-Mitä merkillistä?
Tomas lähti kulkemaan kohti vihollisupseeria.
-Kuningas, onkohan tuo järkevää, huusivat toiset.
Tomas kuuli heidän huutonsa ja ajatteli sitä itsekin. Kuinka helppo hänet olisi surmata, mutta yhtä suuren riskin, tai suuremmankin, otti Shianin upseeri. Laskeutua nyt keskelle vihollisten leiriä, jossa oli monta komppaniaa aseistautuneita miehiä. Tomas nosti kätensä ylös osoittaakseen ettei kantanut asetta. Mustaan asepukuun pukeutunut teki samoin. He kohtasivat lähellä mustaa lohikäärmettä, sillä vieras oli pysytellyt paikoillaan, hyvin viisasta, sillä jos hän olisi liikahtanut kohti kuningasta, joku hermostunut sotilas olisi saattanut ampua nuolen hänen sydämeensä. Tomas ja Shianin upseeri katsoivat toisiaan. Tomas tosin näki ainoastaan mustan maskin, joka peitti miehen kasvot. Asusta päätellen mies oli lohikäärmelentueen komentaja. Tomas mietti mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi sanoa, mutta vieras aloitti puhumisen.
-En ole se miltä näytän. Minä olen Yhdistyneitten Herttuakuntien vakooja ja olen saanut tietooni niin tärkeää asiaa etten uskaltanut luovuttaa sitä tavanomaisten viestinviejien kuljettamaksi. Onko jossain paikka, missä voimme jutella rauhassa? Lisäksi haluaisin läsnäolevaksi kaikki ne, joita tämä asia vähääkään koskettaa.
-Mistä voin tietää keitä asia koskee, kun en tiedä sitä?
-Luulen teidän tietävän.
Tomas nyökkäsi. Hän viittasi kädellään miestä seuraamaan ja nosti toisen kätensä ylös hillitäkseen miesten intoa ampua vihollinen. He kulkivat hiljaisuuden saatellessa heitä leirin läpi komentotelttaan.
-Hakekaa herttuatar, herttua, Lisa, Anselm ja Ghor.
Sotilas lähti suorittamaan saamaansa tehtävää. Kun vaaditut henkilöt olivat paikalla ja heille oli selitetty miksi vihollisarmeijan upseeri oli heidän leirissään, tämä nosti kätensä ylös ja pyysi kaikkia vaikenemaan.
-Minä en aio paljastaa teille oikeaa henkilöllisyyttäni. Minun ammatissani se olisi kohtalokasta ja erittäin typerää. Voitte kutsua minua vaikka Samsoniksi. Ihmettelette varmaan miksi olen täällä ja siihen haluan nyt antaa selityksen. Minä johdan lohikäärmelentuetta, joka majailee tällä hetkellä Haminin ja Sowanin rajalla Ewan-joen tienoilla. Meille on annettu käsky hyökätä Edosiin heti merkin saatuamme.
-Minkä merkin?
Samson pudisti kypäröityä päätään.
-Sitä en ikävä kyllä tiedä. Tiedon minulle tuonut viestinviejä sanoi, että tiedän kyllä, kun sellaisen näen. Tässä on nyt se ongelma, että en pysty varoittamaan Yhdistyneitten Herttuakuntien jäseniä ajoissa. Mutta sen tiedän, että Fenn on jo menetetty, älkää yrittäkö puolustaa sen jäljellä olevia kaupunkeja, vaan keskittykää Sowanin puolustukseen.
-Eli tämä manööveri tulla ylös Ceram- ja Aper-jokia oli täysin turha, paheksui Karry.
Samson katsoi herttuaa.
-Ei suinkaan. Te pystytte varsin hyvin motittamaan Shianin joukot, kuten alun perin suunnittelittekin. Pari marssipäivää teidän edellänne on Natalia Askelhelmin joukot ja hänen perässään komentaja Dacardin joukot. Heidän on määrä hyökätä Sowanin rajan yli siitä kohtaa, missä Orhon vuoristo päättyy. Askelhelmin joukot matkaavan hieman etelämmäksi, lähelle Kiramin rajaa ja hyökkäävät sieltä samaan aikaan. Teillä on loistavat mahdollisuudet päästä aivan heidän peräänsä ja hyökätä selustasta, sillä he eivät todennäköisesti tiedä, ainakaan vielä, olemassaolostanne.
-On kai heilläkin vakoojansa?
-Tietysti, mutta tänne tullessani tein muutamia poistoja elävien kirjoista, joten ostin teille muutaman tunnin ja kukaties päivänkin. Käyttäkää ne hyväksenne ja lähtekää heti marssimaan kohti Haminin rajaa.
Samson nousi ylös, kumarsi kuninkaalleen ja lähti teltasta. Tomas käski kahta vartijaa saattamaan tämän turvallisesti lohikäärmeensä luo.
-Jaa-a, mitäs nyt tuostakin sanoisi, pohti Neton pyöritellen käsissään kultaista riipusta.
-Mistä sinä tuon sait, ihmetteli Sara tunnustellen ensin, että hänen oma riipuksensa oli vielä paikoillaan.
-Jaa, mistähän olen tämän saanut? Neton katsoi hämmästyneenä ketjua. Hän huomasi siinä roikkuvan medaljongin. Hän tarkasteli sitä lähemmin ja vihelsi sitten hiljaa. Hän antoi sen Tomakselle.
-Kappas vain, viimeistään tämä hälventää epäilyt hänen luotettavuudestaan…Tomas laittoi riipuksen taskuunsa ja jätti toiset arvailemaan minkä salaisuuden se kätki. Netonia Tomas vannotti pysymään hiljaa.
-Minä en lavertele turhia.
-Mitä me nyt teemme, Karry halusi tietää.
-Me teemme juuri niin kuin Samson sanoi.
Tomas kääntyi katsomaan Saraa, Lisaa, Ghoria, Anselmia ja Netonia.
-Herttuatar Sara ja herttua Neton, te lähdette heti Heppettiin kertomaan kenraali Askelhelmille, että hänen pojantyttärensä Natalia on etujoukoissa hyökkäämässä Haminiin ja mikäli yhtään tunnen Nataliaa, hän lähtee heti tilaisuuden saatuaan Heppettiin surmaamaan isoisäänsä. Kerrotte kenraalikunnalle muutenkin kaikki kuulemanne ja tähän asti tapahtuneet asiat. Paitsi tietenkin pidätte suunne kiinni Samsonista ja Miekasta, jonka saimme Ceramin metsästä. Minä, Lisa, Anselm ja Ghor jatkamme matkaamme kohti Shaelia. Ja älkääkä kertoko tästäkään mitään! Sara ja Neton, ottakaa te nopein lohikäärme mikä meiltä löytyy. Onnea matkaan!
-Ja nyt me lähdemme kohti Shaelia ja toivomme totisesti, että tämä juttu päättyy sinne mistä se alkoikin.
-Miten selviämme Fennin ja Westlowin herttuakuntien läpi kun ne vilisevät Shianin sotilaita?
-Vaikka ottaisimme hevoset, niin silti meiltä menisi viikkoja ennen kuin olisimme Shaelissa, jatkoi Ghor Anselmin aloittamaa positiivista ajattelua.
-Menemme lohikäärmeillä, sanoi Tomas ja kääntyi saman tein kannoillaan ja lähti ulos teltasta. –Tulkaa nyt ei meillä ole aikaa tuhlattavaksi.
Lisa lähti Tomaksen perään, mutta Anselm ja Ghor katsoivat toisiaan typertyneinä.
-Pihkat! Joudutaan taas istumaan päiväkausia silmät kiinni.
Anselm huokaisi. Oli todella masentavaa kärsiä korkeanpaikankammosta, kun kukaan ei siitä välittänyt. Aina vain piti kiivetä lohikäärmeen selkään. Ei hän oikeastaan pelännyt korkeita paikkoja, hän vain pelkäsi tippuvansa sieltä, korkealta.
-Tämän vuoden puolella, mikäli herrat suvaitsevat! Tomas tuli hoputtamaan heitä.
Anselm ja Ghor katsoivat toisiaan ja huokaisivat uudelleen. Toden totta, kukaan ei välittänyt heidän pelostaan. Kaikki vain vaahtosivat Shianista ja Eternin mahdollisesta tuhoutumisesta. Kirjastonhoitaja ja haltia kävelivät hartiat kumarassa kuninkaan perässä, joka suuntasi reippaan kulkunsa kohti edempänä odottelevia lohikäärmeitä. Sara ja Neton olivat juuri kiipeämässä punaisen lohikäärmeen, Egnan, selkään. Anselm kuuli Netonin kysyvän mikseivät he voineet mennä Anonilla, sillä samalla millä he olivat tähänkin asti matkanneet. Sara vastasi Anonin kyllästyneen Netonin uteluihin lohikäärmeiden mahtavista aarteista ja mistä nämä olisi mahdollisesti löydettävissä. Lisäksi hän oli sanonut, että mikäli tuo pieni mies, joka jatkuvasti nyppii hänen suomujaan aikoisi nousta hänen selkäänsä, hän pudottaisi tämän jossain välissä maahan.
-Aha, vastasi Neton. –Tämä Egna on vallan mainio kulkuväline, sopii minulle täysin. Oikein hyvin, kerta kaikkiaan mainiosti.
Anselm ja Ghor huomasivat Anonin katselevan heitä.
-Kiinnostavatko rikkaudet ja suomuni teitä?
-Ei, ei pienemmissäkään määrin. Mikään ei voisi meitä vähempää kiinnostaa. Ja lisäksi me pelkäämme lentämistä.
Anon virnisti, ainakin Ghorin mielestä.
-Minä taidan ottaa nämä kaksi kyytiini, hän sanoi Rolfille, siniselle lohikäärmeelle. –Ota sinä nuo toiset.
Lisa ja Tomas kiipesivät Rolfin selkään ja Anon levitti siipensä, jotta Anselm ja Ghor voisivat nousta hänen selkäänsä. Kirjastonhoitaja ja haltia vetkuttelivat ja vetkuttelivat, kunnes Anon karjaisi heille kyllästyneensä odottamaan, kun toiset lohikäärmeet olivat jo ehtineet lähteä. Vasta sitten he saivat liikettä kankeisiin kinttuihinsa. Ghor istui eteen ja Anselm tuli hänen taakseen. Anon levitti mahtavat siipensä ja ponnisti lentoon. Rolf oli enää sininen piste taivaalla ja tätä pistettä hän lähti tavoittamaan.
-Hyvänen aika, totesi Karry viilipyttymäiseen tapaansa ja huokaisi.
Sara ja Neton kumarsivat ja poistuivat teltasta. Tomas katsoi muita.
Eleonoora, Emisior, Easin ja Mgia taivalsivat vaihteen vuoksi lämpimässä loppukesän säässä. Shianin joukkoja oli tullut vastaan muutama, mutta he olivat havainneet ne ajoissa, kiitos peikkojen ja hiisien jotka marssivat niin äänekkäästi, että täytyi olla umpikuuro jos ei niiden askelten töminää kuullut. Lisäksi yhden noidan ja kahden velhon pitäisi kyetä puolustautumaan vallan mainiosti kyseisiä otuksia vastaan. Muutaman kerran he olivatkin joutuneet taisteluun, mutta ne kahakat olivat nopeasti ohitse, sillä peikot ja hiidet pelkäsivät tavattomasti kaikkea velhouteen liittyvää, sillä aikojen saatossa tremanit olivat uhranneet monia alempiarvoisinaan pitämiä peikkoja ja hiisiä mustalle Jumalalleen. Tämä pelko oli periytynyt sukupolvelta toiselle, tai ei se ollut oikeastaan pelko, sillä hiidet ja peikot eivät pelänneet mitään. Pelko vaatii mielikuvitusta ja se taito puuttui näiltä olioilta kokonaan. Se oli lähinnä kollektiivista muistia, joka siirtyi sukupolvelta toiselle. Pari kertaa matkalaisilla oli ollut tosi tukalat paikat, kun joidenkin joukkojen mukana oli ollut myös tremaneita. Niinpä he tällaisissa tapauksissa piiloutuivat. Se ei ollut pelkuruutta, vaan viisautta. Mutta heidän onnensa tuntui loppuvan. Juuri kun Shaelin korkeimpien kattojen huiput alkoivat näkyä, mutkan takaa ilmestyi joukko-osasto, jossa oli mukana kolme tremania. Vähän aikaa he kaikki vain seisoivat katsellen hämmästyneinä toisiaan.
-Ota Easin ja vie hänet turvaan, sanoi Mgia Eleonooralle.
Se oli tällä hetkellä viisainta, sillä heillä ei ollut varaa antaa Mustan Peilin enää joutua Shianin joukkojen haltuun. Ei varsinkaan, kun Tuhon jumala oli itse siellä sisällä.
Tremanit toipuivat alkuhämmästyksestä ja kävivät loitsuineen hyökkäykseen. Valkoisia energiapalloja alkoi lennellä kohti Mgiaa ja Emisioria, mutta nämä alkeelliset yritykset olivat vaivattomia torjua. Seuraava hyökkäys oli jo huomattavasti pahempi. Mgia ja Emisior loivat nopeasti suojakuvun turvakseen.
-Tuo oli jo aika paha, sanoi Emisior Mgialle. –Eikö meidänkin olisi jo aika tehdä jotain?
Mgia nyökkäsi ja nosti kätensä. Hän piirteli monimutkaisia kuvioita ilmaan ja lausui samalla äänetöntä loitsua. Saatuaan sen valmiiksi hän ojensi kätensä ja hänen sormistaan lähti kirkas säde, joka tuhosi suurimman osan osastosta. Emisior heilautti myös kättään ja yksi tremaneista kaatui kuolleena maahan. Tremanit huomasivat, että he eivät olleetkaan tekemisissä joidenkin keskivertovelhojen kanssa. Kaksi jäljelle jäänyttä Shianin velhoa alkoivat oitis punoa vastaloitsua. Emisior katsoi tarkasti heidän piirtämiään merkkejä.
-Nyt onkin tosi kyseessä, hän sanoi Mgialle. –He aikovat kutsua syvyyden henkiä avukseen ja jos se onnistuu, me olemme enemmän kuin pulassa.
-Niitä henkiä on vaikea hallita ja epäilen noiden kahden taitojen ja voimien olevan siihen riittämättömät. He tulevat olemaan itsekin vaarassa.
-Puhumattakaan koko tienoosta, sillä vapaiksi riistäydyttyään ne pahansuovat hornanhenget lähtevät vaeltamaan ja aiheuttavat tuhoa kaikkialle minne saapuvatkin.
-Mitä me teemme? Tiedän sen vastaloitsun, mutta sitäkin on vaarallista käyttää ja se vie meiltä voimat pitkäksi aikaa. Mikäli selviydymme edes hengissä.
Tremanit olivat saaneet loitsunsa jo miltei valmiiksi. Tien hiekassa alkoi pyörteillä pieni tuuli, joka vahvistui ja suureni kierros kierrokselta.
-Mitä te siellä oikein teette? Eleonoora huusi vähän kauempaa.
-Olemme pulassa, huusi Emisior takaisin. –Nämä onnettomat yksilöt kutsuvat syvyydestä henkiä avukseen.
-Ovatko ne ihan hulluja??!! Eleonoora vastasi ja tuli heidän luokseen.
Hiekka alkoi muodostaa kuilua maahan, kuin polkua maan pinnalta sen sisälle. Tummaa usvaa virtasi ylöspäin ja se aineellistui päästyään kosketukseen maan ainesten kanssa.
Tremanit katsoivat voitonriemuisina vastustajiaan. Ruosteenruskea massa alkoi muodostua. Se kasvoi ja pahuus alkoi huokua siitä niin, että Mgia ja Emisior joutuivat vetäytymään kauemmas ja pusikossa piileskelevä Easin kätkeytyi syvemmälle niiden lehtien ja oksien alle.
Lähes kolmemetrinen, syvyyksien höyryistä ja maan aineista materialisoitunut hahmo katseli ympärilleen. Se ei tajunnut näkemäänsä, sillä miten maan alla oleskeleva, aineeton hahmo, voisi ymmärtää aineellista maailmaa. Se näki puita, kukkia, pensaita, mutta ei ymmärtänyt näkemäänsä. Se tunsi hiekan, tuulen ja tuoksut, mutta ne eivät kertoneet sille mitään. Se nosti puun juurinensa maasta ja ahtoi sen suureen kitaansa, maistellen, mutta makua tuntematta.
Se tunsi kuitenkin joidenkin yrittävän hallita sitä. Käskivät sitä tekemään jotain, estivät sitä tekemästä mitä se halusi tehdä. Se käänsi valtavaa päätään ja näki pienet hahmot jalkojensa juurella. Se kumartui ja nosti ylös huutavan ja kirkuvan olennon ja tunki sen suuhunsa. Loput peikot ja hiidet saivat jalat alleen ja pakenivat paikalta. Yksin jäänyt tremani joutui paniikkiin ja lähti myös pakoon. Henki ojensi kätensä ja sai tästä kiinni. Tremani huusi käskyjään, mutta vähänkö olio siitä välitti. Se ei tunnistanut kutsujaansa ja vaikka olisikin tunnistanut, se ei olisi siitä piitannut. Se ei tuntenut minkään näköistä lojaalisuutta ketään eikä mitään kohtaan. Peikkojen ja hiisien se antoi mennä, sillä ne olivat jo niin kaukana, ettei henki niistä jaksanut kiinnostua. Sitä paitsi se tunsi olevansa vapaa. Mikään ei enää yrittänyt hallita ja käskeä sitä.
Hetkinen, se tunsi voimakkaan läsnäolon. Mistä se tuli? Mitä ne yrittivät tehdä? Tuhota hänet, estää hänen olemassaolonsa tällä omituisella tasolla, jolla se ei ollut koskaan ollut, mutta joka oli siitä kiinnostava ja täynnä asioita, jotka se voisi tuhota. Se kääntyi katsomaan taakseen ja näki kolme hahmoa. Samanlaisia kuin ne jotka se oli jo tuhonnut. Se ojensi kättään tarttuakseen näihin olentoihin, mutta sitten se tunsi kuinka sitä estettiin. Suuri voima, joka tuntui sen joka puolella ja kaikkein kipeimmin sen ajatuksissa. Tunne oli epämiellyttävä. Jos se olisi omannut paremman sanavaraston, se olisi käyttänyt sanaa: tuskainen.
Mgia ja Emisior katsoivat hämmästyneinä Eleonooraa, tai naista, noitaa, jonka he olivat tunteneet sillä nimellä. Nyt Eleonoora näytti kaikkea muuta kuin noidalta. Hänen kokonsa oli kasvanut ja muotonsa muuttunut. Eleonoora tuntui loistavan kirkasta sisäistä valoa, joka oli niin puhdasta ja voimakasta ettei se tuntunut olevan tästä maailmasta lainkaan. He siristivät silmiään ja astuivat kauemmas. Eleonoora lähestyi syvyyksistä käskettyä henkeä ja joka askeleen, minkä Eleonoora otti eteenpäin, henki astui taaksepäin. Pyörteestä syntynyt aukko oli sulkeutunut samalla hetkellä kun henki oli aineellistunut, mutta nyt aukko oli ilmestynyt takaisin ja Eleonoora ajoi olentoa sitä kohti. Se karjui ja ärisi, yritti lähestyä Eleonooraa, mutta ei pystynyt. Viimein syvyyksien henki seisoi aivan aukon reunalla.
Eleonoora ojensi sormensa.
Otus tippui aukkoon ja sen huuto vaimeni sitä mukaa kun se putosi alas, yhä syvemmälle. Aukko sulkeutui ja kirkas valonvälähdys sokaisi hetkeksi kaikkien silmät. Kun he jälleen näkivät normaalisti, ilman silmien pinnalla valssaavia valopalloja, Eleonoora oli muuttunut takaisin siksi hahmoksi, jona hänet tunnettiin.
-Mitä tapahtui, räpsytteli Easin silmiään kömpien pusikosta esiin.
Mgia tutkaili tarkasti Eleonooraa.
-Sinä et tosiaan taida olla aivan se miltä näytät.
Se ei ollut kysymys vaan toteamus, joten Eleonoora jätti vastaamatta. Hän lähti vain kulkemaan kohti tien päässä olevaa Shaelin kaupunkia. Mitä lähemmäs kaupunkia he tulivat, sitä enemmän partioita he joutuivat väistelemään. Lopulta kaupungin eteläportti häämötti heidän edessään. Tai ainakin sen jäännökset, sillä Shianin armeijan tuhoamisvimma oli pyyhkäissyt portin miltei perustuksiaan myöten olemattomiin.
-Ehkä meidän on viisainta odotella yötä, ehdotti Mgia.
-Luultavasti se on viisainta, myönsi Emisior.
Eleonoora ja Easin nyökkäsivät. Valoisassa ei ollut kovin järkevää yrittää sisään vahvasti vartioituun kaupunkiin, sillä vaikka portti oli poissa vartijat olivat paikoillaan.
Pimeä laskeutui. He nousivat notkelmasta, jossa olivat torkkuneet ja lähtivät hiipimään varjoissa kohti kaupunkia. Portilla olevat vartijat eivät olleet peikkoja eivätkä hiisiä niin kuin he olivat toivoneet vaan ihmisiä, jotka olivat täysin valveilla. Vartijat tarkkailivat ympäristöä, joten heidän ohitseen ei pääsisi ilman että tulisi nähdyksi.
-Antakaahan kun minä hoidan tämän, sanoi Mgia ja alkoi ryömiä kohti sotilaita. Hän oli jo aivan lähellä, kun hänen polvensa katkaisi kuvan oksan, joka rasahti äänekkäästi.
-Kuka siellä?
Mgia ei vastannut, mutta kiroili hiljaa mielessään. Nyt hänellä ei olisi aikaa punoa kovinkaan monimutkaista loitsua. Hän nousi ylös ja lähetti matkaan pari salamaa, jotka lävistivät sotilaiden rintakehän, polttaen mennessään muutamia elintärkeitä elimiä kuten keuhkot ja sydämen. Emisior, Eleonoora ja Easin tulivat Mgian luokse.
-Et olisi keksinyt mitään vieläkin selvemmin havaittavaa loitsua, kysyi Emisior.
-Ei ollut aikaa. Ja kävihän se näinkin.
-Niinpä niin, mutta aika moni varmaan näki sen valonvälähdyksen. Kohta meillä on kokonainen joukko sotilaita kimpussamme.
-Hiljaa nyt, käski Eleonoora.
He alkoivat kävellä kohti yliopistoa jokaista ääntä tarkkaillen ja jokaista vilahtavaa varjoa tutkien. Mutta Shaelin yö oli hiljainen ja sen kaduilla marssivat partiot kuuli jo kaukaa. Shael oli totisesti muuttunut siitä, kun Mgia ja Easin olivat sieltä lähteneet muutama kuukausi sitten, kesän koputtaessa ovelle. Nyt kesä oli jo poistumassa ja syksyn tuulet olivat vuorostaan kärkkymässä sisäänpääsyä. Raunioituneita rakennuksia, jätteitä pitkin katuja, puistot tuhottu tai muuten jätetty täysin hunningolle. Muutama värikäs kukkarykelmä muistutti siitä loistosta mikä oli puistoissa vallinnut. Patsaita oli kaadettu, talojen julkisivuja töherretty ja pelokkaita ihmisiä istui taloissaan, ihmetellen miksi näin oli tapahtunut. Osalla ihmisiä ei edes ollut enää taloa missä istua vaan he olivat kaduilla, rääsyisinä ja likaisina, kerjäten ruokaa tai etsien sitä roskakoreista. Kulkukoirat ja –kissat olivat myös vallanneet kadut ja niiden haukunta tai mia'unta kaikui seinistä.
-Kyllä on surkeaa, sanoi Easin katsellen kotikaupunkinsa jäännöksiä.
Shaelin yliopisto näyttäytyi mustana silhuettina taivasta vasten ja yksinäinen valo loisti sen ikkunasta.
-Minkä huoneen ikkuna tuo mahtaa olla? Emisior pohti.
-Se on todennäköisesti rehtorin työhuone, vastasi Eleonoora.
Miten hän sen tiesi, kun ei ikinä ollut paikassa käynyt, ei enää ihmetyttänyt toisia. Eleonoora oli muuttunut heidän silmissään henkilöksi jonka tekemisiä ja tietämisiä ei kannattanut ihmetellä. Hän oli selvästi jotain muuta kuin tavallinen noita, se oli tässä matkan varrella tullut selväksi. Emisior ja Mgia olivat molemmat sitä mieltä, että hän ei ollut velhokaan, joten kuka tai mitä hän oli, oli harvinaisen epäselvää heistä jokaiselle.
He kulkivat kohti ovea. Yliopiston puisto oli myös pelkkä haamu entisestä loistostaan. Easinin teki niin pahaa, että hän ei edes vilkuillut ympärilleen. Itse rakennus näytti kuitenkin yllättävän hyväkuntoiselta. Muutama ikkuna oli rikottu, mutta siinä näytti olevan kaikki.
Eleonoora kokeili ovea. Se oli auki. He astuivat sisään pimeään aulaan. Rehtorin työhuone sijaitsi toisessa kerroksessa, joten he nousivat rappuset ylös ja menivät kohti valosädettä, joka loisti oven alta. Eleonoora koputti oveen.
-Kuka siellä?
Eleonoora ei vastannut vaan aukaisi oven. Toiset seurasivat häntä sisään huoneeseen. Rehtori istui työpöytänsä takana lukien kirjaa. Mgia ja Easin huomasivat hänen olemuksensa muuttuneen yllättävän vähän. Kovatkaan kokemukset eivät näyttäneet vaikuttaneen häneen millään lailla. Pyöreät posket, hieman poissaolevat silmät ja epäjärjestyksessä olevat harmaanvalkoiset hiukset.
-No, hyvänen aika, hän sanoi.
-Me tarvitsemme sen kirjan, aloitti Eleonoora. –Sillä meillä on tällainen kapistus mukanamme.
Easin kaivoi Peilin repustaan ja nosti sen Nelmanin nähtäväksi. Mustan Peilin kehykseen ilmaantunut merkki oli suurentunut huomattavasti. Nelman kumartui katsomaan Peiliä ja nyökkäsi sitten.
-Kuinka ollakaan, minulla on se kirja juuri tässä.
Hän näytti kädessään olevaa opusta, jota oli juuri ollut tutkimassa. Eleonoora, Emisior, Easin ja Mgia katsoivat sitä lähempää. Kirja oli tosiaan täynnä kiemurtelevaa merkkiä, mutta…
-Eikö tässä ole mitään selityksiä? Easin kummasteli. –Pelkkää merkkiä vaan kaikilla sivuilla.
-Mutta eri merkityksissä. Katso, Nelman näytti pojalle. –Tässä tuo merkki on suunnassa etelä-pohjoinen, tässä taasen kaakkois-luode.
-Niiiin….?
Rehtori Nelman katsoi poikaa silmälasiensa sankojen yli.
-Eikö se olekin aivan selvä asia?
-No, ei välttämättä, vastasi Easin katsellen kirjan merkkejä pää kenossa ja vinossa.
Nelman katsoi Peilin kehyksessä olevaa merkkiä ja alkoi sitten selata kirjaa.
-Kas, tässä.
Neljä silmäparia kumartui kirjan ylle. Siinä oli merkki samansuuruisena ja samansuuntaisena mitä kehyksessäkin tällä hetkellä.
-Huomaatteko eron?
Samat simät katsoivat merkistä merkkiin.
-Hetkinen, sanoi Mgia aikansa tuijotettuaan. –Merkki on muuttunut kolmiulotteiseksi.
Nelman nyökkäsi.
-Mitä se tarkoittaa?
-Sitä, että elleivät Miekan kantajat saavu tänne viikon sisällä on liian myöhäistä tehdä enää yhtään mitään.
Tomas ja Lisa istuivat Rolfin selässä ja katsoivat alapuolellaan näkyvää Pirthin kaupunkia. Koko kaupunki oli tuhottu, siitä ei ollut epäilystäkään. Talot olivat raunioina ja tulipalot aiheuttivat niin paljon savua, että heidän silmiään kirvelsi ja keuhkot kieltäytyivät vastaanottamasta niin huonoa ja epäterveellistä ilmaa. Oli onni, että viesti oli kulkeutunut ajoissa Yhdistyneitten herttuakuntien joukoille, sillä jos he olisivat jatkaneet kohti Pirthiä, se olisi ollut silkkaa ajan haaskausta ja pahimmassa tapauksessa heidät olisi saatettu vangita tai surmata. He näkivät alapuolellaan liikehtivät vihollisen armeijan joukot. Maan pinnalla olevat viholliset yrittivät ampua nuolilla lohikäärmeitä, mutta he lensivät sen verran korkealla, että siitä ei aiheutunut heille mitään todellista vaaraa.
Aurinko alkoi laskeutua, samoin tekivät lohikäärmeet. He katsoivat tarkasti paikan joka olisi turvallinen yöpymiseen. Sellainen löytyi ja lohikäärmeet laskeutuivat maahan.
-Kyllä Pirth oli totaalisesti tuhottu, sanoi Tomas Anselmille ja Ghorille.
-Oliko? En huomannut, vastasi Anselm kaivellen repustaan jotain syötävää.
-Et huomannut! Savupilvet nousivat ylös ja polttivat silmiä, ei sellaista voi olla huomaamatta.
-Kyllä voi, katsos, meillä oli silmät kiinni.
-Mikä tuon metsän nimi on? Lisa kysyi vaihtaakseen puheenaihetta, joka selvästi oli Ghorille ja Anselmille kiusallinen.
Miehet kääntyivät katsomaan tytön osoittamaan suuntaan. Kauempana näkyi metsikköä, mutta he eivät tunteneet sitä.
-Ei se ainakaan mitään ikimetsää ole, Ghor totesi. –Siitä olen varma. Se on todennäköisesti jokin pieni metsä, joita kasvaa ympäri Eterniä.
-Tuolla päin on Sirapin kaupunki.
Tomas osoitti itään.
-Olisimme voineet mennä sinne, Anselm ehdotti.
-Se on luultavasti myös tuhottu ja vaikkei olisikaan, olisimme ottaneet tyhmän riskin jäädä kiinni, sillä kaikissa kaupungeissa on paljon sotilaita. Anselm nyökkäsi. Tomas oli tietenkin oikeassa. Anselm olisi halunnut nukkua pehmeässä sängyssä ja syödä lämmintä ruokaa, mutta hän ei kehdannut sanoa sitä ääneen. Hänen vanhat luunsa protestoivat aina kun hän joutui nukkumaan ulkona kovalla maalla. Ghor pisti poskeensa sinisen tammenterhon, joita he olivat keränneet silloin kauan sitten (tai silta se ainakin tuntui) Kiran metsästä.
-Meidän on parasta päästä Shaeliin nopeasti, sillä minulla on enää kymmenisen terhoa jäljellä. Yksitoista jos tarkkoja ollaan.
-Ei huolta. Meidän pitäisi olla perillä neljässä päivässä.
-Minua jotenkin huolestuttaa tuo sana ”pitäisi”.
-Ehkä meidän pitäisi hieman nukkua, Lisa sanoi haukotellen ja levitti peittonsa maahan. Toiset seurasivat hänen esimerkkiään ja asettuivat nukkumaan.
Lohikäärmeet Rolf ja Anon torkkuivat jo hiljaisesta kuorsauksesta päätellen. Loppukesän sirkat aloittivat konserttinsa ja soittivatkin äänekkäästi. Ghor, jonka kuulo oli muutenkin huomattavasti herkempi kuin muiden, kääntyili ärsyyntyneenä puolelta toiselle.
-Johan nyt…hän manasi ja nousi istumaan.
Tumma hahmo seisoi runsaan parinkymmenen metrin päässä. Ghor siristi silmiään ja huomasi, että se ei ollut kukaan hänen matkakumppaneistaan.
-Hei, Ghor sanoi tönäisten Tomasta. –Herää, meillä on seuraa.
Tomas nousi nopeasti ylös vetäisten samalla Miekan huotrastaan. Tumma hahmo seisoi yhä liikkumatta, tarkkaillen heitä.
-Tuosta Miekasta ei ole teille mitään apua minua vastaan.
-Miten niin?
-Se on tarkoitettu ainoastaan yhtä asiaa varten ja onnekseni se en ole minä.
-Kuka olet?
-Olen matkamies, jonka pitäisi päästä Shaeliin.
Mies lähestyi. Hänellä oli yllään ruskea matkamiesten viitta, jonka huppu peitti miehen kasvot.
-Me olemme menossa sinne.
-Rohkenenko pyytää päästä mukaanne, sillä kävellen myöhästyn varmasti tapaamisestani.
Tomas kohautti olkapäitään. Mikäli toisilla ei olisi mitään sitä vastaan ja lohikäärmeet suostuisivat, niin mikä siinä.
-Loistavaa. Olen teille hyvin kiitollinen.
Hän kävi makuulle maahan.
-Eiko teillä ole peittoa?
-Ei, sillä taivas on peittoni ja maa patjani.
Tomas paneutui takaisin nukkumaan. Hän tiesi, että olisi pitänyt asettaa vartijat mutta he olivat kaikki aivan umpiuupuneita, joten hän toivoi, että mies ei olisi heidän vihollisensa.
Tomas heräsi muutamaa tuntia myöhemmin samaan aikaan auringon kanssa. Toiset nukkuivat vielä, mutta hän herätti heidät ja esitteli samalla öisen tuttavuuden. Lisa katseli miestä kiinnostuneen tarkkaavaisesti. Hetken hän kuvitteli tuntevansa miehen. Todennäköisesti hän kuitenkin erehtyi, sillä mies ei ainakaan näyttänyt tuntevan häntä. Ja mitkä mahdollisuudet oli törmätä johonkin tuttuun tällaisena aikana ja täällä jossain jumalan selän takana. He söivät pikaisen aamiaisen ja nousivat sitten lohikäärmeiden selkään. Anon ja Rolf katselivat miestä tarkasti ja ilmoittivat pienen tulenlieskan kera, ettei heillä ollut mitään sitä vastaan, että mies tulisi heidän mukanaan Shaeliin joten vieras mies meni Ghorin ja Anselmin mukana Anonin kyytiin. He nousivat ilmaan ja matka jatkui. Vähän puolenpäivän jälkeen he ylittivät Fennin ja Westlowin välisen rajan ja illan jälleen alkaessa hämärtää, he näkivät edessään Neffi-joen.
-Me olemmekin taittaneet matkaa kiitettävän nopeasti, sanoi mies edessään istuvalle Anselmille.
-Olemmeko? Minusta aika aina matelee, kun joudun matkustamaan tällä tavalla.
Auringon kadottua horisonttiin, lohikäärmeet laskeutuivat joen rannalle.
-Voisinkohan minä käydä pesulla, Lisa kysyi. –Tunnen itseni sen verran likaiseksi, että oloni alkaa olla epämukava.
-Mene vaan, sanoi Anselm. –Minä laitan sillä välin vähän iltasta.
Tyttö meni joen rantaan ja alkoi riisuutua. Vesi tuntui ihanan vilpoiselta hänen ihollaan, kun hän kahlasi syvemmälle ja upottautui sitten kokonaan veden alle. Hän nousi jälleen pinnalle ja alkoi uida. Lisa pysytteli rannan tuntumassa, sillä hän tiesi ettei ollut kovin järkevää uida tuntemattomissa vesissä kovinkaan kauas. Yhtäkkiä hän tunsi kuinka joku tarrautui hänen nilkkaansa ja vetäisi hänet veden alle. Lisa rimpuili ja sai kiskottua itsensä irti.
-Apua!!! Hän kiljui, kunnes hänet vedettiin jälleen upoksiin.
Miehet juoksivat vedenrajaan.
-Lisa!!!
Tomas kahlasi veteen. Vesi kupli ja pulppusi. Lisan pää ilmestyi jälleen näkyviin hieman kauempana. Tomas sukelsi ja ui tytön luokse. Hän näki jonkin pitkän lonkeroisen otuksen tarrautuneen Lisaan. Hän hakkasi sitä Miekalla, mutta siitä ei ollut sanottavasti apua. Aivan kuin lonkero olisi ollut kumia, josta Miekan terä pompahti takaisin vahinkoa aiheuttamatta.
-Tämä ei auta, Tomas huusi rannalla odottaville.
-Sinulla on oltava tavallinen miekka, ei se Miekka, huusi mies. –Kas tässä!
Mies heitti Tomakselle toisen miekan, jonka hän otti taitavasti kiinni. Samalla Tomas viskasi Ceramin metsästä saadun Miekan takaisin rannalle ja sukelsi jälleen. Hän etsi Lisaa pyörien vedessä ja yrittäen erottaa sen pimeydestä jotain.
Tuolla Lisa oli. Tyttö oli väsynyt eikä jaksanut rimpuilla enää vastaan. Tomasin oli nyt toimittava nopeasti tai Lisa hukkuisi. Hän iski miekalla yhtä lonkeroa. Otus värähti. Se huusi vaikkei mitään ääntä kuulunutkaan, mutta Tomas tunsi kuinka se huusi. Ääni väreili pitkin aaltoja, tuntui joka pisarassa ja se tunkeutui myös läpi Tomaksen kehon. Hän värähti kivusta. Lonkero irtautui Lisasta ja tumma neste alkoi värjätä vettä. Tomas tarttui tytön käteen ja veti tämän pinnalle. Tomas kantoi Lisan rannalle ja laski hänet maahan.
-Onko hän vielä elossa? Anselm hermoili.
Tomas painoi korvansa Lisan rintaa vasten ja kuunteli.
-Kyllä, hän hengittää ja sydän lyö.
-Se oli varmasti merikäärme.
Tomas katsoi miestä. Tämä seisoi tyynen rauhallisena katsellen veden pinnalla kelluvaa irronnutta lonkeroa.
-Merikäärmeet asuvat merissä, eivät joissa.
-Asiat ovat aivan sekaisin. Kuka enää pystyy sanomaan kuka kuuluu minnekin?
Lisa alkoi köhiä. Anselm oli kääntänyt tytön kyljelleen ja auttoi tämän nyt istumaan. Ghor oli tuonut Lisan ympärille peiton, mutta silti tytön hampaat kalisivat.
-Mikä se oikein oli?
Tomas kertoi hänelle mitä oli tapahtunut. Lisa katsoi värähtäen jokea, joka näytti kuunvalossa niin kauniilta ja romanttiselta. Puiden varjot heijastuivat sen pinnalta ja kuu loi siihen oman kuvansa. Enää Lisa ei menisi uimaan tuntemattomiin paikkoihin. Ainoa paikka missä hän itseään tästedes liottaisi olisi kylpyamme.
-Olemme ylihuomenna Shaelissa, sanoi mies heidän astellessa takaisin leiriin.
Tomas nyökkäsi.
-Niin minäkin olen laskeskellut. Ongelmat tosin lisääntyvät Shaelia lähestyttäessä.
-Ellemme pääse sinne ajoissa, silloin ongelmat vasta alkavat.
Ei kai mies ollut Shianin vakooja? Tomas pohti kymmenennen kerran katsoessaan tätä pitkää miestä. Hän ei ollut kertonut heille edes nimeään, ei mistä oli tulossa, ketä oli menossa tapaamaan, miksi oli siellä keskellä -ei-mitään. Miten hän tiesi Miekasta? Miksi hän oli ottanut miehen mukaan?
Aamun jälleen valjettua he jatkoivat matkaansa. Koko päivän he matkasivat ja nyt heidän tuli olla erittäin varovaisia, sillä Shael oli lähellä ja sen ympärillä oli tehokas vartiointi. Muutamia lohikäärmeitä näkyi silloin tällöin kaukana horisontissa ja heidän epäilyjensä mukaan ne vartioivat Shaelin ilmatilaa.
Illan tullessa oli huomattavasti vaikeampaa löytää turvallista yöpymispaikkaa, sillä kuten Tomas oli sanonut, Shaelin lähistöllä oli paljon sotilaita, jotka pitivät huolta siitä, että kaupunkiin ei kävelty kuin tupaan. Viimein he löysivät sopivan paikan Letenin metsän läheltä. Se oli ainoa paikka missä ei näkynyt jatkuvaa liikettä sotilaiden taholta.
Ghor hyppäsi nopeasti Anonin selästä ja juoksi metsään. Hän hengitti syvään ja kosketteli puita. Tyytyväinen hymy koristi hänen kasvojaan.
-Vihdoinkin kotona.
-Mutta tarina ei ole vielä lopussa, muistutti Anselm.
Hänkin katseli haikeasti Shaelin yliopistoa. Olivatko hänen rakkaat kirjansa vielä siellä, vai olivatko Shianin joukot tuhonneet kaiken? Kunpa kaikki palaisi ennalleen, hän toivoi, vaikka tiesi sydämessään, että näin ei tulisi käymään. Vaikka rauha saavutettaisiinkin ja Shian kukistettaisiin, kaikki olisi silti muuttunut. Paluuta entiseen ei ollut.
Ääniä alkoi kuulua lähistöltä, ensin hiljaisena, mutta koko ajan voimistuen. Askeleet tömähtelivät maahan ja lähestyivät äänten kera. Joku tai jotkut olivat nähneet heidän laskeutuvan. Tomas viittasi toisia seuraamaan Ghoria metsään. Lohikäärmeet lähtivät lentoon ja suuntasivat kulkunsa jonnekin suojaisammalle paikalle.
-Kyllä minä näin aivan varmasti lohikäärmeiden laskeutuvan tänne.
-En minä sitä epäilekään, mutta oletko varma, että kyseessä olivat vihollisen lohikäärmeet?
-Keitä muitakaan tänne laskeutuisi salaa?
-Olet oikeassa, mutta toivon kuitenkin, että olet väärässä, sillä komentaja on ollut todella pahalla päällä koko päivän ja minä en haluaisi mennä hänelle kertomaan, että täällä on vihollisten vakoojia. Silloin se mies ainakin repeää liitoksistaan ja purkaa kiukkunsa viestintuojaan.
-Äsh, lähetetään joku peikko viemään uutiset.
Miehet keskeyttivät puhumisen ja lähestyivät varovaisesti sitä paikkaa, minne toinen heistä oli nähnyt lohikäärmeiden laskeutuvan. Kaikkialla metsän reunamilla oli hiljaista ja pimeää. Öinen tuuli havisutti vaimeasti lehtiä ja pöllö huusi metsästä. Tomas, Lisa, Anselm, Ghor ja mies seisoivat vaiti, selät vasten puiden runkoja ja yrittivät olla mahdollisimman ääneti. Miltei hengittämättä.
-Pitäisikö meidän mennä tutkimaan tuo metsä?
-Oletko sinä aivan hullu?! Minä en tuohon metsään lähde hortoilemaan keskellä yötä. Etkö muka ole kuullut niitä juttuja, joita kaverit kertovat?
-En. Mitä he sitten kertovat?
-Tuohon metsään on kadonnut sotilaita. Ja paljon, todella paljon.
-Entä sitten? Ainahan joukossa on miehiä, jotka eivät osaa suunnistaa.
-Nämä miehet eivät ole eksyneet. Heidät on myöhemmin löydetty täysin sekopäisinä. Ei pelkkä eksyminen tee miehistä täysin mieltä vailla olevia. Joten minä en tuonne lähde.
-Mutta entä ne lohikäärmeet?
-Mitkä lohikäärmeet? Näetkö sinä täällä lohikäärmeitä?
Miehet kääntyivät lähteäkseen. Hiljalleen heidän äänesä lakkasivat kuulumasta. Metsässä piileskelevät huokaisivat helpotuksesta. He odottelivat vielä hetken ja tulivat sitten esiin puiden takaa.
-Minä jo luulin…aloitti Anselm.
-Seis siihen paikkaan!!!!
Miehet tulivat esiin varjoista miekat käsissään.
-Pahus, Tomas manasi. –Miten olinkin näin idiootti.
Sotilaat hekottelivat.
-Mitä muutakaan voi odottaa Yhdistyneitten Herttuakuntien sotilailta. Lähtekääs mukaamme!
Sotilaat tuuppivat heitä miekkojensa kärjillä ja hoputtivat heitä eteenpäin. Kuljettuaan pitkin pääkatu Jarmiria, he saapuivat entisen herttuan linnaan. Sotilaat käskivät heidän nousta ylös portaita. Ylätasanteella seisoi vartiossa neljä sotilasta, jotka laskivat keihäänkärkensä osoittamaan kohti edellä kulkevan Tomaksen rintaa.
-Avatkaa ovi, käski toinen heitä saattavista sotilaista. –Ja ilmoita meidät komentajalle.
Tomas, Lisa, Anselm ja Ghor tyrkättiin huoneeseen, jossa oli ainoastaan yksi valonlähde ja se sijaitsi pöydällä, valaisten komentajan työpisteen. Komentaja Helkison istui pöytänsä takana ja hän kohotti kasvonsa tutkimistaan papereista, kun seurue tuli sisään. Komentaja Helkinson oli lyhyt mies, laiha ja tyytymättömän näköinen. Hänen vaaleanruskeat hiuksensa oli kammattu taaksepäin pitkin päätä ja hänen tummat silmänsä katselivat ulkonevien otsaluitten alta väsyneenä. Kulmakarvat olivat tuuheat ja ne saivat hänet näyttämään kiukkuiselta.
-Jaha, että vakoojia, sanoi komentaja ja käveli katsomaan heitä lähempää. –Teidän naamanne eivät sano minulle mitään. Minun puolestani voitte yhtä hyvin olla maalaistolloja kuin mestarivakoojia.
Hän katsoi Tomasta tarkasti.
-Sinä olet jotenkin tutunnäköinen, mutta en nyt saa yhteyttä mieleeni. Heittäkää heidät tyrmään, pohdin aamulla mitä heidän kanssaan tehdään.
-Tyrmät ovat jo täynnä, komentaja.
-Ovatko? No, täytyy teloittaa muutama vihollinen huomenna. Viekää heidät vaikka edustajiston salin kellariin.
Tomasta ja muita lähdettiin viemään ulos herttuan linnasta. Heidän mukaansa lähti kaksi muutakin sotilasta, joten heillä oli ympärillään neljä vahvasti aseistautunutta vartijaa. Tomaksella oli Miekka lanteillaan ja hän ihmetteli mikseivät sotilaat olleet ottaneet sitä pois. Anselm ja Ghor olivat aseettomia, samoin Lisa, joten heidän mahdollisuutensa päästä pakoon olivat minimaaliset. Varsinkin, kun Miekka ei nähtävästi suostunut tappeluun ketään muuta vastaan kuin sitä, ketä varten se oli tehty. Ja heidän kätensä olivat sidotut, joka myös hankaloitti pakenemista. He marssivat pitkin Shaelin öisen hiljaisia katuja ja huomasivat kuinka paljon tuhoa Shianin sotilaat olivat saaneet aikaiseksi. Kaupunkia ei olisi omakseen edes enää tunnistanut. Katukiviä oli kaivettu irti tiestä ja nyt se tie oli aivan kurainen, kuhmurainen ja muutenkin kamalassa kunnossa. Roskia lojui ympäriinsä ja ruuantähteitä oli heitelty sinne tänne. Ne puolestaan kutsuivat paikalle rottia, joita vilisti pitkin katuja.
-Katsokaa, kuiskasi Anselm.
Hän osoitti sitä kuuluisaa patsasta, jonka Ylitakoja Josten oli vuosisatoja sitten tehnyt. Se oli kestänyt säiden armotonta tuiverrusta, aikojen hiljaista syövyttävää voimaa, mutta Tuhon jumalan joukoille sekään ei ollut voinut mitään. Patsaasta oli hakattu irti kaikkien Jumalien päät ja Ylijumala Nerren hahmo oli tuhottu kokonaan ja sen tilalle oli pystytetty patsas, jonka tarkoituksena oli ilmeisesti kuvata Shiania. Sotilaat marssittivat heidät Edustajiston saliin. Ovella seisovat sotilaat avasivat sen päästääkseen saattueen sisälle. Heidät johdatettiin kellariin vievälle portaikolle. Rappuset olivat jyrkät ja koska heillä olivat kädet sidottuina, niiden alas kävely oli hankalaa. Pari kertaa Anselm oli lähellä putoamista, mutta takana tuleva vartija sai hänestä ajoissa kiinni. Edellä kulkenut vartija avasi raskaan oven ja vangit tyrkättiin tylysti sisälle. Ovi pamahti kiinni, se lukittiin ja he jäivät pimeään. Hetkeen kukaan heistä ei sanonut sanaakaan. Tilanteen toivottomuus valkeni heille pikku hiljaa.
-Me taidamme olla liemessä, totesi Ghor vihdoin.
-Siltä näyttää, vastasi Anselm.
-Kumma juttu etteivät ne ottaneet Miekkaa pois. Jospa vain saisimme sen pois huotrasta, voisimme saada kätemme vapaiksi.
-Niin ja mikäli Miekka suostuu leikkaamaan köysiä.
-Mihin se salaperäinen mies mahtoi joutua, ihmetteli Lisa.
-Mahtoiko hän olla vakooja? Siis vihollisen vakooja.
-Sitä minäkin ajattelin, sanoi Tomas. –Mies ei kertonut itsestään mitään. Mutta tähän Miekkaan palatakseni…
Ghor meni Tomaksen viereen ja yritti tarttua käsillään Miekan kahvaan. Se oli todella vaikeaa, sillä kellariloukossa ei ollut kovinkaan valoisaa ja heillä oli kädet sidottuina taakse, mutta pitkän ajan yritysten jälkeen Miekka saatiin pois huotrasta ja Ghor piteli sitä käsissään. Tomas pyysi haltiaa laittamaan Miekan niin, että sen kahva oli Ghorin kädessä ja kärki maassa. Tomas meni polvilleen ja hankasi köyttä sen terää vasten.
-Huh!
-Saitko kätesi vapaiksi, Ghor kysyi.
Tomas nousi ylös ja otti Miekan Ghorin käsistä ja leikkasi tämän käsiä sitovan köyden poikki. Ghor hieroi ranteitaan ja Tomas vapautti toisetkin.
-Onkohan täältä mitään mahdollisuutta paeta?
Huoneessa oli yksi ikkuna, mutta se oli korkealla ja se oli niin pieni, että siitä olisi mahtunut ulos korkeintaan kissa. Ovi oli terästä ja siinä ei ollut minkäänlaista aukkoa.
-Tämä on todellinen eristysselli, sanoi Anselm kierrettyään pienen huoneen. –Ei mitään mahdollisuutta päästä ulos.
He istuivat lattialle, jolla oli olkia. Ne tuoksuivat homeelta, mutta olivat kuitenkin parempi vaihtoehto kuin kylmän kalsea kivinen lattia.
-Tämä on taas minun syytäni, sanoi Lisa.
-Miten niin?
-Minä näin unta tänne tulosta ja te kuuntelitte minua. Olisi pitänyt tietää, että en enää ole mikään Unienmestari vaan ainoastaan mestari saamaan meidät pulaan.
-Älä syytä itseäsi. Sitä paitsi me itse päätimme lähteä, et sinä pakottanut meitä mihinkään. Emmekä me vielä tiedä mitä tulee tapahtumaan.
He vaipuivat hiljaisiin ajatuksiinsa. Kukaan heistä ei ollut kovinkaan toiveikas tulevaisuutensa suhteen. Tomas ainakin pelkäsi mitä tapahtuisi, kun hänet tunnistettaisiin uudeksi kuninkaaksi. Silloin Shianin joukoilla olisi todella arvokas panttivanki, jota ne tulisivat käyttämään taatusti hyväkseen Yhdistyneitten Herttuakuntien nujertamiseksi.
Kalpea aamuauringon kajo yritti tunkeutua sisään pienestä ikkunasta. Se herätti nukkujat ankeaan todellisuuteen, joka heille tarkoitti sitä vankikoppia. Ovi avattiin ja sotilaat marssivat sisään.
-Ylös! Karjaisi kersantti ja repäisi Anselmin kyynärpäästä seisomaan.
-Miten te olette saaneet kätenne vapaiksi, kummasteli yksi sotilaista tarttuessaan Ghoriin.
Kersantti tutki lattialla olevia köydenpätkiä.
-Nämä on selvästi leikattu poikki terävällä esineellä, tikarilla luultavasti. Kuka teistä idiooteista tarkasti vangit?
Pari sotilasta astui askeleen eteenpäin.
-Teiltä taisi hoitua homma vähän huonosti?
-Emme me löytäneet heitä aseita, herra kersantti. Tutkimme heidät tarkasti.
Jälleen kerran Tomas ihmetteli mikseivät he nähneet Miekkaa.
-Miten on mahdollista, että he ovat silti saaneet köydet poikki?
-Emme tiedä, kersantti.
Kersantti, joka oli leveä kuin ladon ovi, tutki vangit itse. Hän hymähti kummastuneena, kun ei löytänyt mitään aseeseen viittaavaa.
-He ovat tietenkin kätkeneet sen. Etsikää tämä selli sillä aikaa, kun me viemme vangit komentaja Helkinsonin juttusille.
Heidät johdatettiin ulos kellarista, ulos kaduille ja kohti Helkinsonin asemapaikkaa, jossa he olivat jo olleet viime yönä. Päivänvalossa Shael näytti, mikäli mahdollista, vieläkin kurjemmalta. Likaisen rääsyisiä ihmisiä tuli heitä vastaan, ihmisiä, jotka olivat ennen olleet kunniallisia Shaelin kaupunkilaisia, uutteria työtätekeviä ihmisiä. Nyt he näyttivät samalta kuin kaupunkinsa. Nujerretulta ja rähjäiseltä. Heidät vietiin samaan paikkaan, jossa he olivat olleet illalla eli komentajan työhuoneeseen. Helkinson oli siellä. Hän istui jälleen työpöytänsä takana.
-Kuningas Tomas, hän sanoi kun vangit tuotiin hänen eteensä. –Minulta kesti jonkin aikaa ennen kuin osasin yhdistää teidät Eternin uuteen kuninkaaseen.
Tomas mulkaisi komentajaa.
-Aivan, olette ilmiselvästi itsekin jo ymmärtäneet kuinka arvokas vanki olette meille. Lähettäkää viestinviejä matkaan. Täytyyhän herttuakuntien saada tietää, että meillä on heidän kuninkaansa.
Näillä teidän kumppaneillanne en tee yhtään mitään, joten heidät viedään hirtettäväksi. Viekää heidät takaisin tyrmään ja teloitus tapahtuu illalla.
Tomas erotettiin kumppaneistaan ja vietiin pois, vaikka hän yritti rimpuilla itseään vapaaksi. Lopulta toinen sotilaista iski Tomasta tikarinsa kahvaosalla päähän ja nuori kuningas vaipui tajuttomana lattialle. Sotilaat kantoivat hänet huoneesta. Lisa, Anselm ja Ghor katsoivat toisiaan kauhistuneina. Asiat olivat totisesti huonosti heidän osaltaan.
Sotilaat veivät heidät herttuanlinnan tyrmään odottamaan iltaa. Lisa alkoi itkeä ja Anselm ja Ghor näyttivät järkyttyneiltä.
-Kunpa Mgia olisi jossain lähellä, Ghor toivoi jälleen.
-Luuletko, että hän pystyisi tekemään jotain? Anselm epäili. –Täällä on sentään sotilaita parisataa.
Ghor tunsi serkkunsa ja tiesi, että tämä pystyisi mihin tahansa, mutta olisiko komppanja sotilaita liikaa hänellekin? Yhdentekevää, sillä Ghorilla ei ollut aavistustakaan siitä missä Mgia oli. Tai olisiko tämä enää edes hengissä.
Aika kului vitkaan, mutta samalla liian nopeasti. Aurinko laski ja heitä tultiin hakemaan. Sotilaat kuljettivat heitä pitkin katua kohti hirttolavaa. Ihmisiä ei ulkona liikkunut, paitsi ne joilla ei ollut mitään muuta paikkaa kuin kadut. Mutta heitäkään eivät hirttäjäiset kiinnostaneet, sillä he olivat nähneet niitä jo aivan liikaa.
-Pss! Kuului eräästä ovisyvennyksestä. Lähimpänä kulkeva sotilas käänsi päänsä äänen suuntaan ja katosi varjoihin.
-Mitä sinä sinne menit? Ihmetteli kadonneen sotilaan vieressä marssinut toveri. Hän pysähtyi, katsoi pimentoon ja katosi sinne itsekin.
Yhtäkkiä Lisa tempaistiin joukosta.
-Hei…, aloitti Ghor, mutta hän ei ehtinyt sanoa enempää, sillä hänen suunsa eteen painettiin kämmen. Kohta Lisan ja Ghorin seurana oli Anselm. Kaapuun pukeutunut hahmo katkoi heidän käsiään sitovat narut ja he hieroivat ranteitaan saadakseen veren niissä kiertämään normaalisti.
-Kiitämme, mutta…
Huppupäinen nosti sormen ylös vaikenemisen merkiksi ja sitten hän katsoi hiljentyneelle kadulle. Hän viittasi pelastamiaan seuraamaan ja nämä tottelivat, kun muuta eivät voineet. Kahden sotilaan ruumiita oltiin juuri vetämässä pusikon taakse ja sen tehtyään kaksi muuta henkilöä liittyi heidän seuraansa. He kävelivät hiljaisuudessa saattajiensa keskellä. Heillä ei ollut mitään tietoa minne heitä oltiin viemässä ja keitä heidän pelastajansa ? olivat.
Mutta hetkinen, tuohan oli Shaelin yliopisto. Olivatko he menossa sinne? Etummaisena kulkeva avasi oven ja johdatti heidät sisään. He nousivat portaat ylös ja Anselm tunnisti heidän tulevan rehtorin työhuoneeseen. Easinin hymyilevät kasvot tervehtivät heitä.
-Mi-tä, eikö si-nun pitänyt ol-la kuollut? Änkytti Anselm.
Lisa puolestaan juoksi Easinin kaulaan ja halasi tätä oikein kunnolla. Niin kunnolla, että Easin punastui korvannipukoitaan myöten.
Salaperäiset henkilöt ottivat kaavut päältään ja niden alta paljastuivat Mgia, Emisior ja se vieras mies, jonka he olivat ottaneet kyytiin pari yötä sitten.
-Mukava nähdä, serkku, tervehti Ghor. –Jotenkin tiesin, että pelastaisit minut jälleen.
-Tomas täytyy myös pelastaa, muistutti Lisa.
-Tomaksella ei ole välitöntä vaaraa, sillä Helkinsson pitää tätä niin oivallisena pelinappulana, että ei taita hiustakaan hänen päästään, sanoi mies.
-Ettekö te aio tehdä mitään hänen auttamisekseen?
-Totta kai, mutta odotamme sopivaa tilaisuutta.
Ghor katseli ympärilleen. Hän tunsi kaikki muut huoneessa olijat paitsi tuota vanhaa miestä, jolla oli suippo hattu päässään. Niin ja missä oli Rosalind?
-Rosalind jäi Adaelmaan ja tämä on Emisior, esitteli Mgia.
-Mutta eikö…, aloitti Anselm katsellen Emisioria, mutta vaikeni sitten. –Onko teillä Peili?
Easin kaivoi Peilin tutusta repustaan.
-Ja mitä sinulle tapahtui? Me surimme sinun hukkumistasi ja nyt oletkin siinä ihka elävänä.
-En tiedä, vastasi poika. –Mutta mitä tahansa se olikin, olen kiitollinen, että olen hengissä.
Natalia Askelhelm katseli kaukaisuuteen. Tuolla jossain, ihan lähellä, oli Sowanin raja. Hänen pääjoukkonsa saavuttaisi sen muutamassa tunnissa, etujoukko huomattavasti aiemmin. Mutta hän ei olisi menossa sinne. Hän suuntaisi kulkunsa Traniin ja Heppettiin, sillä hän halusi tervehtiä isoisäänsä, kenraali Askelhelmiä. Heti kun hän saisi alleen lohikäärmeen, hän hyppäisi sen selkään ja lentäisi suoraan Heppettiin.
Hänen isänsä oli opettanut Natalian vihaamaan isoisäänsä ja sitä vihaa Natalia oli kantanut sydämessään kaiken ikänsä. Kolmekymmentäviisi vuotta. Ja nyt, muutaman päivän kuluttua, hän saisi kostettua isänsä puolesta.
Natalia vaipui ajatuksiinsa. Kuinka kauan hän olikaan odottanut tätä hetkeä? Kunpa hänen isänsä ja veljensäkin olisivat voineet olla todistamassa hänen tekoaan. Isä oli kuitenkin kuollut kymmenen vuotta aiemmin, katkerana miehenä, joka oli yllättäen tajunnut elämänsä menneen hukkaan. Hän oli halunnut niin paljon ja saanut niin vähän. Asol Askelhelm oli menettänyt vaimonsa ja poikansa. Hänellä ei ollut perhettä, sillä hänet oli karkotettu Heppettistä tänne huitsin nevadaan. Poika, Zacarias oli lähtenyt perheelleen mitään kertomatta Heppettiin surmaamaan isoisäänsä. Zacarias oli ollut silloin viidentoista, Natalia yhdentoista. Zacarias ei palannut koskaan, mutta hänen katkennut miekkansa toimitettiin heille muutaman kuukauden kuluttua. Sen mukana oli kirje pappa Askelhelmiltä, jossa ilmoitettiin pojan kuolemasta. Se oli ollut viimeinen pisara ja hänen vaimonsa oli lähtenyt kyllästyneenä kaikkeen siihen vihanpitoon ja katkeruuteen. Se oli ollut rankkaa aikaa ja silloin Natalia oli tehnyt päätöksensä. Hän veisi joku päivä loppuun veljensä aloittaman tehtävän. Ja se päivä oli vihdoin ja viimein koittamassa. Kahdenkymmenenneljän vuoden jälkeen.
-Komentaja, huusi sotilas.
Natalia käänsi päätään.
-Lohikäärmelentueen komentaja Eric Cunnik on saapunut leiriin ja hän haluaa tavata teidät mitä kiireimmin.
Natalia lähti kohti leiriä. Hän ei tiennyt Eric Cunnikista muuta kuin nimen ja maineen. Mitähän asiaa miehellä mahtoi olla? Mustaan lohikäärmeratsastajan asuun pukeutunut pitkä mies seisoi hänen telttansa edessä. Miehellä oli mustat hiukset, joiden joukossa oli jonkin verran harmaata, mutta se ei tehnyt häntä vanhan näköiseksi vaan paremminkin toi arvokkuutta hänen olemukseensa.
-Komentaja Askelhelm, mies sanoi matalalla äänellä ja hänen tummat pistävät silmänsä katsoivat Nataliaa.
Hän tervehti miestä ja ohjasi tämän telttaansa. Mies laski kypäränsä tuolille ja istui itse toiseen tuoliin. Koska teltassa ei ollut kuin kaksi tuolia Natalia joutui seisomaan ellei hän olisi niin röyhkeä, että nostaisi kypärän pois toiselta tuolilta.
-Nerokasta, ajatteli Natalia. –Tämä mieshän selvästi testaa minua.
Natalia otti kypärän tuolilta ja istui siihen itse. Kypärän hän laski maahan, Cunnikin tuolin viereen.
-Teillä oli jotain kiireellistä asiaa?
Mies nyökkäsi. Tämä nainen oli, totta vieköön, paljon itsevarmempi kuin yksikään toinen hänen tapaamansa pataljoonan komentaja. Muut olivat kiltisti seisseet paikallaan, uskaltamatta koskea hänen kypäräänsä. Ja nämä toiset komentajat olivat miehiä. Se oli varmasti ollut mies joka oli sanonut aikanaan, että naiset eivät sovi armeijaan. Kyse ei ollut sopimisesta, vaan siitä, että naiset olisivat vieneet mieheltä nekin miehekkyyden rippeet, joita armeija ruokki.
-Minä tuon teille käskyn, jota toivon teidän tottelevan kyselemättä.
Natalia harmistui. Tämä saattaisi sotkea hänen omat suunnitelmansa.
-Teidän on lennettävä Heppettiin ja saatava selville, mitä suunnitelmia Liitolla on Sowanin turvaamiseksi. Samalla teidän on mahdollisuuksien mukaan tehtävä niin paljon vahinkoa kuin suinkin pystytte Liiton komentokeskuksessa.
Natalia huokaisi helpotuksesta. Sen sijaan, että hänen tehtävänsä vaikeutuisi, se helpottui, sillä tässähän hänelle tarjottiin mahdollisuus surmata kenraali Askelhelm ja saada siitä vielä kunniaakin Shianin armeijan keskuudessa. Todellinen onnenpotku!
-Milloin lähden?
Cunnik katsoi vaaleaa, rotevaa naista. Hän oli ollut oikeassa. Tämä nainen sopi tehtävään kuin nakutettu.
-Heti paikalla. Ulkona on lohikäärme odottamassa. Lähetätte suunnitelmat minulle heti kun olette saaneet ne haltuunne.
Cunnik otti kypärän käteensä ja nousi ylös.
-Odotan kuulevani teistä mahdollisimman pian.
Taatusti kuulette, ajatteli Natalia ja hymyili. Hänkin nousi ja poistui teltastaan kohta Cunnikin jälkeen. Hän kävi sanomassa eversti Mimicalle mihin oli lähdössä ja nimitti tämän varakomentajaksi niin pitkäksi aikaa kunnes hän palaisi takaisin. Ja suunnitelmien mukaan on edettävä ellei toisin määrätä korkeammalta taholta. Eversti teki kunniaa komentajalle ja lähti suorittamaan saamiaan tehtäviä. Natalia meni lohikäärmeen luo, joka odotteli hieman leirin ulkopuolella. Hän nousi sen selkään ja käski tätä lentämään Heppettiin.
© Minna Leinonen
