Alkuun...

Kirjailija kertoo..

ja täällä kaikki...

Eterniä hallitsevat...

He seikkailevat

Osa 1

Osa 2

Osa 3

Osa 4

Osa 5

Osa 6

Osa 7

Osa 8

Osa 9

Osa 10

Osa 11

Osa 12

Osa 13

Osa 14

Osa 15

16. ja viimeinen osa
Etern : osa 14

-Merihirviö.

-Anteeksi?

Taavits myönsi, että asia saattoi kuulostaa huvittavalta maallikon korvissa, mutta merimiehille se oli todellista kauhua aiheuttavaa pelkoa. Monta laivaa oli kadonnut, kun ne olivat ajautuneet liian kauas rannikon tuntumasta.
Kerran, monta monituista kymmenvuotta sitten, eräs laiva oli havainnut pienen pisteen kaukana horisontissa. Sen laivan kapteni ei ollut arkalasta kotoisin vaan hän määräsi ottamaan kurssin kohti aavalla näkyvää kohdetta. Miehistö oli napissut vastaan, mutta totellut sitten kapteeniaan, sillä he tiesivät tämän hyväksi merimieheksi ja heidän kunnioituksensa häntä kohtaan oli suuri. Pisteen lähestyessä tähystäjä oli havainnut sen olevan pienen veneen. Laiva ankkuroitiin ja soutuvene laskettiin mereen. Kapteeni ja kaksi matruusia lähtivät katsomaan tyhjältä näyttävää venettä. Siellä oli kuitenkin mies, jonka pitkä parta ja tukka, kuivuneet ja halkeilleet huulet, kesivä ja lähes mahonginruskeaksi paahtunut iho kielivät hänen viettäneen pitkän aikaa paahtavassa auringossa. Mies oli tainnoksissa ja matruusit nostivat hänet veneeseensä ja soutivat takaisin laivaan. Mies vietiin alas hyttiin ja häntä yritettiin hoitaa parhaan tiedon ja taidon mukaan. Monta päivää mies vietti houraillen. Hänen puheestaan ei suurimmalta osalta saanut mitään selvää, mutta silloin kun sai, kuuntelevien miesten nahka nousi kananlihalle.
Tuntematon mies oli huutanut kovaan ääneen hirviöstä, joka tuli heidän laivansa alta ja se oli niin suuri, että hirviön pää ulottui paljon yli isonmaston. He olivat yrittäneet päästä sitä karkuun, mutta merihirviö oli nopeampi laivaa ja he eivät voineet tehdä muuta kuin pysähtyä ja odottaa hirviön seuraavaa liikettä. Kapteeni ei ollut pystynyt katsomaan miestensä kauhua ja järjenvievää pelkoa. Hän omasi maagisia kykyjä ja hän kutsui avukseen mahtavimmat voimat mitä osasi. Silloin oli merestä noussut jättiläinen, kolme kertaa merihirviötä suurempi. Se kysyi, miksi häntä olivat kuolevaiset häirinneet. Saatuaan selvityksen jättiläinen alkoi nauraa ja hänen naurunsa nostatti mahtavat aallot, joihin laiva melkein upposi. Jättiläinen otti aluksen kämmenelleen ja sanoi avusta maksettavan hinnan olevan suuri. Laivan viidestäkymmenestä miehestä hän halusi itselleen neljäkymmentä. Miehistö joutui arpomaan keskuudestaan ne onnettomat, jotka joutuisivat jättiläisen armoille. Kapteenin jättiläinen sanoi ottavansa ilman arpomista. Loput miehistöstä joutuivat hirvittävän tehtävän eteen. Heidän piti nyt arpoman keskuudestaan ne jotka pääsisivät vapaiksi ja ne jotka olisi tuomittu jäämään. Kauheat olivat olleet niiden miesten ilmeet, joita arpa ei ollut suosinut. Vapaiksi päässeet merimiehet laskivat nopeasti soutuveneen ja sousivat kiireen kaupalla pois jättiläisen ja merihirviön luota. Jättiläisen kammottava nauru kaikui kauan heidän korvissaan ja se lakkasi kuulumasta vasta kun yö laskeutui. Kaikki miehet soutuveneessä olivat äärettömän väsyneitä. Silti he eivät kyenneet nukkumaan. Kuu loi kelmeää loistettaan tyynelle merelle ja kaikkialla oli täysin hiljaista. Miehet olivat lakanneet soutamasta, joten ei kuulunut edes airojen loisketta meren pintaa vasten. Yhtäkkiä jostain pimeyden keskeltä kuului suhinaa, kuin nopeassa tuulessa kiitävän laivan kokka. Miehet alkoivat tähyillä ympärilleen. Oliko jostain tulossa laiva pelastaman heitä? Miehet olivat huutaneet ja huitoneet ja pian ilmestyikin näkyviin laiva. Kenenkään mieleen ei juolahtanut se, miten laiva pystyi liikkumaan niin nopeasti täysin tyvenessä ilmassa. Purjelaivan pysähdyttyä miesten soutuveneen kohdalle, he kauhukseen tunnistivat laivan omaksi laivakseen. Varovasti he olivat kiivenneet tikkaita pitkin laivan kannelle. Kannella ei ollut ketään. Pikkuhiljaa he alkoivat havaita varjoja jotka erkanivat toisista varjoista.

”Miksi ette jääneet meidän kanssamme vaan pelkurimaisesti pakenitte?”
Mieli kauhusta kangistuneena merimiehet katsoivat kapteeniaan, joka näytti siltä kuin olisi ollut hukkuneena muutaman päivän. Meren elävät olivat syöneet hänen silmänsä ja osan nenästä ja korvista. Sormet olivat ilman lihaksia, päätellen niiden kalinasta toisiaan vasten. Meriheinien ja –levien peittämä univormu kätki armollisesti muut ruumiinosat. Neljäkymmentä muuta entistä elävää merimiestä ilmestyi yhä elävien eteen. He näyttivät samalta kuin kapteeninsa. Hurjasti kirkuen nämä elävät kuolleet olivat käyneet elävien kimppuun ja alkaneet raastaa näiltä lihaa luitten päältä, yrittäen tällä tavoin paikata omia vaillinaisia, mädäntyneitä jäseniään.
Ja kaiken taustalla kaikui nauru. Kammottava nauru.
Herättyään merimies oli niin sekopäinen ettei muistanut mitään vaikka kuinka häneltä yritettiin tivata houreidensa todenperäisyyttä.

-Ehkä niin oli parempi, kapteeni Taavits päätti kertomuksensa.

Neton naurahti. Kapteeni katsoi häntä närkästyneenä.

-Näille asioille ei kannata nauraa. Se kuolleiden kuljettama alus on nähty silloin tällöin ja aina on jotain kammottavaa tapahtunut. Näin ne kostavat kaikille eläville merimiehille sen petoksen joka heille aikoinaan tehtiin. Merimiehillä on, katsokaas, yksi ylittämätön sääntö, jota ei saa rikkoa missään tapauksessa: älä ikinä hylkää laivaasi äläkä tovereitasi.

-Eli siltä kovanonnen laivalta ei olisi saanut lähteä kukaan, niinkö? Ghor tarkensi.

-Sen jättiläisen sanottiin olleen Meren jumala, Os ja hirviö olisi Osin lemmikki. Joten pelkäämällä merimiehet paljastivat heikon uskonsa Jumaliin ja siitä Os halusi heitä rankaista.

-Niin, Os tunnetaan Luojajumalista kaikkein kiivasluontoisempana, Ghor lisäsi, mutta silti minun on vaikea uskoa tuota. Luojajumalat eivät ole rankaisevia… haltia keskeytti puheensa kun muut katsoivat häntä ”tässä on nyt muuta tärkeämpää” –tyylillä.

-Ja tätäkö miehet nyt pelkäävät, Tomas tarkensi katsellen autiota ulappaa, joka näytti jatkuvan äärettömyyteen.

-Ettekö te pelkäisi? Taavits kysyi ja poistui.

Vaitelias joukko katsoi kaukaisuuteen. Taivaanrannalle näytti kerääntyvän pilviä.

-Toivottavasti emme saa myrskyä niskaamme, Anselm sanoi huolestuneella äänellä.

Ghor istui vaiti. Voi, että hän kaipasi takaisin Letenin metsään. Huokaisten haltia kaivoi taskustaan pussin, jossa hänellä oli sinisiä tammenterhoja ja laittoi yhden niistä suuhunsa. Oli tästä reissusta se hyöty, että he menisivät ikimetsän halki. Ghor saisi kerättyä itselleen runsaasti uusia voimia.
Toisaalta hän ei tiennyt paljonkaan Ceramin haltioista eikä sen puoleen koko metsästä. Toki Ghor tiesi, että Ceram oli kaikkein suurin jäljellä oleva ikimetsä ja luultavasti myös kaikkein vanhin. Ensimmäisten haltioiden kerrottiin olevan luodut Ceramin metsästä, sen puista ja kukkasista.

-Sara, mitä tiedät Ceramin haltioista?

Nainen hätkähti.

-Miten niin?

-Ajattelin vain, että tiedän heistä todella vähän, tai en oikeastaan mitään. Ajattelin, että sinä tietäisit enemmän kun kerran olet Efflanin herttuatar.

Sara mietti kuumeisesti. Ceramin haltioilla oli hyvä syy pysytellä ”tuntemattomina”, siksi hän pelkäsikin tätä matkaa metsän halki. Mutta kertoisiko hän toisille?

-Ei, valitettavasti en tiedä mitään.

Ghor kohautti harteitaan ja jätti asian sikseen.

-Laiva paapuurissa!

Kapteeni otti kaukoputkensa ja suuntasi sen kohti horisontissa näkyvää tummaa pistettä. Hänen kätensä valahti alas.

-Se on se.

-Mikä, ihmetteli Tomas ja otti kaukoputken Taavitsilta. Hän katsoi yhä mustuvaan taivaanrantaan. Ensi hän ei nähnyt mitään, mutta sitten alkoi erottua jotain valkoista liikettä tummien, matalalla makaavien pilvien edessä.

-Näyttää aivan tavalliselta purjelaivalta.

-Ei se ole tavallinen purjelaiva. Se on Vaalenda Joisa, Kuolleitten Laiva.

-Höpsistä, sanoi Neton ja otti puolestaan kaukoputken. –Aivan tavalliselta se minusta näyttää.

-Toisaalta, aprikoi Anselm. –Mikäli tuolla ei ole mitään niin mitä asiaa tuolla laivalla on ollut sinne?

Taavits oli kalpea tummaksi paahtuneen ihonsa alla ja hiki virtasi hänen kasvoillaan. Hiljaiset merimiehet seisoivat heidän takanaan ja vaimea supina alkoi kulkea suusta suuhun, toistellen nimeä Vaalenda Joisa.

-Kuinka pitkä matka on vielä Ceram-joen suulle, Tomas kysyi.

-Ainakin kolme päivää. Ohitimme juuri eilen Aperin.

-Me purjehdimme näin lähellä rannikkoa, joten ei kai se laiva meidän kimppuumme hyökkää, toivoi Ghor.

Neton naurahti.

-Et kai nyt sinäkin ala uskoa merimiesten juttuihin?

Tomas katsoi kapteenia. Tämä ja merimiehet pelkäsivät aivan aidosti. Pikku hiljaa pelko alkoi tarttua myös Anselmiin, Ghoriin ja Lisaan. Sara näytti yhtä rauhalliselta kuin ennenkin, Neton ei näyttänyt pelkäävän ja hän itse ei tiennyt mitä ajatella. Heillä oli tärkeä tehtävä ja jos he nyt alkaisivat jänistää vanhan kummitustarinan takia…Tomas pyöritti päätään. Miehet eivät pelänneet sotaa, mutta vanha tarina sai heidän aivan säikyiksi. Ehkäpä he tiesivät merestä ja sen salaisuuksista paljon sellaista, mitä maalla asuvat eivät ymmärtäneet. Mutta sen Tomas tiesi, että heidän oli jatkettava matkaa. Liian paljon riippui heistä ja heidän pääsystään Fenniin ajoissa.

-Jatketaan matkaa normaalisti, Tomas sanoi.

Onnekseen hän ei nähnyt miesten häneen kohdistamia katseita, sillä silloin hän olisi saattanut muuttaa mielensä. Aurus Nektaria kynti merta johtaen kolmea laivaa käsittävää ryhmää.
Merimiehet tarkkailivat lähestyvää alusta ja hetki hetkeltä se tuli lähemmäs. Kun Efflanin rannikko tuli näkyviin, laivan saattoi havaita jo paljain silmin. Kaukoputkella katsoessa erotti selvästi myös sen nimen. Miehet tärisivät kuin horkassa ja kapteeni Taavits näytti kalvenneen ja harmaantuneen yllättävän nopeasti. Hän ei muuta tehnyt kuin katsellut laivaa, joka saavutti heitä aalto aallolta. Sen takana oleva myrsky näytti odottavan aivan kuin se olisi jollain lailla kytketty yhteen salaperäisen laivan kanssa.

-Enää yksi yö ja sitten olemme Ceramin alajuoksulla, sanoi Tomas katsellen Anselmin kanssa karttaa.

-Liian myöhäistä. Vaalenda Joisa saavuttaa meidät tänä yönä.

Sara, Lisa, Neton ja Ghor katsoivat paapuuriin. Kylmät väreet juoksivat kilpaa heidän selkäänsä pitkin.

-Kunpa Mgia olisi meidän kanssamme, toivoi Ghor.

Aurinko laski meren taakse ja pimeä laskeutui. Ketään laivassa ei kuitenkaan nukkunut. Kuu pilkahteli aina silloin tällöin repaleisten pilvien takaa, mutta sen valo oli liian niukkaa eikä aavemaista laivaa näkynyt sen valossa. Rasittava odotus, jota pelko voimisti, alkoi käydä heidän kaikkien hermoille. Kukaan ei ollut puhunut sitten auringonlaskun ja hiljaisuudessa kaikki äänet kuuluivat voimakkaina. Laivan lankkujen narina, köysien natina ja veden liplatus laivan kylkiä vasten.

-Minä en kestä enää, kuiskasi Neton ja vaihtoi hermostuneena asentoaan.

-Hys! Suhisi kapteeni heidän vierellään.

-Miksi meidän täytyy olla hiljaa? Anselm ihmetteli.

-Etteivät ne kuule meitä.

-Kuule?! Nehän näkevät meidät!

-Tämä on älytöntä, sanoi Tomas nousten seisomaan. –Kyyristellä nyt kuin vanhat ämmät partaan takana.

-Niitä vastaan ei voi taistella, suhisi kapteeni.

-Onko kukaan koskaan yrittänyt? Ghor kysyi.

Kapteeni Taavits katsoi haltiaa kuin tämä olisi heikkopäinen.

-Ei kai kukaan nyt kuolleita vastaan voi taistella. Miten ne edes saisi hengiltä kun ne jo ovat kuolleet?

-Hyvä huomio, sanoi Neton, joka oli jo kaivanut saappaanvarrestaan puukon esiin. Hän pisti sen takaisin piiloon.

Hiljaisuus laskeutui jälleen heidän ympärilleen. Yhtäkkiä kuului kauhea kiljaisu jostain laivasta. Se vaimeni yhtä äkisti kuin oli alkanutkin.

-Tuliko se huuto meidän laivastamme?

-En usko, vastasi Tomas. –Se taisi kuulua keskimmäisestä laivasta.

Hän nousi uudelleen ylös ja meni reelingille katsomaan. Hän ei nähnyt muita laivoja kuin vain heidän omat laivansa. Hiukan hämmentyneenä hän sanoi:

-Ei täällä ole mitään aavelaivaa.

Lisa tuli hänen viereensä seisomaan. Tomas oli oikeassa. Merellä oli näkyvissä ainoastaan heidän kolme laivaansa. Anselm, Ghor, Neton ja Sara katsoivat myös ihmeissään kuun haaleasti valaisemaa merta.
Kapteeni Taavits tuli heidän taakseen. Hän katseli varovaisesti ympärilleen.

-Miten tämä on mahdollista? Me kaikki näimme sen laivan.

-Jospa se oli yhteinen harhanäky? Neton ehdotti.

-Mutta kuka sitten huusi ja miksi? Anselm ihmetteli.

-OHOI! AURUS NEKTARIA! Kuului laivan viereltä.

Tomas kumartui katsomaan alas ja näki soutuveneen ja siinä neljä miestä.

-Meillä tapahtui pieni onnettomuus, yksi miehistä huusi. –Jansson ja Taipan alkoivat tapella ja Taipan sai puukosta kylkeensä. Voimmeko tuoda loukkaantuneen sinne, sillä meidän lääkärimme on niin kännissä ettei erota kattilaa veitsestä.

-Lupa annettu! Astukaa laivaan, kapteeni huusi.

Hitaasti merimiehet auttoivat loukkaantuneen Taipanin laivaan ja veivät hänet saman tein lääkärin hyttiin.

-Siinä on meidän kiljaisijamme, totesi Ghor.

-Hei, kapteeni sanoi ohikulkevalle toisen laivan merimiehelle. –Näittekö te sitä omituista alusta, joka seurasi meitä pari päivää?

-Mitä laivaa?? Mies ihmetteli ja jatkoi matkaansa soutuveneeseen ja takaisin omaan laivaansa.

-Tämä on vallan merkillistä, pohti Anselm. –Mehän kaikki näimme sen laivan, eikö vain?

Hän sai vastaukseksi myöntäviä nyökkäyksiä.

-No, mitäpä sitä sitten sen enempää ihmettelemään, Tomas sanoi. –Aurinkokin alkaa jo nousta, joten emmeköhän mekin jo nosta ankkurin ja laske purjeet ja jatka matkaa.

Kapteeni huusi ohjeita miehistölleen ja he alkoivat helpottuneina päivän työt. Aavemainen laiva oli kadonnut, mutta oliko sitä todellisuudessa edes ollut? Jospa kyseessä olikin Netonin ehdottama joukkoharha. Mutta mikä sen olisi aiheuttanut? Kapteeni Taavits katsoi ulappaa. Mikäli merellä oli salaisuutensa, se totisesti osasi myös ne pitää ominaan.
Koko päivän he purjehtivat ja illansuussa he olivat saavuttaneet Ceram-joen, mutta he päättivät odottaa aamuun ennen kuin lähtisivät nousemaan sitä pitkin ylös. Yö sujui rauhallisesti ja aamulla unen virkistämät ihmiset ja haltia odottivat jo innokkaina edessä olevaa uutta matkaa. Aurus Nektaria aloitti ensimmäisenä nousun joelle. Joki oli leveä ja helppo purjehtia, ainakin toistaiseksi. Herttuatar Sara katseli herttuakuntansa ohi lipuvia maisemia ja tunsi voimakkaan koti-ikävän valtaavan mielensä. Hänen teki mieli nousta pois laivasta, mennä omaan linnaansa ja unohtaa koko älytön maailma, kaikki sodat, jumalat ja ihmiset. Puhumattakaan haltioista. Hänellä ei tosin ollut sitä mahdollisuutta, sillä tämänhetkinen todellisuus oli mitä oli ja hänen oli oltava siinä mukana. Sara huokaisi ja paino päänsä.

-Mikä huolettaa, kysyi Neton tullessaan Saran vierelle.

-Tämä kaikki.

Neton katsoi ympäröivää maaseutua, joka rauhallisena näyttäytyi heille aamun auringossa. Osa maanviljelijöistä oli jo herännyt ja he katsoivat kummissaan ohi lipuvia purjealuksia. Täällä tuntui kuin koko sotaa ei olisi olemassakaan. Heitä katselevat maanviljelijät kyllä arvasivat mistä tässä oudossa näyssä oli kysymys. Eräs vanha mies joka istui ongella, nousi ylös ja tervehti laivoja siten kuin sotaan meneviä tervehditään.
Koko päivän he purjehtivat ja illan alkaessa hämärtää, tähystäjä huusi Ceramin metsän häämöttävän edessä. Sara tunsi kylmän kouraisun vatsassaan. Siinä se nyt oli, ikimetsä. Sinne ei ollut kukaan ihminen rohjennut mennä lähes pariin vuosisataan, ei sen jälkeen mitä siellä oli tapahtunut. Mutta Sara oli käynyt siellä ollessaan pikkutyttö. Ja sieltä pois tullessaan hän oli päättänyt ettei astuisi enää jalallaan sen metsän maaperälle. Tässä hän nyt kuitenkin oli.

-Yövymme tässä, huusi kapteeni.

Väsyttävä päivä nukutti toiset nopeasti, mutta Sara ja laivan vahti olivat hereillä. Vahti siksi, että hänen tuli vartioida ja Sara siksi, ettei hän pystynyt peloltaan nukkumaan.

* * * * *

Sade valui pitkin heidän päätään, jatkaen sieltä selkään ja käsivarsiin. He olivat läpimärkiä, väsyneitä ja kiukkuisia. Sateen vuoksi tiet olivat pelkkää velliä ja mutaa oli sekä heidän saappaidensa ulko-, että sisäpuolella. Viittojen helmat olivat painavat niissä roikkuvista savimöykyistä ja sade oli muutenkin saanut villaiset asusteet varsin epämiellyttäväksi.

-Minä en jaksa enää, Easin sanoi ja heittäytyi maahan.

-Nouse ylös. Tulet ihan kuraiseksi, Emisior huudahti.

Easin nauroi katkerasti.

-Minä olen läpimärkä ja kurainen jo valmiiksi.

-Missä me nyt olemme? Eleonoora kysyi.

Mgia katsoi edessä näkyvää nummista maisemaa, jota halkoi Westam-joki ja pienet kukkulat siellä täällä.

-Ei mitään käsitystä.

Maisemat olivat olleet samanlaiset ja neljän päivän ajan. Ilma oli myös ollut samanlainen eli erittäin vetinen. He olivat matkalla Adaelmasta kohti Shaelia, yliopistoa, jonka kirjastossa oli toivottavasti se mystinen kirja, josta sattaisi olla apua Peiliin ilmestyneen omituisen merkin tulkitsemisessa. Toivottavasti sikäli, että Shianin joukot olivat vallanneet koko Westlowin ja tunnetusti peikot ja hiidet eivät liiemmälti kunnioittaneet ihmisten kirjoittamia kirjoja. Eivät ne kunnioittaneet ihmistäkään sen puoleen. He kaikki voivat vain toivoa, että kirja olisi säästynyt.
Easin kömpi kuraisesta maasta ylös.

-Minä en ihan totta jaksa enää. Levätään nyt edes vähän aikaa jossakin, missä ei sada.

-Eikö täällä ole majataloa tai jotain, Emisior pohti.

-Etkö sinä, Eleonoora tai Mgia voisi tehdä…Easin aloitti.

Mgian sormi nousi varoittavasti pystyyn.

-Älä taas ala ehdotella taikakeinojen käyttämistä.

-En minä…

-Sinä olet ehdotellut, vihjaillut ja miltei käskenyt meitä tekemään jotain, kun kerran olemme velhoja. Kuinka monta kertaa minun on sinulle sanottava, että me emme saa käyttää voimaa ilman pätevää syytä.

-Eikö…

-Ei. Se ei ole riittävä syy, että olemme läpimärkiä, kiukkuisia, nälkäisiä ja kerta kaikkiaan tympääntyneitä, huusi Mgia ja tarttui samalla käteensä irvistäen tuskasta ja putosi polvilleen liejuiselle tielle.
Eleonoora kumartui Mgian viereen.

-Kuinka pahalta tällä kertaa tuntuu?

-Tarpeeksi pahalta.

Emisior veti Eleonooran kauemmas punatukkaisesta velhosta. Easin jäi Mgian viereen.

-Se pahenee kerta kerralta. Mitä me oikein voimme tehdä?

-Vika on siinä, että me emme voi tehdä yhtään mitään.

-Entä jos Mgian voimat pettävät tukalassa tilanteessa?

He katsoivat velhoa huolestuneena. Tämän kohtaukset olivat pahentuneet viime päivinä. Mgian pitäisi saada rauhoittua oikein kunnolla, mutta miten täällä sateen ja kuran keskellä rauhoitutaan? Easinin avustuksella Mgia nousi ylös. Hän katsoi hieman syrjempänä seisovia Emisioria ja Eleonooraa. Hän tiesi mistä he juttelivat. Mgian kättä särki ja jomotus tuntui koko vartalon vasemmalla puolella. Hänen sydämensä joutui tekemään paljon töitä pitääkseen verenkiertoa yllä. Hän henkäisi syvään.

-Olen kunnossa.

-Mitä tuo on? Voisiko se olla savua? Easin osoitti kohti taivaanrantaa. Kaiken sen sateen keskellä he eivät voineet olla sataprosenttisen varmoja oliko se mitä he näkivät savua. He suunnistivat kohti kukkulaa. Matka ei ollut pitkä, mutta heiltä siihen kului miltei tunti. Kun he viimein seisoivat kukkulan laella ja katsoivat laaksoon, heidän mielensä kevenivät. Siellä oli kuin olikin talo. Niin nopeasti kuin mahdollista he liukastelivat alas rinnettä ja talolle saavuttuaan he koputtivat oveen. Pieni poika avasi oven ja katsoi pelästyneenä mutaisia muukalaisia, jotka seisoivat siinä hänen edessään.

-Äitiiii!!!! Poika parkaisi ja paiskasi oven kiinni.

Hetken kuluttua ovi avautui jälleen ja nyt sen avasi nuorehko nainen, jonka selän takaa kurkisteli se pikkupoika.

-Olisiko teillä antaa meille yösija, että voisimme kuivatella vaatteemme? Maksamme kyllä, lisäsi Eleonoora.

Nainen hymyili ja viittasi kädellään vieraita käymään peremmälle. Tupa oli viihtyisä ja lämmin, se tuntui taivaalliselta kaiken sen vetisyyden keskellä, jossa he olivat eläneet viime päivät. Easin oli jossain vaiheessa jo sanonut muuttuvansa kohta kokonaan samalla tavoin kurttuiseksi kuin vedessä liian kauan lionneet kädet.
Takassa paloi tuli ja sen yllä kiehui pata, josta levisi herkullinen tuoksu huoneeseen. Se kutkutti härnäävästi nälkäisten matkalaisten nenää.

-Istukaa, kehotti nainen ja sulki oven sateiseen iltaan. Hän katsoi vieraitaan, jotka olivat märkiä, väsyneitä ja erittäin kuraisia. Toinen naisista näytti kärsivän kivusta, ainakin hänen ilmeestään päätellen.

-Minun nimeni on Elisa Durkei ja tämä on poikani Mattias.

Velhot esittelivät itsensä, sanomatta kuitenkaan olevansa velhoja. Elisa osoitti heille kaksi huonetta, joissa he voisivat riisua märät vaattensa. Sitten hän otti nuo mutaisen märät asusteet ja meni pesutupaan. Mgia ja Eleonoora olivat saaneet Elisalta lainaksi pari hametta. Easin ja Emisior saivat pukea päälleen oletettavasti Elisan miehen vaatteet. Ne olivat Emisiorille liian pienet ja Easinille liian suuret, mutta ne olivat kuivat ja lämpimät ja se oli pääasia. He istuivat takan viereen ja alkoivat kuivatella hiuksiaan. Mattias katseli heitä suuret silmät kiinnostuneina.

-Keitä te olette? Mihin olette menossa?

-Menemme Shaeliin.

-Miksi? Tuhon jumala on vallannut koko Westlowin. Minun isänikin on hänen joukoissaan, selitti Mattias ylpeästi, sillä pienelle pojalle se että hänen isänsä taisteli sodassa oli hieno asia. Mitäpä poikanen vielä tällaisista asioista ymmärsi.
Velhot katsoivat nopeasti toisiaan. Easinin käsi hamuili reppua.

-Vai on isäsi Shianin joukoissa, sanoi Emisior.

-Hänelle ei annettu muuta mahdollisuutta.

Elisa tuli huoneeseen.

-Tai annettinhan. Kuolema tai Shianin joukot. Hän valitsi armeijan, sillä hän pelkäsi meidän puolestamme.

Shianin värväystaktiikka oli musertava ja ehdoton.
Elisa hämmensi pataa ja pyysi sitten Mattiasta ottamaan esille tarvittavan määrän lautasia. Easin nousi auttamaan. He kattoivat pöydälle kuusi lautasta ja Elisa ammensi padasta jokaiselle muhennosta. Velhot, Eleonoora ja Easin söivät ahnaasti, sillä he eivät olleet saaneet lämmintä ruokaa viiteen päivään.

-Sydämelliset kiitokset, sanoi Emisior laskiessaan lusikan lautaselle. –Näin hyvää ruokaa en muista syöneeni pitkään aikaan.

Elisa hymyili.

-Voitte yöpyä toisessa noista huoneista ja aamulla vaatteenne ovat kuivat. Minä voin nukkua Mattiaksen kanssa.

Ilta oli jo pitkällä, joten Elisa laittoi Mattiaksen nukkumaan. Itse hän jäi vielä vähäksi aikaa keskustelemaan vieraidensa kanssa. Hän kertoi kuinka Shianin armeija oli tullut heidän ovelleen ja vienyt hänen miehensä. Armeija oli myös vienyt miltei kaiken muunkin. Hän ja Mattias tulivat juuri ja juuri toimeen, kiitos heidän naapurinsa jolla oli ollut kätkössä ruokaa, jota sotilaat eivät arvanneet viedä.
Velhot eivät voineet paljonkaan kertoa omasta osallistumisestaan viimeaikaisiin tapahtumiin, eivät oman turvallisuutensa eivätkä myöskään Elisan ja Mattiaksen turvallisuuden vuoksi. Onneksi Elisa ei heiltä mitään udellutkaan. Kun kello läheni puolta yötä, hän nousi tuolista ja toivotti vierailleen hyviä unia.
Sade ropisi yhä kattoon, kun he menivät nukkumaan. Mgia oli voittanut arvonnassa ja saanut haltuunsa sängyn, kun taas toiset saivat nukkua lattialla (ei toki paljaalla, sillä Elisa oli tuonut heille varapatjat, lakanat ja tyynyt ja jopa peitot).Tasainen rummutus vaivutti Easinin ja Eleonooran uneen, mutta Mgia heittelehti levottomana sängyllä. Emisior nousi kyynärpäänsä varaan.

-Mikä sinua vaivaa? Hän kuiskasi ettei herättäisi muita.

-En vain saa unta.

Mgia nousi istumaan. Hän katsoi ikkunanlasia pitkin juoksevia pisaroita.

-Miksei Nerre itse hoida Shiania?

Emisior ei vastannut. Hän katseli jonnekin kauas ja hänen vanhoilla uurteisilla kasvoillaan vilahti tietämys ja tuska sen tiedon olemassaolosta.

-Sinä tiedät jotain oleellista, mutta et ole kertonut meille.

Emisior nousi ylös ja meni keittiöön. Mgia seurasi perässä. He istuivat hiipuvan takkatulen lämpöön.

-Nerre päätti silloin Jumalten sodan jälkeen, että hän ei puutu ihmisten asioihin, sillä se yleensä aiheuttaa vielä enemmän ongelmia. Nerre ei luonut ihmisiä, vaan sen tekivät Luojajumalat. Siispä Ylijumalan oli alun alkaenkin hyvin vaikea ymmärtää ihmisiä, sillä meissä on hyvää ja pahaa ja tulemme sen kanssa toimeen, ainakin jotenkuten. Nerrenhän oli hyvin vaikea hyväksyä pahan olemassaoloa, varsinkin kun hän löysi sen omasta luomuksestaan. Siispä Nerre vetäytyi syrjään, jätti koko ihmiskunnan ja Eternin rauhaan. Luoja-, ja Suojelijajumalat ovat huolehtineet meistä. Neljäsataa vuotta Nerre on ollut omissa oloissaan.

-Hetkinen, mikäli nyt ollenkaan ymmärrän oikein, niin Luojajumalat eivät ole minkäänlaisessa yhteydessä Ylijumalaan.

-He eivät edes tiedä missä Nerre on, Emisior sanoi hiljaa.

Mgia nosti käden otsalleen. Ei ihme, että Shian pääsi niin helpolla alkuun ja valloitti Westlowin ja Haminin ilman suurempaa vastusta. Se myös selitti miksi Suojelijajumalat kaatuivat niin vaivattomasti vailla minkään näköistä vastarintaa. Jumalat olivat ilman omaa Jumalaansa. Tämä oli pahempaa kuin hän oli osannut edes kuvitella.

-Entä Luojajumalat? Mitä he tekevät?

-Yrittävät parhaansa.

Mgia katsoi Emisioria.

-Olet ollut yhteydessä heihin, etkö olekin?

-Peilissä ollessani olin tekemisissä heidän kanssaan.

-Luojajumalat juuri pyysivät sinua muuttamaan Balantinen Peiliksi?

Emisior nyökkäsi. Kun Braxon ja Hildur olivat varastaneet timantin, he saapuivat Edosiin. Siellä he yrittivät myydä timanttia, mutta kukaan ei suostunut ostamaan sitä. Jalokivikauppiaat sanoivat, ettei timantilla jonka toinen puoli on noin ruma, tee yhtään mitään. Braxon ja Hildur nousivat laivaan ja matkasivat kohti Heppettiä, sillä Braxon arveli kuninkaan olevan kiinnostunut näin erikoislaatuisesta timantista. Matkalla puhkesi kuitenkin myrsky ja laiva haaksirikkoutui pienelle luodolle, joka sijaitsi noin puolivälissä Edosta ja Heppettiä. Merimiehet paikkasivat purjeita ja korjasivat mastoja. Parin päivän kuluttua kuunari oli jälleen valmiina lähtöön. Heppettissä Braxon meni satamassa olevaan liikkeeseen, jonka omistajan tiesi ostavan miltei mitä tahansa. Mutta kun hän kaivoi reppuaan näyttääkseen kiveä miehelle, sitä ei ollut missään. Balantine oli kadonnut.
Braxon syytti siitä ensin Hilduria, joka itkien vannoi ja vakuutti, ettei hän ollut ottanut timanttia. Silloin Braxon epäili jonkun kuunarilla matkustaneen varastaneen sen. Mies alkoi etsiä matkustajia, mutta kukaan heistä ei tunnustanut varastaneensa mitään. Erään miehen kohdalla Braxonin maltti petti ja hän iski tätä tikarilla. Isku osui suoraan sydämeen ja mies kuoli heti. Braxon vangittiin ja Hildur lähti takaisin Letenin metsään, toivoen että hänen kansansa antaisi hänelle anteeksi.
Nefretialaiset antoivat hairahtuneelle haltialle anteeksi, mutta Ylijumala Nerre ei katsonut asiaa yhtä lempein silmin. Hän sulki haltiat metsiinsä ja teki näistä henkisesti yhtä puiden kanssa. Ilman ikimetsän puita haltiat eivät voineet elää siitä lähtien.
Hildur oli raskaana Braxonista ja hän synnytti pojan, Anselmin isoisän Untamon. Untamo kasvatettiin haltioiden parissa, mutta hänen täytettyään viisitoista, he lähettivät pojan Shaeliin, sillä Untamo oli liikaa ihmisen kaltainen eikä viihtynyt Letenin rauhallisessa elämäntyylissä. Aikanaan hän tapasi Sanelman ja he perustivat perheen. Haltiat eivät kuitenkaan unohtaneet Untamoa ja niinpä he hakivat Untamon luokseen, kun tämän aika alkoi olla lähellä.
Anselmin on asetettava Aleido ja Doida Balantinen päälle, sillä hänessä yhdistyvät kaikki ne ainekset, joita siihen vaaditaan, lopetti Emisior tarinansa.

-Mitä Braxonille tapahtui?

Velho pudisti päätään. Mies oli ollut vankilassa yksitoista vuotta, mutta sitten hänen onnistui paeta. Sen jälkeen hänestä ei ole kuultu mitään.
Aamu valkeni ikkunoiden takana. Sade oli lakannut ja taivas antoi ymmärtää, että tänään saattaisi jopa paistaa aurinko.

* * * * *

Aamuaurinko valaisi sinisen taivaan. Joki kimmelsi laivojen alla ja vihreä metsä häämötti edessä. Ceramin ikimetsä näytti aivan kuin nielaisevan joki-kaimansa vihreään ammottavaan kitaansa.
Aurus Nektarian miehistö katseli kokan yli metsään ja kaikki ne, jotka olivat syntyisin Efflanista värisivät pelosta. Herttuatar Sara ehkä eniten. Kapteeni Taavits antoi lähtökäskyn ja purjeet laskettiin. Pienoinen tuuli kuljetti parkkeja hiljalleen eteenpäin.

-Soutamalla pääsisimme nopeammin, Neton totesi.

He tulivat metsään. Puut ympäröivät heidät ja auringon valo siivilöityi puiden oksien ja lehtien lävitse. Se täplitti joen laineet ja laivojen valkeat purjeet. Kukkasia kasvoi joen rannalla ja niiden väriloistossa kaikki muu näytti jotenkin hailakalta, virttyneeltä.

-Onpa kaunista, huokaisi Lisa katsellen luonnon omaa taidenäyttelyä. –Mikä puu tuo on?

Lisa osoitti rungoltaan hyvin kimuranttia puuta, jonka kiertyneissä ja vääntyneissä oksissa kasvoi heleän punaisia lehtiä. Puu oli melko matala, ehkä kolmisen metriä korkea, mutta näytti viihtyvän erinomaisesti suurempien puiden varjossa.

-Sen nimi on Etgan, vastasi Sara. –Se kasvaa ainoastaan täällä Ceramissa. Siihen liittyy eräs tarina. -Kerro toki, jotta aika kulkisi nopeammin, kehotti Lisa.

Sara katseli jonnekin menneisyyteen. Hänen mahonginväriset hiuksensa pyrkivät silmille, kun tuuli lennätti niitä mukanaan. Sara hipaisi ne korvansa taakse.

-Tämän puun sanotaan syntyneen ilkeän noidan ja kauniin nuoren tytön yhteenotosta. Tyttö oli rakastunut nuoreen komeaan mieheen ja se tunne oli molemminpuolista. Mieheen oli myös mieltynyt noita, joka oli kaunis katsella, mutta luonteeltaan hän oli ruma. Eräänä päivänä noita sai jotenkin houkuteltua tytön tänne joen partaalle ja silloin hän taikoi neidon käppyräiseksi puuksi.
Näin noita kuvitteli saavansa miehen itselleen, mutta mies oli nähnyt kaiken. Hän käski, pyysi ja rukoili noitaa perumaan loitsunsa, mutta noita lupasi tehdä niin ainoastaan, jos mies lupautuisi hänelle puolisoksi. Tämä huusi noidalle ettei ikinä naisi häntä.
Siinä tapauksessa neito on ja pysyy puuna, vastasi noita.
Hyvä on, huusi nuori mies ja tempaisi miekan vyötäisiltään. Hän iski noidalta pään irti ja veri roiskui puun lehdille, jotka värjäytyivät punaisiksi.

-Oliko sen tytön nimi Etgan? Lisa kysyi.

-Ei, vaan sen noidan.

-Miksi puu nimettiin noidan mukaan?

-Se noita oli senaikaisen herttuan sisko. Kukaan ei uskonut nuorta miestä tämän väittäessä Etganin loitsineen hänen morsiamensa puuksi. Mies hirtettiin tähän samaiseen puuhun ja niin ne kolme ovat yhdessä ikuisesti. Vieläkin joskus, kun kaikki on hiljaista saattaa kuulla miehen hirttoköyden narisevan puun oksaa vasten ja puun oksien valittavan heidän kovaa kohtaloaan.
Lisa ja kuuntelemaan tulleet miehet katsoivat punalehtistä, pientä käppyräistä puuta hieman säälivämmin kuin hetkeä aiemmin.

-Mikä sen tytön ja pojan nimet olivat?

Sara kohautti harteitaan.

-Nimet unohtuvat, mutta tarinat jäävät elämään.

-Hei, huusi edessä tähystävä merimies. –Edessä näkyi liikettä!

-Olisivatkohan ne haltioita?

Kapteeni kiiruhti kokkaan. Sara kalpeni. Neton katsoi herttuatarta.

-Sinä tiedät paljon enemmän kuin annat meidän ymmärtää. Miksi et kerro sitä myös meille?

Sara huokaisi. Kaipa hänen oli viimein kerrottava mitä tiesi. Hehän jo olivat metsässä, joten…

-Nämä Ceramin haltiat ovat, tai heidän sanotaan olleen ensimmäiset haltiat, jotka Luojajumalat loivat. He tekivät haltioista kauniita, puhtaita ja hyviä.

-No, mitä pahaa siinä on?

-Kun toisetkin haltiaheimot oli luotu, ceramilaiset kohottivat itsensä muiden yläpuolelle, sillä he olivat esikoisia ja siksi omasta mielestään erikoisia ja parempia kuin myöhemmin luodut.
Luojajumalat eivät pitäneet ceramilaisten asenteesta, vaan yrittivät karsia liiallista ylpeyttä viemällä näiltä heimonimen. Mutta se teki heistä ylpeämpiä, sillä nyt he kuvittelivat olevansa vieläkin parempia, koska heitä ei enää tarvinnut eritellä minkään heimomäärityksen perusteella. Jumalat antoivat heille vielä yhden mahdollisuuden osoittaa nöyryyttä ja myötätuntoa toisia eläviä kohtaan. Maan jumala, Toel, muuntautui serufaniksi, Saahian metsässä asuvaksi haltiaksi. Hän tekeytyi sairaaksi ja jättäytyi lammen rannalle. Ceramin haltiat tulivat hänen luokseen ja kantoivat sairaan haltian kaupunkiinsa. Toiset Luojajumalat katselivat tätä iloissaan. Vihdoinkin Ceramin haltiat osoittivat välittävänsä myös muista. Kova oli Jumalten pettymys, kun ceramilainen saattue lähti mukanaan sairas haltia. He suunnistivat kohti Noveronin ikimetsää ja jättivät serufanin aurefalaisten hoitoon. Silloin Jumalat totisesti kiukustuivat ja he rankaisivat Ceramin haltioita näiden ylpeydestä ja välinpitämättömyydestä...

-Miten, kysyi Neton kiinnostuneena.

Sara ei vastannut. Hän oli kerran nähnyt nämä haltiat ja hän oli toivonut ettei enää ikinä heitä tapaisi.

-Reivatkaa purjeet ja laskekaa ankkurin huusi kapteeni Taavits käskyn, jota oikopäätä noudatettiin. -Miksi pysähdyimme, kysyi Sara kapteenilta ja kiitti tätä mielessään. Näin hän välttyi kertomasta enempää haltioista. Ehkä kaikki kuitenkin menisi hyvin.

-Ilta alkaa laskeutua. Voimme leiriytyä tuohon joen rannalle, kerätä hieman marjoja syötäväksi ja ehkä saamme ongittua muutaman kalankin. Peseytyminen on mahdollista ja jopa suotavaa!

Kapteeni sanoi viimeisen lauseen miehistölleen, joka todellakin näytti (ja haistoi) olevan pesun tarpeessa.
Soutuveneet laskettiin jokeen ja kovaan ääneen puliseva merimiesjoukko lähti kohti rantaa. Miehet pystyttivät leiriä, kun Saraa, Lisaa, Ghoria, Anselmia, Netonia ja Tomasta soudettiin maihin. Miehiä peseytyi joessa välittämättä siitä, että mukana oli kaksi naistakin. Sara ja Lisa käänsivät päänsä häveliäästi muualle. Sen verran jaloja merimiehet kuitenkin olivat, että he olivat tehneet oksiin pingotettujen narujen päälle kankaiset seinät peitteistä, jotta naiset saisivat peseytyä rauhassa.

-Ihanaa olla puhdas, huokaisi Lisa nousten joesta ja kietoutuen huopaan. Hän istui Saran viereen maahan. Sara istui silmät kiinni ja hän hengitti syvään ja rauhallisesti.

-Tuokaa ne oksat tänne, huusi joku.

Saran silmät aukenivat ja hän vetäisi suojaavan kankaan syrjään.

-Ei!

Miehet pudottivat kantamansa risut ja katsoivat puolipukeista naista. Saralla oli yllään pelkkä alushame. Miesten tuijottavista katseista huolimatta hän meni heidän luokseen.

-Mistä saitte nuo oksat?

-No, metsästä tietenkin.

-Katkoitteko te puita?

-Kun maassa ei ollut tarpeeksi niin me katkottiin muutama kuiva oksa puista.

Sara haukkoi henkeään. Häntä alkoi pyörryttää. Neton juoksi herttuattaren luokse ja kietoi käsivartensa tämän ympärille. Lisa toi Saralle peiton, jonka hän laittoi tämän harteille. Sara vapisi ja hän änkytti jotain.

-Onko kellään mitään vettä väkevämpää, huusi Neton.

Anselm toi Saralle merimiehiltä löytynyttä rommia. Nainen joi sen ja hänen kasvoilleen alkoi palata väri. Sara henkäisi pari kertaa syvään, kun polttava juoma meni hänen kurkustaan alas.

-Se rangaistus minkä Jumalat Ceramin haltioille antoivat…liittyykö se jotenkin puihin, kysyi Ghor.

Sara nyökkäsi.

-Mutta eri tavalla kuin meihin muihin haltioihin?

Sara nyökkäsi jälleen.

-Aaaarrgg!!!! Apua!!! Huusi metsästä juokseva matruusi. Hänen vaatteensa olivat repaleiset ja naarmuja oli kaikkialla hänen kehossaan.

-Mitä sinulle on tapahtunut? Kysyi yliperämies. –Onko tässä metsässä petoeläimiä? Hän jatkoi kääntyen herttuattaren puoleen.

-Ainoastaan haltiat, ei muita petoja, ainoastaan haltiat, Sara kuiskasi.

Ghor katsoi naista, jonka kasvojen väri alkoi jälleen muistuttaa sitä harmaata peittoa, jonka Lisa oli hänen ylleen tuonut.

-Mitä sinä tarkoitat?

-Kysy häneltä, Sara vastasi ja katsoi repaleista matruusia.

Kaikkien paikalla olijoiden päät kääntyivät kohti kyseistä miestä.

-Puut kävivät minun kimppuuni!

Hänen merimiestoverinsa katsoivat häntä ensin hämmästyneenä ja sitten he alkoivat nauraa. Ghorkin hymähti, mutta katse Saran silmissä sai hänet vaikenemaan. Aikansa miesten naurua kuunneltuaan, nainen nousi ylös.

-Hiljaa, hän huusi.

Miehet vaikenivat. Hämärä alkoi jo laskeutua ja varjot pitenivät.

-Aivan kuin tuo varjo liikkuisi, sanoi Tomas.

Sara sulki silmänsä.

-Se on haltia.

Tomas katsoi herttuatarta ja sitten uudestaan liikkuvaa varjoa. Kyllä se hänen mielestään muistutti puuta.

-Jospa aukaisisit silmäsi, ehdotti Neton Saralle. –Se saattaisi auttaa.

-Jumalat rankaisivat haltioita muuttamalla heidät puiksi, eläviksi liikkuviksi puiksi, Sara kiljui. –Ne oksat jotka revitte puista…

Saran ei tarvinnut jatkaa lausettaan.

-Kaikki laivoihin ja äkkiä, huusi kapteeni vain hiukan liian myöhään, sillä lähimpänä puita seisovat miehet alkoivat karjua ja huitoa käsillään. Puut olivat kietoneet vahvat oksansa miesten ympärille ja miehet riippuivat puiden oksista kuin ylikypsät hedelmät. Matruusit kaivoivat esiin kirveitä, joilla he aikoivat hakata oksia puista, mutta se oli toivotonta. Miehet eivät päässeet lähellekään puiden runkoja, sillä niillä oli pitkät, ulottuvaiset oksat ja niitä oksia oli paljon. Heidät oli saarrettu. Puut lähestyivät heitä, kunnes ne olivat muutaman metrin päässä. Sitten suuri vaahtera erkani ringistä ja seisahtui Saran eteen.

-Sinä olet Efflanin herttuatar Sara, puu puhui ojennellen oksiaan. (Tuntui todella oudolta kuulla puun puhuvan. Se puhe oli hiljaista, kuin tuulen kuiskausta oksiston läpi.) –Nefretialainen. Ghor tuli Saran vierelle.

-Meille on teille annettavaksi annettu lahja, joka auttaa teitä taistelussa. Tuolla on haudattuna miekka, joka kätkee sisäänsä suuren voiman. Puu osoitteli oksillaan kohtaan mihin miekka oli kätketty.

-Ottakaa se ja käyttäkää sitä siihen mihin se on tehty ja tarkoitettu.

-Shianiinko? Neton kysyi ja puut alkoivat suhista ja liikehtiä levottomasti.

-Sitä nimeä ei tässä metsässä ole lupa lausua. Hakekaa miekka ja poistukaa nopeasti. Me hyökkäämme tuntiessamme itsemme uhatuiksi ja te tuotte tänne sen uhan.

-Eivät haltia niin tee, valisti Ghor.

-Näetkö sinä nefretialainen tässä metsässä muita haltioita kuin itsesi?

Puut hajaantuivat kauemmaksi, mutta yhä ne tarkkailivat heitä, joka askelta, joka liikettä, joka henkäystä.

-Missä se miekka on? Tomas ihmetteli katsellen ympärilleen. –Meiltä menee ikuisuus sen löytämiseen.

-Ja nämä puut/haltiat eivät taida meitä niin kauan suvaita, sanoi Anselm katsellen heitä ympäröiviä puita.

Eräs matruusi huitoi heille.

-Katsokaa!

Maan alta hehkui valoa. He menivät sen luokse. Tomas kääri hihansa, laskeutui polvilleen ja alkoi kaivaa. Anselm ja Ghor auttoivat. Noin kolmenkymmenen sentin syvyydessä oli metallinen, pitkulainen laatikko. Tomas nosti sen ylös.

-Tämä painaa aikalailla.

-Ottakaa miekka ja laittakaa laatikko takaisin samaan paikkaan, kuului heidän ympäriltään.

Tomas katsoi laatikkoa. Siinä oli vankka lukko, eikä siihen sopivaa avainta ollut lähettyvillä, joten Tomas otti lähellä olevan suuren kiven ja oli aikeissa iskeä sillä lukkoa, mutta puiden kiihtynyt suhina ja havina keskeytti hänen aikeensa.

-Miten saamme tämän auki? Tässä tarvittaisiin lukkoseppää, Anselm sanoi katsellen lukkoa. – Miksemme saa ottaa koko laatikkoa mukaamme?

-Laatikko kuuluu meille, puut kuiskivat. – Se on yksi meistä, joka valittiin vartioimaan Miekkaa.

Anselm katsoi laatikkoa, jonka nyt huomasikin olevan puuta eikä rautaa kuten he olivat ensin olettaneet. Kova kohtalo tälläkin haltialla. Anselm ei enää tohtinut koskea siihen.

-Hrmm, Neton rykäisi tehden näin läsnäolonsa tiettäväksi.

Tomas ja Anselm katsoivat Netonia.

-Luuletko saavasi tämän auki?

-En luule vaan tiedän.

Neton tuli tutkimaan lukkoa. Huolestunut ilme kohosi hänen kasvoilleen, mutta se ei johtunut murheesta haltian kohtaloa kohtaan, vaan sen avaamisen suhteen.

-Onpa omituinen lukko, en ole ennen moista nähnytkään. Mutta ei hätää, hän jatkoi, kun muut huokaisivat pettyneenä. –En ole tähän mennessä törmännyt lukkoon jota en olisi myös saanut auki. Neton kaivoi taskustaan metallilankaa. Aikansa hän näpräsi lukon kimpussa ja sitten se napsahti auki. Neton avasi pitkulaisen laatikon ja sen sisällä oli miekka, jonka terä loisti kirkkaammin kuin yksikään taivaalla tuikkiva tähti. Sen kädensija oli koristeltu hehkuvin jalokivin ja Tomas nosti miekan varovasti pois laatikosta.
-Ja nyt, poistukaa tästä metsästä, nopeasti, sillä teillä ei ole täällä enää mitään tehtävää ja meidän luontomme on jo muodostunut teille vaaraksi.
Miehet siirtyivät veneisiin. Suurin osa oli jo soudettu laivoihin sillä välin kun miekkaa yritettiin esiin laatikosta, mutta mistä lie pari miestä saanut päähänsä koetella koston katkeraa tietä. He ottivat maassa lojuvat kirveet ja iskivät niiden terät lähimpinä seisovien puiden runkoon. Puut ulvoivat tuskasta ja tarttuivat miehiä kaulasta oksillaan ja väänsivät heidän niskansa poikki. Vielä rannoilla odottavat matruusit joutuivat kauhun valtaan, kun raivostuneet puut alkoivat lähestyä heitä. Kukaan laivoille saapuneista miehistä ei uskaltanut lähteä soutamaan veneitä takaisin rannoille, joten rannalla seisovien miesten oli uitava takaisin. Kaikki eivät sitä ehtineet tehdä ja osa uimareistakin joutui vielä puiden uhreiksi, sillä joen pohjallakin risteili niiden juuria. Ne tarttuivat miesten nilkkoihin ja vetivät nämä upoksiin. Laivojen kansilla seisovat käänsivät päänsä voimatta katsoa miesten kauhistuneita ilmeitä näiden tajutessa, että tämä oli heidän loppunsa.
Laivat saatiin viimein liikkeelle. Tomas kysyi kapteenilta eikö ollut liian vaarallista purjehtia yöllä, vieraalla joella, mutta kapteeni vastasi pyyhkien samalla vertavuotavaa poskeaan, että mieluummin hän hukkuu kuin joutuu uudelleen noiden puunpirulaisten käsiin. Tai oksiin.

-Ne ovat haltioita, Ghor korjasi.

-Olkoot mitä ovat, mutta haltioita ne eivät ainakaan muistuta.

-Jumalten raivo on suuri kun heille annetaan siihen aihetta, sanoi Sara, kun laivat kaarsivat joenmutkan ja näin rannalla ja rantavesissä lojuvat ruumiit häipyivät näkyvistä.

-Tämän takia emme siis tienneet mitään ceramin haltioista, pohti Ghor. –Jo on heille annettu kaamea rangaistus. Meidän saamamme rangaistus hukatusta timantista tuntuu tämän rinnalla lähinnä palkinnolta. Miksi ihmeessä Jumalat muuttivat heidät puiksi?

-En tiedä, vastasi Sara. –Sitä täytyy kysyä joltakulta joka tietää.

-Ehkä Jumalat muuttivat heidät takaisin alkuperäiseen muotoon. Jos heidät oli luotu puista, heidät palautettiin takaisin siksi mitä olivat olleet. Aikamoinen opetus.

Ne yöt olivat levottomia ja kukaan ei uskaltanut nukkua. Kaikkinainen rapina ja varjojen heilahdus aiheutti lähes paniikin laivojen kansilla. Eräässä kohdassa joki kapeni niin paljon, että puiden lehtevät oksat riippuivat mastojen alapuolella ja silloin miehistön jäsenet kyyhöttivät pelokkaina kansien alla. Sara oli kannella ruorimiehen kanssa ja katseli puita. Hän näki niiden liikkuvan, hän näki niiden oksat jotka korottuivat kohti taivasta. Miltä heistä tuntui? Miten he näkivät ympäristönsä, kokivat ja tunsivat sen? Oliko heissä enää yhtään inhimillisyyttä jäljellä? Muistivatko he aikansa haltioina, jolloin he olivat olleet kauniita, kauneimpia koko maailmassa? Jos he muistivat, silloin heissä asui varmasti katkeruus, sillä muisto jostain paremmasta on raskas taakka, varsinkin jos tajuaa, ettei sitä voi enää koskaan saada takaisin. Minkähän näköinen tuokin hitaasti liikkuva poppeli oli satoja vuosia sitten ollut? Oliko hän ollut kaunis haltianeito vaiko komea nuorimies?
Ylpeyttä oli niin monenmoista. Sarakin oli sortunut monesti ylpeyden syntiin, mutta mitattiinko haltioiden ja ihmisten ylpeyttä eri tavoin. Luultavasti. Tai sitten Jumalat eivät enää jaksaneet välittää.
Ceramin haltiat olivat korottaneet itsensä kaikkien muiden elollisten yläpuolelle. Heidän ylpeytensä oli välinpitämättömyyttä. He korottivat itsensä Jumaliksi jumalten paikalle vailla jumaluuden mukanaan tuomaa hyvyyttä ja rakkautta. Voiko sen suurempaa syntiä olla olemassakaan?
Leppyisikö Jumalten viha ceramilaisia kohtaan ikinä? Anteeksianto oli jumalallista, mutta oliko sillä mitään aikarajaa, sillä Jumalten vuosi voi olla ihmisten vuosisata?


Kului kolme pitkää päivää ja yhtä monta yötä ennen kuin he pääsivät ulos ikimetsästä. He olivat saapuneet sille kohtaa jokea, joka virtasi Fennin tasankojen halki ja sitä puuttomuutta kiittivät kaikki laivoilla olevat. Paitsi Ghor, joka kaikesta huolimatta tunsi olonsa Ceramin metsässä paremmaksi kuin koko matkan aikana. He purjehtivat kohti Pirthiä ja mitä lähemmäs he tulivat, sitä enemmän seutu alkoi muistuttaa sotatannerta. Täällä oli otettu yhteen kiivaasti, siitä todistivat kaatuneitten ruumiit ja tuhottu maa, joka oli palanut, tallottu ja myllätty täyteen koloja ja juoksuhautoja. Palaneet puut seisoivat liikkumattomina, sillä tuuli ei saanut niistä enää mitään otetta. Sen sijaan tuuli kiusoitteli hiekkaa ja tuhkaa muodostaen pieniä pyörteitä siellä täällä. Talonpoikien asunnot olivat poltettu ja heidän eläimensä syöty. Hevoset oli otettu sotaan, samoin kaikki maalaisten ruokatarvikkeet ja muut tavarat, joista saattaisi olla hyötyä tai jolla voisi käydä kauppaa ja rikastua sodan varjolla. Näky oli kertakaikkisen lohduton. Surmattuja lohikäärmeitäkin oli muutamia, samoin hevosia, mutta suurin osa ruumiista kuului ihmisille, peikoille ja hiisille. Verta oli valunut maahan paljon ja maa huusi sadetta huuhtelemaan sen pois. Ruumiiden yllä kiertelivät haaskansyöjät ja kärpäset juhlivat sankoin joukoin kuolleiden kimpussa.
-Tämä on kauheaa, sanoi Anselm katsellen kammottavaa näkymää.

-Tämä on sotaa, vastasi Tomas.

-Miten voit olla noin välinpitämätön, huusi Lisa itku silmässä.

-Haluatko sitten, että alan voivotella ja vetistellä heidän päättyneen elämänsä puolesta. Mitä hyötyä siitä on? Ei mitään. Päinvastoin se estää minua ajattelemasta selkeästi ja ellen pysty tekemään sitä, minusta ei ole mitään hyötyä itsestänikään.

-Leiri edessä, huusi tähystäjä märssykorista. –Se on yhdistyneitten Herttuakuntien leiri.

-Mitä varten he tuohon ovat leiriytyneet? Tomas ihmetteli kävellen kokkaan ja katsellen kaukoputkella edessä olevaa näkymää. –Pirthiin on vielä matkaa.

Laivat reivasivat purjeensa ja ankkurit laskettiin. Soutuvene tuli rannalta Aurus Nektarian viereen ja kiinnittyi tikkaiden eteen. Matruusi kiipesi ne ylös, tervehti kapteeni Taavitsia ja kuningas Tomasta.

-Herttua Karry pyytää teitä käymään rantaan, sillä heillä on hyvin tärkeää asiaa.

Tomas ja Taavits seurasivat miestä ja lyhyehkön souturetken jälkeen he olivat Karryn luona tämän teltassa. Karry ja hänen komentolaivansa kapteeni Tijjat, katsoivat saapuneita huolestuneesti.

-Miksi te olette pysähtyneet tähän? Tomas aloitti.

-Suunnitelmia jouduttiin muuttamaan kesken kaiken. Saimme viestin edessä olevilta joukoilta, että koko Pirth on tuhottu Shianin joukkojen toimesta. Ja ne joukot ovat nyt matkalla tänne päin.

-Mutta missä ovat Fennin lahdelta tulevat joukot?

-Sen kun tietäisin. Olemme odottaneet heitä saapuviksi, mutta turhaan. Otaksumme heidänkin saaneen viestin Pirtihin valtaamisesta, mutta voiko tässä tilanteessa olla enää mitään täysin varmaa? Kesken kaiken ulkoa kuului kiljaisu. He poistuivat komentoteltasta ja katsoivat taivaalle. Aurinko paistoi heidän silmiinsä, joten he joutuivat nostamaan kätensä silmiensä suojaksi, mutta silti he eivät nähneet mitään.

-Se kuulosti aivan lohikäärmeeltä, sanoi Taavits.

Hengästynyt ja punoittava sotilas juoksi heidän luokseen.

-He-herra-re, hän änkytti. –Tu-uoll-a on…sotilas luopui ajatuksesta puhua, sillä se olisi vienyt liian pitkän ajan. Sen sijaan hän tyytyi huitomaan kädellään jonnekin kaakkoon päin.

Ja siellä se oli. Suunnaton musta lohikäärme ja sen selästä oli juuri nousemassa Shianin mustaan asepukuun pukeutunut ratsastaja.

Lue seuraava osa...

© Minna Leinonen

Jakaja  Jakaja  Jakaja Jakaja  Jakaja  Jakaja