ja hän pyörtyi.
Avatessaan jälleen silmänsä hän huomasi makaavansa sängyllä.
Emisior otti Peilin esiin ja laittoi sen Easinin sängyn jalkopäähän.
Poika katsoi Peiliä ja sitten velhoa. Kummastunut katse kohosi hänen silmiinsä.
Emisior mutristeli huuliaan synkän näköisenä. Totta puhuen tähän hän ei ollut ollenkaan varautunut.
Easin oli tällä välin pukeutunut. Hän otti Peilin sisältävän reppunsa, hyvästeli Illyn ja Rosalindin ja lähti Emisiorin, Eleonooran ja Mgian kanssa sadetta tihuttavaan maailmaan. Illy ja Rosalind seisoivat oviaukossa katsellen pienentyviä hahmoja.
Rebalin haudalla seisoivat Tomas, Gutrin, Lisa, Ghor, Anselm ja herttuat, herttuatar ja lähettiläät. Trinita ja hänen lapsensa olivat jo lähteneet kohti Trinitan vanhempien kotia. Trinita oli nimellisesti leskikuningatar, mutta hänellä ei ollut mitään virallisia valtuuksia puuttua Eternin asioihin.
Aurinko paistoi kuumasti läsnäolevien ylle ja he tunsivat hien virtaavan pitkin kasvojaan. Tuulta ei ollut lainkaan ja ilma oli seisova. Kukat tuoksuivat voimakkaasti ja hengittäminen oli vaikeata. Linnutkin olivat lakanneet laulamasta ja hyönteiset surisemasta. Aika tuntui juuttuneen paikoilleen. Tomas heitti kädessään olevan kukkasen arkun päälle ja painoi päänsä lyhyeen rukoukseen. Sitten hän kääntyi ja lähti taakseen katsomatta. Toiset seurasivat häntä hiljaisuuden leijuessa heidän ympärillään. Sen hiljaisuuden katkaisi kellojen soitto, joka kaikui Suojelijajumala Taretin temppelistä. Miksi niitäkin kelloja soitettiin? Suojelijajumalista ei ollut ollut mitään hyötyä Eternin asukkaille. Soiton loputtua puolitangossa olevat mustat liput nostettiin ylös ja siellä ne liehuivat merkkinä suuresta surusta, joka oli kohdannut kaupunkia ja koko Eterniä.
Sisällä linnassa Tomas meni suoraan vastaanottosaliin, jossa häntä jo odottivat kruunajaisseremonioissa tarvittavat esineet eli kruunu ja valtikka. Valtaistuimen molemmin puolin asettuivat virkaiältään vanhimmat herttuakuntien edustajat eli herttuatar Sara ja herttua Kerry. Vastaanottosalin seinät olivat kirjavinaan lipuista ja juhlapukuihin pukeutuneet ihmiset täyttivät salin ääriään myöten. Hautajaisista tulleet ihmiset erottuivat juhlijoiden joukosta mustine pukuineen ja vakavine ilmeineen. Herttuatar Saran kauneus ei päässyt lainkaan oikeuksiinsa mustassa puvussa. Punaiset, keltaiset, siniset, vihreät ja lilat asut sekä kaikkien näiden värien muunnelmat että lukemattomat kimaltelevat korut pistivät hänen silmiinsä ja saivat Saran tuntemaan itsensä mitättömäksi mustassa koruttomassa asussaan.
Tomas istui kuninkaan istuimelle ja lakeijat ojensivat kruunun Saralle ja valtikan Karrylle. Sara pisti kultaisen, timantein ja rubiinein koristellun kruunun Tomasin tummille hiuksille. Karry ojensi nuorelle miehelle smaragdein ja safiirein koristellun valtikan. Tomas, Eternin kuningas Tomas, nousi seisomaan ja väkijoukko salissa yltyi eläköön-huutoihin. Niiden vaiettua Tomas istui uudelleen ja ihmiset alkoivat tutustua pöydän antimiin.
Pataljoona koostui komppanioista, jotka puolestaan muodostivat joukko-osastot. Ihmiset, peikot ja hiidet olivat erotetut omiksi osastoikseen, sillä näiden rotujen välillä ei ollut mitään muuta yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin pelko ja luottamus Shianiin ja hänen lupauksiinsa. Pataljoonan komentajana toimi tietenkin ihminen, samoin kuin komppanioiden. Peikkojen ja hiisien muodostamilla joukko-osastoilla oli peikko- ja hiisikomentajat. Tremanit ja ungdit muodostivat myös omat joukkonsa, mutta heitä ei ollut määrällisesti paljon eikä heitä komentanut kukaan muu kuin Shian. Ungdit olivat vaarallisia, sillä ne nauttivat tappamisesta eivätkä katsoneet keneen kävivät käsiksi. Monta kertaa aamun valjettua löytyi tapettuja sotilaita. Kaikki olisivat mielellään toimittaneet ungdit hornan tuuttiin (eli takaisin mistä olivat tulleetkin), mutta niistä oli niin suurta hyötyä taistelussa, että muiden ei auttanut kuin toivoa säilyvänsä hengissä sotaan asti. (Shian oli luonut ungdit tappamalla ihmiset, jotka olivat alun perin ruumista asuttaneet ja siirtänyt sitten osan omasta hengestään tyhjennettyyn ruumiiseen. Ne olivat joskus näyttäneet ihmisiltä, mutta ungdit eivät välittäneet pitää huolta ulkoisesta olemuksestaan, joten ne olivat likaisia, rääsyisiä, takkutukkaisia olentoja, jotka kuhisivat täitä ja muita pieneliöitä. Ungdit haisivat pahalle, jopa niin pahalle, että hiidet ja peikotkin nyrpistivät nenäänsä niiden läheisyydessä. Ne olivat kuolemattomia, sillä ne oli jo kertaalleen tapettu. Ainoa keino saada ungdi hengiltä lopullisesti oli lyödä niiltä pää irti tai iskeä miekka niiden kylmään sydämeen, joka pumppasi pahuutta niiden ruumiiseen.)
Tremanit olivat ainoat elolliset olennot, jotka ungdit jättivät rauhaan. Karvas kokemus oli opettanut niille, että taikavoimin varustettujen velhojen kimppuun ei kannattanut käydä.
Pataljoona oli ylittänyt Westlowin ja Fennin välisen rajan kaksi päivää sitten. Minkään näköistä vastusta ei ollut vieläkään näkyvissä. Muutama talonpoika, jotka yrittivät saada niukkaa elantoaan kuivasta maasta oli osunut matkan varrelle, mutta heistä ei ollut mitään vaaraa sotilaille, vaan pikemminkin heidän kohtaamisensa toivat hupia sotilaiden ankeaan elämään. Joukko-osastojen kuljettua talonpoikien maiden läpi heillä ei ollut enää mitään murhetta elantonsa hankkimisesta, eikä sen puolen mistään muustakaan.
Lohikäärme ilmaantui taivaalle ja pimensi hetkeksi porottava auringon. Hän laskeutui lähistölle aiheuttaen lyhytaikaisen hiekkamyrskyn ja sekasorron sotilaiden keskuuteen. Lohikäärmeen selässä ratsastanut henkilö laskeutui alas ja suunnisti kohti suuren sotajoukon leiriä ja sen keskellä olevaa suurinta telttaa. Teltan ovella olevat vartijat ristivät keihäänsä sisäänpyrkijän eteen.
Miehen naama muuttui punaiseksi. Totta kai väite kuulosti hullulta, mutta Shian oli kadonnut samaan aikaan kun nämä vakoojat olivat lähteneet. Ainoa mahdollisuus oli, että he olivat tehneet jotain Tuhon jumalalle.
Natalia lopetti nauramisen. Hän katsoi jääkylmillä silmillään miestä, joka pyyhki hihallaan hikeä kasvoiltaan.
Mies ei sanonut mitään. Mielessään hän ajatteli, että hän ei ollut pyytänyt Natalia Askelhelmiä tekemään yhtään mitään, hän oli vain tuonut hänelle annetun viestin.
Heppettin lähellä asui myös hänen isoisänsä, kenraali Askelhelm. Mitähän pappa sanoisi hänet nähdessään? Natalia ei osannut edes kuvitella. Mitään lämmintä vastaanottoa hän ei kuitenkaan saisi, siitä hän oli varma. Mutta ei hän sitä antaisi kenraalille itsekään.
Kenraali Askelhelmin poika, Natalian isä, oli riitaantunut isänsä kanssa yli kolmekymmentä vuotta sitten Natalian ollessa silloin vain viisivuotias. Isä oli ollut kuninkaan henkivartija.
Radikaalit ainekset, eli Shianin palvojat olivat yrittäneet murhata kuninkaan loppuvuodesta 707. Natalian isä oli ollut juuri silloin työvuorossa ja hän oli päästänyt murhaajat sisään. Murhayritys ei ollut tuottanut heti tulosta, sillä paikalle oli yllättäen saapunut kuninkaan kamaripalvelija, joka huudoillaan oli saanut paikalle lähistöllä olevat muut vartijat. Kuningas oli kuitenkin loukkaantunut vaikeasti ja alkukeväästä 708, hän oli kuollut. Kenraali Askelhelm oli tutkinut tapausta ja huomannut johtolankojen johtavan suoraan omaan poikaansa. Kenraali oli mennyt poikansa luokse ja karkottanut hänet Westlowin kaukaisimpaan kolkkaan ja varottanut tätä ikinä astumasta silmiensä alle tai hän tappaisi tämän silmääkään räpäyttämättä. Natalian isä oli totellut kenraalin määräystä, sillä hän ei hetkeäkään epäillyt etteikö tämä olisi tehnyt sitä mitä oli sanonutkin tekevänsä.
Isä oli kuitenkin opettanut lapsensa, Natalian ja Zacariaan, uskomaan ja palvelemaan Shiania, jota isä kutsui Maailman todelliseksi herraksi, sillä hän oli samanlainen kuin ihmiset. Itsekäs, henkisesti laiska ja pahuuteen taipuvainen.
Natalia tuskin malttoi odottaa isoisänsä näkemistä.
Heppettin tornit alkoivat näkyä horisontissa ja laskevan auringon valo heijastui kaupungin valkeista muureista ja taloista. Kaikkein ylimpänä oleva kuninkaanlinna näytti lähinnä oranssilta kun auringonsäteet värjäsivät sen muurit loistavilla jäljittelemättömillä väreillään. Mustat liput liehuivat kaupungissa.
Parantaja Tietäväinen palasi rohtoineen. Hän levitti haavaan punaista jauhetta, jonka veri teki vieläkin punaisemmaksi. Veera Tietäväinen sekoitti mukanaan tuomista pulloista uutetta, johon hän lisäsi voimakkaanhajuisia yrttejä ja juotti sen miehelle. Tämä alkoi kakoa ja köhiä. Osa nesteestä tuli takaisin verestä punaiseksi värjäytyneenä, mutta Veera juotti itsepäisesti miehelle koko juoman.
Tomas katsoi huoneessa olijoita. Hänen silmiensä alla oli mustat varjot, mutta niin oli kaikkien muidenkin. Samoin he kaikki tiesivät, että nyt oli aika toimia sillä vaikka Shian olikin kadonnut, hänen armeijansa oli silti olemassa ja marssimassa hyvää vauhtia kohti heitä.
Lisa nousi istumaan. Kaikki muut olivat kadonneet huoneesta ja hänet oli jätetty yksin. Hän katseli ympärilleen ja totesi olevansa aivan vieraassa paikassa. Missä hän oikein oli? Huoneessa oli työpöytä ja paljon kirjoja ja paperiarkkeja. Valtavan iso kasvi kukoisti ikkunalla. Pölyä oli kertynyt kaikkialle ja ilmavirta liikutteli sitä mielensä mukaan. Lisa nousi ylös ja meni katsomaan ikkunasta. Ikkuna oli avoinna ja viileä öinen tuuli puhalsi virkistävää ilmaa hänen kasvoilleen. Repaleiset, tummat pilvet risteilivät taivaalla, peittäen välillä kuun ja tähdet. Yölinnut ääntelivät läheisessä metsikössä.
Lisa kuuli oven avautuvan takanaan. Hän kääntyi ja katsoi pelokkaana sisään astuvaa tummaa hahmoa. Kuu pilkahti juuri silloin pilvien välistä ja se valaisi huoneeseen tulijan kasvot. Tämä oli noin kuusikymmenvuotias mies, jonka valkeat hiukset kehystivät hieman pyöreitä kasvoja. Mies hymyili rauhoittavasti ja ojensi Lisalle kätensä. Tyttö tarttui käteen ja tunsi suuren voiman virtaavan lävitseen. Se rauhoitti ja tyynnytti hänen mielensä ja pitkästä aikaa hänen oli hyvä olla.
Lisa meni seinällä roikkuvan kartan luo. Hänen sormensa etsivät Ceram-joen ja seurasivat sitä pitkin ylös, läpi Ikimetsän, kohti Fennin sisämaata Pirthin kaupunkiin. Sieltä oli kuitenkin vielä pitkä matka Shaeliin. Lisa pyöritti päätään. Hän ei ymmärtänyt miten he ikimaailmassa selviäisivät… Tyttö tunsi lämpimän käden laskeutuvan olkapäälleen ja Lisa säikähti.
Sitten hän tönäisi naista.
Neton istui herttuattaren vierelle. Sara oli oikeassa. Ennen uusista aamuista iloitsi, malttamattomana odotteli mitä sinä päivänä tapahtuisi, mutta nyt… Neton huokaisi. Huoneen toisella puolen Karry yhtyi huokaukseen.
Tystos ja Wellett astuivat sisään. He katselivat virkeinä ja hyvin yönsä nukkuneina toisia, joiden koko olemuksesta näkyi, että heidän yönsä oli ollut äärettömän epämukava.
Tomas oli käynyt juttelemassa kenraali Askelhelmin kanssa, joka asui nykyään linnassa. Kenraalin mielestä kaikki oli valmiina ja laivat voisivat lähteä jo tänä aamuna kohti Efflania. Riehkun Merellä olevalle laivastolle oli jo saatettu käsky lähteä etenemään Aper-jokea ylös Kiramin halki. Mikäli he pitäisivät kiirettä, he ehtisivät seuraavana lähtevään laivaan, joka olikin jo tuttu osalle heistä, eli Aurus Nektaria ja kapteeni Taavits. Herttua Owe jäisi Heppettiin kouluttamaan lohikäärmeratsastajia ja Karryllä oli hoidettavanaan se laivaston osa, joka nousisi Aperia pitkin. Tomas halusi mukaansa Netonin, Lisan, Anselmin ja Ghorin sekä tietenkin herttuatar Saran, jonka hallintakunnan läpi he matkaisivat.
Kenraali odotti heitä aulassa. Hänellä oli mukanaan rullalle kääritty kartta.
Erik Cunnik oli syntynyt ja kasvanut pienessä kalastajakylässä Fennissä, joten vesi oli hänelle tuttu. Hän kärsi joutuessaan taivaltamaan halki hiekkaisten aavikoiden, jota Fennin sisämaa lähinnä käsitti. Tai tarpoessaan Haminin kaivosmonttujen aukottamilla tasangoilla, joilla kaikki oli harmaata ja mustaa.
Cunnik nousi ylös vedestä ja istui vähäksi aikaa rantapenkereelle. Hän katseli taivaalle. Aamu oli juuri sarastamassa ja kaikkialla oli vielä hiljaista. Cunnik oli aina nauttinut suunnattomasti aamun varhaisista hetkistä, kun kaikki tuntui olevan uutta ja tuoretta. Koskematonta. Ja mitä mahdollisuuksia uusi päivä toi aina tullessaan.
Erik hengitti sisäänsä raikasta ilmaa ja päästi sen sitten purkautumaan hitaasti keuhkoistaan. Hän katsoi uudelleen taivaalle ja siristi silmiään. Aivan kuin mustia pilviä olisi kerääntynyt tuonne horisonttiin. Erik Cunnik nousi ylös ja kiskoi samalla housut jalkaansa. Eivät ne olleet pilviä. Ne olivat lohikäärmeitä. Eversti nosti loput vaatteistaan syliinsä ja juoksi kohti leiriä.
Vihreät, siniset ja punaiset lohikäärmeet näkivät nousevat mustat lohikäärmeet ja he kiljuivat toisilleen kovaäänisesti. Ratsastajat eivät ymmärtäneet mitä lohikäärmeet toisilleen huusivat, sillä ne puhuivat vanhaa kieltä, jota enää taisivat lohikäärmeet.
Nousevan auringon säteet saivat todistaa tämän sodan ensimmäistä varsinaista taistelua. Sodan jolle ei edes oltu vielä annettu nimeä. Shianin armeija ja Yhdistyneitten Herttuakuntien armeija ottivat yhteen. Shianin puolella päällikkönä oli Erik Cunnik ja herttuakuntien puolella herttua Owe. Tomas oli hieman empinyt, kun Owe oli pyytänyt lupaa osallistua myös itse taisteluun.
Miten hän osaisi opettaa taistelemaan lohikäärmeillä, ellei itse olisi sitä ikinä tehnyt?
Siihen Tomasilla ei ollut mitään vastaansanomista, joten nyt Owe osallistui taisteluun sinisellä lohikäärmeellä nimeltään Eeron. Eversti Cunnikilla oli suuri musta lohikäärme, Gunger. Eeron oli huomattavasti pienempi kuin Gunger, mutta vastaavasti paljon ketterämpi ja nopeampi. Cunnik tunnisti Owen johtajaksi, sillä molemmilla oli lohikäärmeiden kauloissa kultaiset vitjat, jotka kertoivat ratsastajien olevan joukkueen komentajia. Cunnik lähti heti hyökkäykseen, peitsi ojennettuna suoraan kohti Eeronin sydäntä. Mutta sinistä lohikäärmettä ei niin vain yllätettykään. Eeron kiepsautti itsensä ympäri ja Gungerin sivulle. Owe sai huitaistua peitsellään tämän kylkeen pienen haavan. Osuma ei ollut lähelläkään täydellistä tai edes vahingoittava, mutta Gunger raivoistui moisesta nöyryytyksestä. Hän kävi suoraan Eeronin kimppuun vähät välittämättä niistä käskyistä, mitä ratsastaja hänen selässään huusi. Eeronin (ja hänen ratsastajansa) onneksi musta lohikäärme oli niin paljon kömpelömpi käännöksissään, että Owen kokemattomuus verrattuna Cunnikin taitavuuteen tasoittui hiukan. Eeron pääsi helposti Gungeria pakoon. Gunger lähti raivoissaan ajamaan takaa sinistä lohikäärmettä eikä ollenkaan huomannut kuinka Yhdistyneiden herttuakuntien lohikäärmeet saartoivat hänet. Gunger huusi ja raivosi tämän tajuttuaan, mutta hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lentää vihollistensa mukana kohti näiden leiriä.
Kun he olivat laskeutuneet Edosissa sijaitsevalle alueelle, Cunnik laskeutui käärmeensä selästä alas. Hän otti kypärän päästään ja mulkaisi kiukkuisesti Gungeria. Tämän typerän raivostumisen takia he olivat joutuneet vangiksi.
Owe tuli vastaanottamaan Cunnikia.
Hetken kuluttua huoneesta ilmaantui Cunnikin panssariasuun pukeutunut henkilö, joka otti myös hänen kilpensä, miekkansa ja poistui ovesta. Erik Cunnik vietiin vartijoidan saattueessa Edosissa sijaitsevaan herttuan (eli Netonin) palatsiin. Hänet johdatettiin ylös ja käytävää pitkin huoneeseen, jonka ovella seisoi kaksi koboltinsiniseen asepukuun sonnustautunutta vartijaa, joista toinen avasi oven seurueen lähestyttyä.
Cunnik pysähtyi hetkeksi oviaukkoon. Hän katsoi huonetta joka oli prameasti sisustettu. Pylvässänky oli lyhyellä seinällä ja sen vieressä ovenpuoleisella seinällä oli erittäin koristeellinen takka. Ikkunoiden edessä oli kirjoituspöytä, joka muistutti erehdyttävästi kuningas Goesin aikana suosituksi tullutta huonekalumuotia. Pöytä oli raskastekoinen, sen jalat olivat paksut ja koristeelliset ornamentit rikkoivat niiden kiiltävän tumman pinnan. Kultausta oli käytetty runsaskätisesti. Sillä oli koristelu kaikki kulmat ja reunat, laatikostojen ja kaappien koristelistat. Sanalla sanoen pöytä oli mauton. Tapetit olivat myös Goesin aikakaudelta, sillä ne olivat myös liiallisen koristeelliset. Näin kauempaa katsottuna Cunnik ei edes erottanut mitä kuvioita tapetissa oli. Lähinnä se näytti raivokohtauksen saaneen taiteilijan aikaansaannokselta. Matossa oli käytetty hieman hillitympiä värejä, mutta ikkunaverhot olivat tapetin valtaväriin sopivat eli purppuraiset.
Erik Cunnik, joka oli tottunut vaatimattomaan ja käytännölliseen sisustukseen tuli huonovointiseksi huonetta katsellessaan.
Sara ja Anselm olivat onnistuneet saamaan itselleen hyvän rusketuksen, mutta Lisan pohjoisen vaalea hipiä oli palanut auringon ja meren yhteisvaikutuksesta. Lisa olikin vahingosta viisastunut ja istui suurimman osan aikaa varjossa. Neton teki hänelle seuraa, sillä Sowanin herttua ei ollut mikään auringonpalvoja. Ghor kärsi myös etelän polttavan kuumasta auringosta ja oleili mieluummin hytissä tai sitten Lisan ja Netonin kanssa varjoisissa tiloissa. Tomas vietti aikaansa kapteeni Taavitsin kanssa tutkien karttoja ja suunnitellen tulevaa jokimatkaa. Kukaan ei ollut tiettävästi koskaan matkannut laivalla jokea ylös, mutta kerta se oli ensimmäinenkin tai kuten kapteeni asian ilmaisi: epätoivoiset ajat vaativat epätoivoisia tekoja.
He olivat saaneet pari päivää sitten viestin Aperia pitkin lähteneeltä laivastolta. Toistaiseksi kaikki oli hyvin ja joki oli osoittautunut riittävän syväksi purjelaivoille ja tuultakin oli ollut tarpeeksi. Mitään ongelmia ei ollut ja kapteeni Laagas oli laskeskellut heidän olevan noin parissa viikossa Pirthin kaupungissa. He tulisivat siinä tapauksessa runsaan viikon myöhemmin Pirthiiin kuin Laagasin ja Karryn joukot. Tietysti tilanne Fennissä ratkaisee sen jatkaisivatko he Pirthiin vai rantautuisivatko he jo aiemmin. Fennin lahdelle oli myös tulossa laivasto ja kenraali Askelhelm olikin suunnitellut päällystön kanssa, että laivasto hyökkäisi kolmena aaltona. Ensin Fennin lahdella olevat, sitten kakkosryhmänä Karry ja Laagos ja kolmantena Tomas ja Taavits. Maitse tehdyt hyökkäykset koetettaisiin sovittaa yhteen laivaston hyökkäysten kanssa ja saada näin Shianin Fennissä oleva armeija mottiin. Lohikäärmelaivueet tekisivät ensin ilmaiskuja saadakseen aiheutetuksi mahdollisimman paljon sekasortoa sotilaisiin.
Asiassa oli ainakin yksi iso mutta.
Kukaan ei tiennyt missä Shian oli ja koska hän mahdollisesti ilmestyisi jälleen maisemiin. Mitä silloin tapahtuisi Yhdistyneitten herttuakuntien suunnitelmille?
Aurus Nektaria oli juuri hetki sitten ohittanut Ressin kaupungin, kun Taavits tuli kannella istuskelevan seurueen joukkoon. Tomas katsoi kaptenia kummeksuen, sillä tämä näytti hermostuneelta.
