Alkuun...

Kirjailija kertoo..

ja täällä kaikki...

Eterniä hallitsevat...

He seikkailevat

Osa 1

Osa 2

Osa 3

Osa 4

Osa 5

Osa 6

Osa 7

Osa 8

Osa 9

Osa 10

Osa 11

Osa 12

Osa 13

Osa 14

Osa 15

16. ja viimeinen osa
Etern : osa 16

Heidän tilaisuutensa pelastaa kuningas koitti kaksi päivää myöhemmin. Jostain syystä komentaja päätti siirtää Tomaksen pois Shaelista. Ehkä sillä oli jotain tekemistä päätöksen kanssa, että tämän ystävät olivat onnistuneet karkaamaan tai sitten heidät oli autettu pakoon, mikä tietenkin herätti Helkinsonissa suurta levottomuutta. Tämä sama taho saattaisi ja varmaan yrittäisikin vapauttaa myös kuninkaan.
Mgia seisoi ovisyvennyksessä. Kuninkaalla oli kuusi sotilasta ympärillään ja, kappas vain, komentaja olikin terävä, sillä kaksi sotilaista oli tremaneita, jotka olivat pukeutuneet sotilaan univormuun. Mgia livahti pientä kujaa pitkin saattueen edelle. Ghor odotti häntä siellä.

-Mukana on kaksi tremania, edestä päin ensimmäinen vasemmalla ja viimeinen oikealla. Varo niitä.

Haltia nyökkäsi. Mgia nyökkäsi Lisalle ja tyttö ilmestyi sotilaiden eteen. Nämä pysähtyivät yllättyneinä. Lisa hymyili viehkeästi miehille ja nämä ahmivat kaunista vaaleaa tyttöä silmillään. Olihan tässä kaupunkipahasessa vielä jäljellä kauniitakin naisia. Tremaneita naiskauneus ei kiinnostanut, joten he jäivät paikalleen vahtimaan Tomasta. Mgia hoiteli Shianin velhot nopeasti pois päiviltä. Toinen heistä tosin ennätti kääntyä ja reagoida Mgian hyökkäykseen lähettämällä tulipallon Mgiaa kohti ja se osui häntä vasempaan käsivarteen. Ghor ja Anselm hoitelivat neljä sotilasta iskemällä näitä nuijalla päähän. Lisa auttoi heitä iskemällä yhtä miestä nyrkillä leukaan. Anselm ja Ghor katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Tyttöhän osasi tapellakin. Tomas katsoi heitä ja hymyili.

-Tiesinhän minä, että te olette vielä hengissä.

-Mgia, Ghor sanoi serkulleen. – Oletko kunnossa?

-Miten niin?

-Sinun vasen kätesi on tulessa.

Velho katsoi kättään ja todellakin… hmm, se tremanin lähettämä tulipallo oli tosiaan osunut häneen. Hajamielisesti hän sammutti kätensä ja sitten hän katsoi kuningasta tarkemmin.
Tämä oli vanhentunut siitä, kun he olivat viimeksi tavanneet, mutta paljon oli myös tapahtunut. Tomaksen silmät olivat nähneet enemmän mitä ne välittivät nähdä ja hän oli joutunut tekemään tekoja joita ei olisi halunnut tehdä. Kaikki tämä kasvattaa ihmisen luonnetta ja lisää hänen tietoisuuttaan. Tieto tuo lisää vastuuta ja vastuu tekee ihmisen vahvaksi, mikäli tietää omat rajoituksensa ja heikkoutensa. Niiden tunnustaminen tekee ihmisestä oikeamielisen ja rehellisen.
Mgia tiesi sen omalta kohdaltaan, sillä nyt hän osasi tunnustaa molemmat puolet itsessään, ja se oli vapauttava kokemus. Energiaa ei mennyt haltiapuolen torjumiseen, vaan siitä oli tullut hänelle voiman lähde. Näin oli varmasti käynyt myös Tomasille, hän oli kohdannut oman itsensä ja sitä kautta löytänyt voimaa olla se mikä hänen pitikin olla.

-Me näimme viimeksi silloin, kun te menitte sille saarelle, sanoi Tomas Mgialle keskeyttäen tämän filosofiset pohdinnat. –Ja sitten se saari katosi. Mitä teille oikein tapahtui?

-Se on pitkä ja monimutkainen juttu, mutta lyhyesti kerrottuna, Musta Peili vaihtoi meidän ja Shianin paikkoja keskenään.

-Jätetään selitykset toiseen kertaan ja mennään äkkiä takaisin yliopistoon, Anselm hoputti katsellen ympärilleen. Iltahämärä tuntui olevan täynnä liikettä. He hiipivät varjoissa ja pääsivät takaisin yliopistoon ilman välikohtauksia. Pari kertaa partio melkein yllätti heidät, mutta vain melkein. Kun he pääsivät rehtori Nelmanin huoneeseen, he huoahtivat helpotuksesta.

-Kas, kuningas Tomas, tervehti Nelman. –Ja teillä näkyy olevan Miekkakin. Hyvä, hyvä!

Tomas otti Miekan ja asetti sen pöydälle.

-Me saimme tämän Ceramin ikimetsän haltioilta…

-Kävittekö Ceramissa? Mgia ihmetteli.

-Kyllä kävimme enkä totisesti halua sinne uudelleen, vastasi Lisa ja värisi pelkästä ajatuksestakin. Emisior katsoi Miekkaa ja kosketti sitä.

-Siitä onkin aikaa kun olen viimeksi nähnyt tämän.

-Älä nyt vaan sano, että sinä olet tehnyt tuonkin, Easin huudahti.

-En toki. Tämän on tehnyt paljon mahtavampi voima, mutta Miekka tehtiin samoihin aikoihin kun Balantine muutettiin Peiliksi.

-Miten te näette Miekan, vaikka kovin moni ei siihen näy kykenevän? Shianin sotilaatkin vain katsoivat sen läpi, vaikka se oli aivan heidän silmiensä edessä.

Nelman hymyili ja katsoi salaperäistä miestä, mutta kumpikaan heistä ei sanonut sanaakaan.

-Ai niin, muisti Tomas ja kaivoi taskujaan. –Professorit toivat tällaisen viestin. He olivat lukeneet sen Ennustuksia-kirjasta. Siinä puhutaan jostain merkistä Peilin kehyksissä.

Tomas ojensi kirjeen Mgialle. Mgia luki sen ja antoi sen puolestaan Emisiorille.

-Tämä ei ole ollenkaan hauskaa.

-Onko se merkki sitten jo ilmestynyt? Lisa huolestui.

-Ei vain ilmestynyt vaan se kasvaakin jatkuvasti.

Mgia näytti Peilin kehyksissä olevaa merkkiä, joka liikkui koko ajan.

-Voi peijakas, manasi Anselm.-Mitä meidän nyt täytyy tehdä? Sinä teit tuon kapistuksen, etkö siis voi tehdä nytkin sille jotain?

Emisior pudisti päätään.

-En tehnyt tuota merkkiä. Se ilmestyi siihen silloin, kun Shian joutui Peilin sisään.

Lisa henkäisi äkkiä kuuluvasti.

-Sinä olet se mies minun unestani. Olen ajatellut, että näytät kovin tutulta, mutta vasta nyt tajusin miksi.

Nelman hymyili.

-Näin on, Unienmestari.

-Minä en ole enää Unienmestari. En pysty näkemään enkä tulkitsemaan unia.

-Miten niin et pysty näkemään unia?

-Ne eivät ole samoja kuin ennen.

-Shianin loitsun alla oleminen vaikuttaa vääjäämättä ihmisen psyykeeseen. Mutta sinun onnesi on, että päädyit Vaalaan, Valeren haltuun. Hän poisti loitsun ja kaikki ei ollut vielä menetetty. Unesi muuttuivat, mutta et menettänyt niitä. Vai väitätkö ettet nähnyt unta kuningas Rebalin ensimmäisestä murhayrityksestä, Easinin oletetusta kuolemasta, tänne tulosta?

-Mutta…

-Ei mitään muttia. Taitosi on tallella, muuttuneena, mutta tallella. Aikaa myöten opit hallitsemaan sen miltei yhtä hyvin kuin ennenkin.

-Keitä te oikein olette? Mgia katsoi Nelmania, Eleonooraa ja vierasta miestä. –Minulla on kylläkin jo omat epäilykseni…

-Me olemme Aret, Toel ja Eril.

Anselmin, Ghorin, Lisan, Tomaksen ja Easinin suut loksahtivat auki. Luojajumalat! (Tai ainakin kolme heistä.)

-Sinä tietenkin tiesit kaiken aikaa, Mgia sanoi Emisiorille.

Tämä nyökkäsi.

-Os pelasti sinun henkesi, sanoi Eleonoora eli Aret, Easinille.

-Miksei Os ole täällä? Nelman eli Eril (Ilman jumala), kysyi.

-Hänellä oli jotain tärkeää tehtävää jossain, hän ei sanonut sen tarkemmin, tiedättehän te Osin, sanoi salaperäinen mies, joka oli siis Toel, Maan jumala.

-Hetkinen, sanoi Mgia. –Sinä olet seuraillut meitä pitkin Eterniä. Esimerkiksi Ursulan majatalossa yritit tutkia ajatukseni. Sinä varmaan olet myös sen takana, että se laiva lähti silloin Trisusta ilman meitä.

-Näin on. Siksi tulin myös teidän kyytiinne, sillä olisi ollut liian ironista, jos jotain olisi tapahtunut teille tai miekalle matkan viime vaiheessa, Toel sanoi Tomakselle..

-Ettekö te voi tehdä jotain Shianille?

-Voimme yrittää, mutta muistakaa, että Shian on sama meille kuin me teille. Hän on Nerrestä syntynyt samoin kuin me, mutta hän on vahvempi, sillä hänessä on yhdistettynä kaikki pahuus, kun taas hyvyys on jaettuna eri henkilöille.

-Niin ja hän syntyi Eternissä, sen luomisvaiheessa, siksi hän on niin vahva täällä.

-En haluaisi mitenkään keskeyttää, mutta jos saisin kiinnittää teidän huomionne tähän Peiliin, Easin sanoi.

Merkki kehyksessä oli kasvanut. Se tuntui saaneen jostain uusia ulottuvuuksia, sillä se aaltoili ja väreili, supistui ja laajeni, tuntui välillä jopa tulevan Peilin kehysten ulkopuolelle ja silloin he näkivät toisen todellisuuden ja se pelotti heitä. Sitä todellisuutta hallitsi Shian ja kaikki muut jumalat olivat kadonneet, kadonneet ajan ulkopuolelle, mutta kiinnittyneenä paikkaan, voimatta liikkua, voimattomina. Luojajumalat katsoivat sitä kauhistuneina, sillä se olisi heidän kohtalonsa, mikäli Shiania ei pysäytettäisi.

-Onko kellään mitään hyviä ehdotuksia? Ghor katseli toisia.

-Onko kellään yleensäkään mitään ehdotuksia? Anselm selvensi.

-Jospa löisimme Peiliä tällä Miekalla, ehdotti Tomas.

Luojajumalat katsoivat toisiaan.

Jospa se onnistuisi? Nerre oli aikoinaan sanonut, että Miekka oli tarkoitettu tiettyä asiaa varten, mutta he olivat ymmärtäneet, että Ylijumala olisi tarkoittanut Shiania. Olisiko hän kuitenkin tarkoittanut Peiliä? Mutta mitä Miekka tekisi Peilille ja sen sisällä olevalle Shianille? Mitä tapahtuisi, jos Miekka hajottaisi Peilin eli Balantinen, hajoaisiko sen johdosta koko Etern?

-Uskallammeko ottaa riskin?

-Ja kuka iskisi Peiliä, Eril aprikoi.

-Nyt on tapahtunut jotain sillä merkki kasvaa ihan silmissä.

Merkki kieppui ja suureni. Valtava pahuus alkoi levitä siitä huoneeseen ja he kuulivat kuinka kulkukoirat alkoivat ulvoa kuin sudet hieman kauempana. Ne aistivat jotain ja ne vaistosivat suuren muutoksen olevan edessä.

-Iske sitä, sanoi Anselm Tomakselle, mutta tämä pudisti päätään ja luovutti Miekan Easinille. Poika otti Miekan kummastuneena käteensä ja katsoi Emisioria. Tämä katsoi puolestaan Luojajumalia, jotka yhä pähkäilivät Peilin ja Miekan suhdetta toisiinsa ja näiden kahden suhdetta Eterniin.

-Periaatteessa Easin on oikea henkilö iskemään Peiliä, sillä hän sitä on kantanutkin.

-Mutta Emisior teki sen ja eli sen sisällä.

-Niin ja Miekka annettiin Tomakselle.

-Ehkä tehtävä ei kuulu heille lainkaan, Mgia keskeytti Luojajumalten pohdiskelut.

-Miten niin?

-Ehkä Emisiorin ja Easinin tehtävät Peilin suhteen ovat päättyneet ja vastuu siirtyy jollekin toiselle.

-Kenelle?

Mgia kohautti harteitaan.

-Ai kun kiva, hermostui Anselm. –Jospa iskisimme kaikki vuorotellen Peiliä? Ehkä sitten, kun kohdalle osuu se oikea niin silloin myös tapahtuu jotain. -Tämä ei ole hyvä aika laskea leikkiä…

-Tämä hetki saattaa kuitenkin olla se viimeinen, huusi Easin , sillä Peilin kehyksessä kieppuvasta merkistä alkoi näkyä Shianin kasvot.

* * * * * * *

Sotarintamilla oli tullut tappioita tappioiden perään. Shianin joukot etenivät vääjäämättä kohti Sowanin rajaa ja urheasta vastarinnasta huolimatta Yhdistyneiden Hertuakuntien armeija ei ollut pystynyt estämään sitä. Kenraalikunta oli ollut hetki sitten kokoontuneena Heppettin kuninkaanlinnan kokoussalissa. Ylikenraali Askelhelm oli jäänyt vielä toisten poistuttua ja hän seisoi ikkunassa katsellen huolestuneena ulos. Mikään ei tuntunut onnistuvan. Kaikki mitä he tekivät meni aivan hukkaan, mistään ei tullut tulosta ja kaikilla rintamilla jouduttiin vetäytymään. Mistä tämä johtui?
Oveen koputettiin ja ovella seisova sotilas avasi sen. Sisään astuivat Sara ja Neton.

-Kenraali, he tervehtivät, joka väsyneesti vastasi tervehdykseen. –Meillä on tietoa, jonka välitti eräs vakooja.

-Niin. Tulkaa tänne kertomaan mitä tiedätte.

Hän istui tuoliin ja viittoili heitä tekemään samoin.

-Vakooja, joka kutsui itseään Samsoniksi, ilmoitti meille, että Fenn on jo menetetty ja sitä ei kannata enää puolustaa. Meidän on keskityttävä Sowanin puolustukseen. Lohikäärmearmeija on Haminin ja Sowanin välisellä rajalla, valmiina hyökkäämään heti merkin saatuaan. Fennistä tulevat pataljoonat, jotka hyökkäävät kahdesta eri paikasta Sowaniin, toinen pohjoisempaa, Orhon vuoriston jälkeen ja toinen hieman etelämpää. Toista näistä armeijoista johtaa…, Neton vaikeni hetkeksi.

-Teidän pojantyttärenne, jatkoi Sara.

Kenraali vetäisi järkyttyneenä henkeä. Hänen pojantyttärensä!

-Näin Natalian viimeksi silloin kun hän oli viisivuotias, mutta olen saanut hänestä tietoja aina silloin tällöin. Natalia on täysin häikäilemätön ihminen, vaarallinen, ei pelkää mitään. Hän uskoo asioihin, joita en ole ikinä hyväksynyt, tekee tekoja jotka eivät edistä hyvää vaan pahaa. Hänessä kiteytyy kaikki se, mitä tässä maailmassa inhoan. Ja hän on minun poikani tytär… kenraali pyöritti päätään.

-Samson sanoi, että voimme yhä motittaa Shianin armeijan joukot niiden joukkojen avulla, jotka kuljetimme Fenniin jokia pitkin. Se on ainoa toivomme ja ainoa mahdollisuutemme, sanoi Neton.

-Kuka on tämä Samson? Voimmeko luottaa häneen?

Kenraali katsoi herttuaa. Neton näytti vaikealta. Hän tiesi kuka Samson oli, mutta oli luvannut olla kertomatta ja vaikka ei olisi luvannutkaan, ei hän niin tyhmä ollut, että olisi kertonut vakoojan oikean henkilöllisyyden, sillä sehän oli sama kuin tappaa hänet itse.

-Hän kyllä vaikutti luotettavalta, Sara sanoi.

-Ulkonäkö pettää, vastasi kenraali. –Mutta tässä tilanteessa meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin luottaa häneen.

-Kuningas luotti häneen, joten miksemme mekin tee niin.

Kenraali kääntyi ovensuussa odottavan palvelijan puoleen ja käski tätä kutsumaan kenraalit koolle uudelleen. Palvelija nyökkäsi ja poistui.

-Missä kuningas seurueineen on?

Neton ja Sara pyörittivät päätään. Eivät he periaatteessa valehdelleet kenraalille. He tosin tiesivät, että Tomas oli lähtenyt Shaeliin, mutta eivät tienneet minne sinne ja oliko hän loppujen lopuksi edes päässyt perille.
Kenraalit astuivat huoneeseen ja Askelhelm meni heidän luokseen karttapöydän ympärille. Sara ja Neton liittyivät seuraan. Todellinen tilanne valkeni heille, kun he katsoivat karttaa. Siitä he näkivät kuinka heidän joukkonsa perääntyivät ja kuinka Shianin armeija oli päässyt jo vaarallisen lähelle Sowanin rajaa. Mikäli herttua Karry ja lohikäärmearmeijaa johtava herttua Owe eivät saisi motitettua Tuhon jumalan armeijaa ajoissa ja yhtäaikaisesti niin… he totta vieköön, olisivat hävinneet koko sodan.

* * * * * * *

Natalia Askelhelm piileskeli pusikossa kuninkaanlinnan lähettyvillä. Hän odotti malttamattomasti yötä, jotta voisi hiipiä linnaan ja etsiä käsiinsä isoisänsä. Hän oli jo ”käsitellyt” yhtä vartijaa ja saanut tältä selville kenraalin huoneen sijainnin. Kunpa yö tulisi nopeasti.
Natalia otti saappaanvarrestaan tikarin ja hyväili sen kiiltävän terävää terää. Hän tunsi kuinka se tulisi uppoamaan kenraalin rintaan ja hän saisi kostonsa viimein toimitettua.
Natalia huokaisi. Hän saisi todistaa Shianin voittoa. Kuinka hän nauttisikaan siitä, että voisi kertoa sen papalle juuri ennen kuin tappaisi tämän. Kaksi voittoa samalla kertaa, mikä sen mukavampaa, Natalia hymyili itselleen.
Vihdoinkin aurinko suostui antamaan yölle vallan. Natalia nousi ylös piilostaan ja lähti kohti muuria. Villiviini kiipesi pitkin seinää ja nainen lähti kiipeämään sitä ylös. Ikkunasta paistoi vielä valo ja Natalia kurkisti sisään. Siellä oli hänen isoisänsä ja pari muuta henkilöä. Näädännäköinen mies ja viehättävä nainen. Hän tunsi nuo ihmiset, herttua Neton ja herttuatar Sara. Loistava tilaisuus iskeä vieläkin syvemmin Herttuakuntien sydämeen.
Natalia kokeili ikkunaa. Se oli auki. Hän avasi sitä pikku hiljaa enemmän ja enemmän.
Pahus! Natalia piiloutui villiviinin tuuheisiin lehtiin. Kenraali lähestyi ikkunaa ja vetäisi sen kiinni. Ja salpasi sen! Natalia kirosi hiljaa mielessään. Nyt hänen piti odottaa kunnes pappa kävisi nukkumaan ja kuka tietää milloin hän sen tekisi.
Nainen katsoi alas. Kaksi sotilasta oli juuri hänen alapuolellaan, joten laskeutuminen oli poissuljettu vaihtoehto. Hänen käsivarsiaan alkoi pakottaa. Jos hän tekisi nopean syöksyn huoneeseen, iskisi tikarin kenraalin rintaan ja poistuisi paikalta. Mutta sitten hän ei saisi siitä mitään nautintoa. Hän halusi, että isoisä tiesi kuka hänet tappoi ja miksi.
Huoneesta kuului jälleen askelia. Ikkuna avattiin uudelleen.

-On niin tavattoman kuuma, kuului naisen ääni.

-Valitan, että minun vanhat luuni tarvitsevat lämpöä enemmän kuin teidän nuorten. Takkatuli on yksi niistä pienistä mukavuuksista joista en voi luopua.

-Ehkä meidän on parasta lähteä ja päästää teidät nukkumaan, Neton sanoi.

He toivottivat hyvää yötä ja poistuivat. Kenraalin askeleet kopisivat huoneen lattialla. Natalia kiipesi hieman ylemmäs ja kurkisti ikkunasta.
Huone oli tyhjä. Nopeasti hän livahti huoneeseen ja kätkeytyi isoon vaatekaappiin. Askeleet palasivat, ikkuna kolahti, kun se suljettiin ja sänky narahti. Kynttilä puhallettiin sammuksiin.
Hyvä, kenraali oli mennyt nukkumaan. Natalia hiipi kaapista. Takkatuli valaisi huonetta. Hän näki kenraalin laihan, pitkän hahmon nukkuvan peittojen sisällä, pää tyynyllä. Natalia katseli hiljaa paikaltaan isoisänsä piirteitä. Isoisä näytti ankaralta nukkuessaankin. Rypyt hänen otsaltaan eivät poistuneet edes unen ajaksi.
Natalia lähestyi sänkyä. Hän kohotti kätensä, laski sen miehen olalle ja ravisti tämän hereille. Kenraali avasi silmänsä.

-Kas, Natalia. Tulit hieman aiemmin mitä osasin odottaa.

Natalia hämmästyi. Ei tämä nyt mennyt lainkaan kuten hän oli suunnitellut. Isoisä oli tiennyt hänen tulostaan, mutta miten se oli mahdollista.
Kenraali siirtyi istuma-asentoon sängyssä. Natalia istui jalkopäähän.

-Mitä kuuluu?

Natalia katsoi pappaansa.

-Miten tiesit odottaa minua?

-No, meilläkin on vakoojamme.

Natalia pyöritti epäuskoisena päätään. Selitys ei oikein mennyt läpi. Hän oli saanut ohjeet tehtäväänsä Eric Cunnikilta ja hän ei ollut sanonut kenellekään mitään eikä hän uskonut Cunnikinkaan kertoneen. Herttuakunnilla oli tosi eteviä vakoojia!
Ovi avautui ja pitkä mies asui sisään.

-Päivää, sisareni.

Natalia siristeli silmiään. Hämärässä oli vaikea nähdä selvästi. Mies tuli lähemmäs ja Natalia henkäisi kiivaasti sisäänpäin.
Eric Cunnik! Siis sittenkin! Mutta hetkinen, mies oli kutsunut häntä sisarekseen. Oliko hänen isällään ollut äpärä, josta he eivät tienneet? Se oli mahdollista.

-Natalia, et varmaan tunnista veljeäsi, sillä siitä on sentään kaksikymmentäneljä vuotta aikaa.

-Ja sinä et odottanut minun enää olevan elossa.

Natalia katsoi tarkemmin.
Hyvänen aika! Miehellä oli otsassaan arpi, samanlainen kuin Zacariaksella. Miten tämä muka oli mahdollista?! Heille oli ilmoitettu Zacariaksen kuolleen, miten hän nyt voi olla tuossa elävänä. Ja vielä vihollisen puolella?!!

* * * * * * *

Shian oli oleskellut Peilissä pitkän aikaa, mutta hän ei todellakaan ollut käyttänyt aikaansa lepoon. Hän oli tutkinut Peilin ominaisuuksia, sen mahdollisuuksia ja nyt hän oli vihdoin päässyt niistä selville. Shian oli tajunnut, että Nerre ei enää valvonut Eterniä vaan oli siirtynyt jonnekin muualle ja jättänyt maailmansa Luojajumalten ja Suojelijajumalten huomaan. Samalla Shian tajusi, miksi hän oli saanut niin helppoja voittoja. Hän oli pettynyt, sillä hän oli toivonut voittojen johtuneen armeijansa ylivoimaisuudesta. Hänen ylivoimastaan. Mutta se olikin johtunut Nerren poissaolosta. Toisaalta tieto siitä, että Nerre oli poissa helpotti hänen tehtäväänsä. Nyt mikään, eikä kukaan seisonut hänen suunnitelmiensa tiellä. Kun hän pääsisi pois tästä Peilistä niin maailma kaikkineen olisi hänen, yksinomaan hänen. Shian oli saanut selville, että pois pääsy Peilistä oli oikeastaan aivan yksinkertaista. Hänen voimiensa tuli vain kasvaa Peilin voimien yli ja se olisi nyt tosi helppoa, kun Nerre oli poissa kuvioista. Tosin hän ihmetteli mikä outo voima tässä Peilissä piili, mutta se oli loppujen lopuksi hänestä aivan toisarvoista. Kunhan hän olisi vapaa, hän hajottaisi tämän kapistuksen sillä hänellä olisi sitten voimia tehdä se. Peilistä käsin Shian saattoi jonkin verran vaikuttaa toteen todellisuuteen ja sen hän tekikin. Hän antoi voimaansa tremaneille ja ungdeille, jotka saalistivat yössä. Peikoille ja hiisille sekä tietenkin niille ihmiselle, jotka hänen joukoissaan taistelivat, sillä nämä olivat kaikkein heikoimmat. Ja pahan voima kasvoi. Hyvä joutui perääntymään askel askeleelta ja Nerre oli edelleen poissa.

* * * * * * *

-Tappioita kaikilla rintamilla, ilmoittivat viestinviejät kaikilla tahoilla. Epätoivo lisääntyi ja uupumus kasvoi. Tuntui kuin kaikki voima olisi imetty pois taistelevilta joukoilta. Kenraalit tekivät uupumatta töitä, laativat suunnitelmia, kannustivat joukkoja, mutta mikään ei tuntunut onnistuvan. Professorit olivat palanneet Ammarin linnan ja siellä he tutkivat tuttua kirjaansa.

-Ei näytä kovin hyvältä, totesi C'Torin.

-Onko tämä nyt sitten sitä lopun alkua, vai alun loppua? Wellett pohti.

-Onko sillä mitään väliä, Tystos sanoi. –Katsokaa mitä kirjassa lukee. Tuota ei voi kovin monella tapaa ymmärtää.

”Loppu koittaa.”
* * * * * * *

-Et sinä voi olla Zacarias, huudahti Natalia. –Sinä olet Eric Cunnik, Shianin lohikäärmearmeijan komentaja.

Mies pudisti päätään.

-Minä olen Yhdistyneitten Herttuakuntien vakooja. Lisäksi minä olen Zacarias Askelhelm, sinun veljesi.

-Sinun ilmoitettiin kuolleen! Me saimme sinun miekkasi ja tiedon, että olit kuollut yrittäessäsi surmata pappaa.

-Kun lähdin silloin, kauan sitten…lähdin todellakin tappamaan isoisääni. Olin vakuuttunut siitä, että kaikki mitä isä oli meille kertonut oli ehdottomasti totta. Tavattuani pappan huomasin, että hän oli aivan tavallinen mies, joka kärsi siitä, että oli joutunut ajamaan ainoan lapsensa pois luotaan. Hän ilahtui suunnattomasti minun näkemisestäni ja jostain syystä minä aloin tajuta olleeni koko ajan väärässä. Isä oli ollut väärässä ja mikäli olisin tappanut pappan olisi se vääryys yhä jatkunut ja saanut yhä surullisempia piirteitä.

-Sinut on aivopesty, sihisi Natalia hampaidensa välistä.

Zacarias huokaisi raskaasti.

-Ei, sisareni. Sinut on johdatettu väärille urille, etkä ole osannut omin voimin löytää oikeaa tietä. Olet uskonut asioihin, joihin ei kannata uskoa.

-Miksi annoit meidän kuvitella, että olit kuollut?

-Tavallaan se ”vanha” minä olinkin kuollut. En olisi millään pystynyt palaamaan luoksenne ja tiesin, että isä ei ikinä myöntäisi olevansa väärässä ja hän tulisi kieltämään minut heti, jos tietäisi minun kääntyneen hänen uskoaan vastaan.

-Kääntyen häntä vastaan.

-Hylkäsin hänen uskonsa, hänen vihansa ja hänen opetuksensa. En ikinä kääntynyt häntä vastaan.

-Sinun kuolemasi mursi hänet.

-Mutta kuitenkin hän oli siinä uskossa, että olin loppuun asti hänen asiallaan.

Natalia nyökkäsi. Isä oli ollut ylpeä siitä, että hänen poikansa oli yrittänyt kostaa koetut vääryydet.

-Missä on oikea Erik Cunnik?

-Hän on Edosin herttuanlinnassa.

Natalia hymähti.

-Minä epäonnistuin.

-Sinä voit vielä muuttua. Avaa silmäsi ja näe mikä Shian oikeasti on!

Natalia pudisti päätään. Hänen kohdallaan se oli mahdotonta. Nainen katsoi veljeään, joka oli palannut kuolleista, mutta hänen puolestaan olisi saanut jäädä kuolleeksi. Veli oli hänen mielestään pettänyt isän ja hänet. Siirtynyt vihollisen puolelle, lähettänyt hänet tieten tänne Heppettiin, asettanut hänelle ansan… Ensin hän oli kuvitellut olevansa maailman huipulla, mutta yllättäen olikin löytänyt itsensä alimmasta rotkosta.

-Hyvästi, kuiskasi Natalia ja iski tikarin omaan rintaansa.

Hän katsoi kuinka pistokohdasta purskahtava punainen veri värjäsi puhtaan valkeat lakanat ja sitten hän lyyhistyi isoisänsä syliin.

* * * * * * *

-Mitä me teemme, huusi Anselm.

Shianin hahmo alkoi tulla yhä selvemmäksi Peilin pintaan. Tai oikeastaan siihen merkkiin. Yhdentekevää. Pääasia oli, että Shian oli astumassa ulos tähän maailmaan, tähän todellisuuteen. Maa tärähti voimakkaasti. Se tärähti koko Eternissä. Maa repeili ja uusia rotkoja syntyi ja vuoristoja kasvoi. Mustaa usvaa purkautui maan sisuksista ja Toel tunsi sen kaiken sisuksissaan. Hän alkoi vapista. Hän tunsi kuinka maa muuttui, kuinka se kärsi ja huusi tuskaansa hänelle ja hänen kauttaan.

* * * * * * *

Kaikkialla Shianin armeijan sotilaat huusivat voittoaan ja syöksyivät hyökkäykseen, pakottivat Herttuakuntien armeijan pakenemaan, peräytymään ja juoksemaan heitä karkuun. Tuhon jumalan armeija ylitti Sowanin rajat kenenkään estämättä. Yhdistyneiden herttuakuntien armeija, joka oli Fennissä, eteni myös kiivasta vauhtia. Herttua Karry piiskasi joukkojaan eteenpäin ja tahollaan niin teki myös herttua Owe. Taivas mustui ja pilvet katosivat. Ilma kävi vaikeaksi hengittää, sillä maa syöksi uumenistaan myrkyllisiä kaasuja, kuumaa laavaa ja kiehuvia vesipatsaita. Tämä kaikki näkyi Peilistä ja Easin katsoi sitä kauhun vallassa.

* * * * * * *

Kenraali Askelhelm otti pojantyttärensä ruumiin syliinsä ja laski hänet vuoteelle.

-Ei hänellä tainnut olla muita vaihtoehtoja, sanoi Zacarias katsellen sisartaan.

-Aina on muita vaihtoehtoja, sisaresi ei vain halunnut ottaa niitä vastaan.

-Kenraali, KENRAALI! Huusi joku käytävässä ja ovi tempaistiin auki. –Shianin armeija on hyökännyt kaikilla rintamilla Sowaniin ja meidän joukkomme pakenevat sen edeltä.!

Zacarias katsoi isoisäänsä, jonka ilme muuttui tuimaksi. Pelkuruutta hän ei sallinut, ei itsessään, eikä kenessäkään toisessa.

-Minä lähden etulinjaan! Kenraali sanoi ja marssi pukeutumaan.

-Mutta…

-Vaiti, sotilas!

Sotamies vaikeni. Kenraali tuli pukeutumishuoneestaan ja poistui ryhdikkäänä pitkin käytäviä ulos linnan pihalle.

-Missä kaikki lohikäärmeet ovat?

-Taistelussa, herra kenraali.

-Tuolla on lohikäärme, sanoi kenraali ja alkoi päättäväisesti kävellä kohti mustaa lohikäärmettä, jolla Zacarias oli tullut Heppettiin.

-Isoisä, aloitti hän. –Se lohikäärme ei ole kaikkein miellyttävämpiä ja luulen, että se ei tule hyväksymään sinua.

Gunger katsoi korkeuksistaan vanhaa miestä. Hän karjaisi ja syöksi tulta kidastaan. Kenraali kavahti mutta seisoi paikoillaan. Lohikäärmeen silmissä välähti ilme, jota ihmiset olisivat voineet kutsua kunnioituksen häivähdykseksi.
Silloin kun Zacarias oli ottanut Cunnikin paikan, suurin este oli ollut juuri lohikäärme. Gunger olisi voinut paljastaa Zacariaksen heti petturiksi. Miksi näin ei ollut tapahtunut, oli hänelle mysteeri vieläkin. Ehkä Gunger ei vain välittänyt koko sodasta ja hänelle oli se ja sama kenen puolella ja kenen kanssa hän taisteli. Gunger oli kuitenkin musta lohikäärme ja Zacarias ei ollut kuullut kovinkaan monista mustista, jotka olisivat vaihtaneet puolta tai antaneet jonkun muun kuin Shianin käskyläisen ratsastaa itsellään.

-Tämä on isoisäni, Zacarias selitti Gungerille, joka katseli häntä korkeuksistaan ylimielisen näköisenä. –Sinähän tiedät, että en ole Shianin armeijan upseeri, vaan herttuakuntien vakooja. Olet tiennyt sen alusti asti, eikö niin?

Gunger ei vastannut. Se vain puhalteli savuhattaroita sieraimistaan ja katsoi Zacariasta tarkasti. Hetken kuluttua hän laski siipensä alas ja Zacarias kiipesi Gungerin selkään. Kenraali Askelhelm seurasi pojanpoikaansa kun tämä antoi isoisälleen luvan nousta lohikäärmeen selkään. Gunger käänsi päätään ja katsoi selässään istuvia miehiä. Hän toi kasvonsa aivan heidän lähelleen. Sitten lohikäärme käänsi päänsä pois ja nousi siivilleen. Zacarias voi vain toivoa, että Gunger ei lennättäisi heitä Shianin armeijan leiriin.
He lensivät koko yön ja aamun alkaessa sarastaa Gunger ilmoitti tarvitsevansa lepoa. Hän torkkui pari tuntia ja sitten jatkettiin jälleen matkaa. He olivat menossa kohti Fennin ja Sowanin rajalla sijaitsevaa kaupunkia, Sivotsaa. Siellä oli tiedustelijoiden mukaan eniten joukkoja, sekä omia että vihollisen. Keskipäivän auringon kivutessa lakipisteeseensä he näkivät nousevat savupatsaat ja kuulivat lohikäärmeiden huudot, jotka sekoittuivat miesten, peikkojen ja hiisien huutoihin. Alapuolella näkyi Herttuakuntien leiri ja sen lähettyville Gunger laskeutui.

-Mene piiloon, Zacarias kehotti Gungeria. –Sinä olet vihollisen leirissä.

Lohikäärme kääntyi lähteäkseen.

-Kiitos, Zacarias sanoi ja Gunger katsoi tätä suoraan silmiin. Suuri musta lohikäärme nyökkäsi päätään ja ponkaisi lentoon. Kenraali meni edellä suunnistaen suoraan kohti komentotelttaa. Leirin ylikomentaja Ytyr oli alaisineen kumartuneena kartan ylle.

-Huomio! Huusi vartija kenraalin astuessa sisään telttaan.

-Kenraali! Mikä yllätys. Saavutte ikävään aikaan, sillä…

-Sodassa kaikki aika on ikävää. Kertokaa minulle sen sijaan miksi kaikki menee näin huonosti?

Ytyr huokaisi ja muut komentajat katselivat maahan.

-Emme tiedä, hän myönsi.

-Ette tiedä?

-Koko ilmapiiri on muuttunut eikä totisesti meitä suosivaan suuntaan. Epätoivo on musertavaa, epäusko vielä musertavampaa. Miehet eivät jaksa, luota eivätkä usko. He haluavat vain heittäytyä maahan ja kuolla. Olla rauhassa.
Kenraali mutristi huuliaan.
Kunpa he tietäisivät mitä kuninkaalle ja muille hänen seuralaisilleen oli käynyt. Ja Peilille.
Ulkoa kuului huutoa ja tappelun ääniä. Vartija tuli telttaan ilmoittamaan, että he olivat vanginneet vihollisupseerin aivan komentoteltan läheltä. Kaksi sotilasta retuutti Zacariaan sisälle. Tällä oli ruhjeita kasvoissa, mutta niin oli häntä tuovilla sotilaillakin.

-Senkin idiootit! Kenraali karjaisi ja sai sotilaiden ilmeet muuttumaan ilosta ihmetykseksi. Hän meni Zacariaan luokse ja istutti tämän tuoliin. Ytyr viittasi sotilaita lähtemään teltasta. Nämä poistuivat mutisten toisilleen, että ei ollut ihme jos sota meni miten meni, kun vihollisia kohdeltiin näin ystävällisesti.

-Oletko kunnossa?

Zacarias nyökkäsi. Hän kosketti ohimoaan, josta juoksi verinoro. Ytyr tarjosi hänelle nenäliinaansa ihmetellen samalla, miksi vihollisupseeri sai noin hyvää kohtelua kenraalilta.

-Tämä on minun pojanpoikani, Herttuakuntien vakooja.

Ytyr nyökkäsi. Niinpä tietysti. Hänen edessään oli yksi Herttuakuntien taitavin ja arvostetuin vakooja. Ytyr oli kuullut hänestä paljon. Mikäs hänen salanimensä olikaan…Samson, aivan. Ja ajatella, hän oli kenraali Askelhelmin pojanpoika. Ytyr totesi ettei ollut se omena kauas siitä puusta pudonnut, mutta ihmetteli samalla miksei ollut koskaan kuullut kenraalin puhuneen pojastaan tai pojanpojastaan tai yleensä edes siitä että hänellä oli perhe. No, se nyt oli toissijaista tässä tilanteessa.
Ylikenraali Askelhelm kutsui kaikki leirissä olevat komentajat paikalle ja antoi Zacariaksen selittää suunnitelmansa. Tokkopa tämäkään suunnitelma tepsisi, mutta toisaalta he olivat tilanteessa, missä kaikkea oli kokeiltava. Heillä ei ollut mitään hävittävää.
Zacarias lähti teltasta, mutta tällä kertaa hänellä oli seurassaan kaksi sotilasta, jotta uusilta yhteydenotoilta vältyttäisiin.
Zacarias vihelsi. Gunger tuli jostain missä hän oli ollut piilossa.

-Kuulette minusta sitten, Zacarias sanoi noustessaan lohikäärmeen selkään.

Gunger lensi pois ja Herttuakuntien leirissä kaikki toivoivat parasta. Mutta kuitenkin pelkäsivät sitä pahinta. Musta lohikäärme lensi kohti länttä. Hän ylitti Shianin armeijan joukko-osastoja, komppanioita, pataljoonia. Kaikki etenivät eikä kukaan ollut pysäyttämässä heitä. Kauempana lännessä oli Herttuakuntien armeija ja siellä liehui herttua Karryn lippu. Gunger aloitti laskeutumisensa. Muutama nuoli ammuttiin heitä kohti ja Gunger rääkäisi kiukustuneena. Karryn pitkä hahmo näkyi huitovan ja huutavan jotain ja sotilaat laskivat jousensa alas. Gunger pääsi laskeutumaan ja Zacarias, joka täällä tunnettiin vielä nimellä Samson, tervehti herttuaa.

-Tulen juuri Yterin leirista. Teillä on välissänne suuri joukko Shianin armeijaa. Se on teitä edellä, ehkä sata kilometriä.

-Niinkö paljon, Karry sanoi ja huokaisi. –Miehet ovat väsyneet, kyllästyneet ja kaiken toivonsa menettäneet. Emme millään saa heitä kiinni.

Sitä paitsi ruoka alkaa loppua. Shianin armeija on vienyt kaiken ruuan mennessään ja sitä mitä se ei ole vienyt se on tuhonnut.

-Minulla on suunnitelma.

Jälleen kerran hän selitti suunnitelmansa. Hyväksyttävää mutinaa kuului komentajien joukosta.

-Mikäs siinä, sanoi eräs heistä. –Meillä ei loppujen lopuksi ole mitään menetettävää.

Miehet kokoontuivat lohikäärmeiden luokse.

-Ottakaa niin paljon nuolia, keihäitä ja muita heittovälineitä kuin pystytte. Ja niin monta miestä lohikäärmeiden selkään kuin mahtuu ja he pystyvät kantamaan.

-Mahtavat viholliset sääliä meitä, kun lähettävät oman upseerinsa auttamaan, mutisi eräs sotilas kiivetessään lohikäärmeen selkään selässään nuoliviini joka oli täynnä nuolia.

-Kyllä sota on mennyt tätä nykyä tosi kummalliseksi, totesi hänen toverinsa.

Shianin asepukuun sonnustautunut Zacarias tarkisti lähtevät joukot. Kaikki näytti olevan kunnossa. Jäljelle jääneet sotilaat saivat käskyn marssia niin nopeasti kuin ikinä ja hevosmiehet ratsastaa tuulen siivillä. Lohikäärmeet nousivat lentoon ja ottivat suunnan kohti Sivotsin kaupunkia. Kun he lähestyivät määränpäätään, he huomasivat kuinka idästä päin alkoi näkyä mustia pisteitä, jotka lähestyivät. Shianin armeija oli heidän alapuolellaan, tai yksi osa sitä armeijaa, toinen osa oli pohjoisempana. Zacarias nosti kätensä ja laski sen alas. Miehet alkoivat ampua nuolia maassa juoksevien niskaan. Toiset heittivät keihäitä ja linkosivat kiviä. Palavia nuolia iskeytyi pakenevien miesten kehoon ja liekehtivistä ruumiista lähti niin kammottava löyhkä, että muutamat miehet alkoivat voida pahoin.
Idästä oli tulossa Ytyrin lohikäärmejoukot ja yhdessä he kylvivät kuolemaa ilmasta käsin. Ytyrin pataljoona huomasi kuinka Shianin armeija pysähtyi.
Herttuakuntien sotilaat katselivat taivaalle ja näkivät lohikäämeiden parveilevan näiden yllä. Uusi toivo heräsi heidän uupuneissa sydämissään ja miehet keräsivät keihäänsä ja muut aseensa ja lähtivät uuteen hyökkäykseen. Lännestä lähestyi Karryn komentama ratsuväki ja sen nostattaman pölypilven nähdessään miehet ryhtyivät huutamaan hurraata ja entistä innokkaammin kävivät peikkojen, hiisien ja Shianin armeijan ihmisten kimppuun. Pohjoisessa Haminin ja Sowanin rajalla herttua Owe johti myös joukkoaan veriseen yhteenottoon.
Kaksi päivää he taistelivat eikä sille taistelulle näyttänyt loppua tulevan.
Lopulta Shianin armeija oli saamassa uudelleen yliotteen Yhdistyneiden herttuakuntien armeijasta. Kaikkia painoi väsymys ja pelko siitä koska koittaisi oma vuoro, kun näki tovereitaan kaatuvan viereltään.

-Joudummeko taistelemaan niin kauan kunnes viimeinenkin ukko on kaatunut? Eräs sotilas tiedusteli komentajaltaan.

-Jos on tarvis, vastasi tämä ja lähti jälleen uuteen taisteluun.

* * * * * * *

Shian alkoi hahmottua yhä selvemmäksi. Toel oli kadonnut, Eril kärsi, sillä ilma oli saastunutta kaikesta siitä mitä maa sisuksistaan sylki ja tummat, paksut pilvet peittivät taivaan ja tukahduttivat tuulen, joten ilma oli raskasta ja sitä oli vaikea hengittää ja Eleonoora, Tulen jumala, värisi, sillä ilma oli muuttunut kylmäksi, mutta samalla kuuma laava poltti hänen sisintään. Ja ulkona meri vielä iski rantaan, mutta niistä iskuista puuttui se voima, mikä vihollisen nujertamiseen tarvittiin, eikä Os yksinään olisi mahtanut Shianille mitään, sillä kuten sanottu, hyvyys oli jaettu neljälle ja paha oli tiivistynyt yhdeksi.
Tuhon jumala ruumiillistui tähän maailmaan. Hän oli oman itsensä näköinen, sillä nyt hän oli saanut kaikki voimansa takaisin. Shian katseli ympärilleen silmillään, jotka olivat mustemmat kuin mustuus itse. Hänen kulmakarvansa olivat kuin palavat pensaat hänen silmiensä yllä. Hänen korvansa olivat suipot ja hänen suunsa oli täynnä teräviä hampaita.
Easin katsoi Shiania, hän ei voinut kääntää katsettaan pois vaikka hänen jokainen aivosolunsa niin hänelle huusikin. Ja aivan kuin Shian olisi tuntenut pojan katseen, sillä hän alkoi käännellä päätään ja lopulta hänen silmänsä havaitsivat nuoren pojan. Pojan joka piteli käsissään jotain esinettä. Shian tarkensi katsettaan. Easin huomasi tämän ja juoksi karkuun minkä kintuistaan pääsi.
Shian tuhahti. Pojalla oli kädessään pelkkä miekka, sellaisella häntä ei uhattaisi eikä tapettaisi.
Mgia tarttui poikaa kädestä kun tämä oli juoksemassa huoneesta ulos. Easin katsoi velhoa säikähtäneenä ja hän huusi kauhusta. Mgia ravisteli poikaa, kunnes tämä huomasi, että hänen käteensä oli käynyt kiinni Mgia eikä Shian. Velho käski Easinin piiloutua ja pysyä piilossa vaikka mitä tapahtuisi. Anselm puolestaan katseli Tuhon jumalaa suu avoinna ja hänen silmänsä eivät tahtoneet uskoa näkemäänsä.
Ghor hengitti katkonaisesti ja hänen aivonsa uskoivat turhankin selkeästi silmien välittämän kuvan. Tomas ja Lisa seisoivat vierekkäin. He olivat tarrautuneet toisiinsa, kuten hukkuva siihen kuuluisaan ruohonkorteen. Kuten ruohonkorresta ei heistäkään ollut apua toisilleen. Emisior näytti melko tyyneltä, kun Mgia tuli hänen viereensä. Mgia katsoi Tuhon jumalaa ja tämä katsoi häntä takaisin korkeuksistaan.

-SINÄ OLET MINULLE AIVAN YHDENTEKEVÄ, ilmoitti Shian ja hänen äänensä kaikui kuin ukkosen jyrinä.

Mgia ei vastannut mitään. Hän ihmetteli missä Nerre oli ja miten hän oli voinut jättää heidät yksin tämän pahuuden jumalan kanssa. Nerre oli lähtenyt tutkimaan omaa olemustaan, soimaamaan itseään luomastaan pahasta. Olisi mieluummin ollut täällä, taistelemassa sitä vastaan, auttamassa heitä, sillä mitä muutama ihminen saattoi Tuhon jumalalle.
Yhtäkkiä Mgia tunsi kuinka hänen hengityksensä alkoi vaikeutua. Hän tunsi kovaa kipua vasemmassa kädessään ja katsoessaan sitä hän huomasi kätensä olevan liekeissä. Vaikka se olikin muuttunut puuksi, kun hän oli noviisina yrittänyt muuntautua Aegnaksi, Pyhäksi Tammeksi, silti siihen sattui kuin se olisi ollut lihaa ja verta. Hän huusi tuskasta. Ghor ja Anselm yrittivät parhaansa mukaan sammuttaa tulta, mutta siinä onnistumatta. Mgia vaipui lattialle tajuttomana.
Ghor tunsi kuinka hänen olemuksensa alkoi aivan kuin… kuihtua. Haltia katsoi itseään. Hänen ihonsa oli ryppyinen kuin kuiva lehti ja se alkoi myös kellastua kuten lehdet ennen putoamistaan maahan. Ghor katsoi kauhistuneena Shiania.

-Mitä tämä on? Ghor kysyi ja hänen äänensä kuulosti kränkältä (eräs kamalaääninen lintu Eternissä).

-PIENI OSOITUS SIITÄ MIHIN MINÄ KYKENEN.

Tomas ja Lisa olivat muumioituneet, eikä heistä enää osannut sanoa kumpi oli kumpi. Hienoista pölyä leijui heidän ympärillään ja Anselmin katsoessa tarkemmin se pöly oli Tomaksesta ja Lisasta lähtöisin. He rappeutuivat kuin, kuin … no, muumio.

-MITÄ MINÄ SINULLE KEKSISIN? Shian käänsi katseensa Anselmiin, joka yhä katseli kahta lahoavaa ystäväänsä. –AHAA, NYT TIEDÄN. SINÄHÄN PIDÄT KIRJOISTA…OLE SIIS SELLAINEN.

Easin katseli piilopaikastaan miten Anselm muuttui kirjaksi. Ihosta tuli kirjan kannet ja Anselmin elämästä kirjan sivut. Anselmin silmät katsoivat kauhuissaan kirjan päälikannesta.
Easin sulki silmänsä sillä hän ei voinut katsoa kuinka hänen ystävänsä olivat kaikki muuttuneet Shianin toimesta kammottaviksi irvikuviksi. Shiania tilanne huvitti. Hän nauroi. Hänelle ei, totta vieköön, tulisi mitään vaikeuksia vallata ja tuhota koko tätä typerää maailmaa, Nerren luomaa maailmaa. Hän tuhoaisi sen ja loisi tilalle oman maailmansa. Nerre oli hänen ainoa vastuksensa, sillä Luojajumalatkin olivat tuhoutuneet hänen edessään täysin vaivattomasti. Ja Nerre oli jossain karkureissulla. HAH! Kaikki oli hänen, kaikki mikä oli olemassa. Shian kallisti päätään. Jokin häiritsi häntä ja hänen voimaansa. Mikä se oli? Hän kuunteli ja katseli. Ei mitään, mutta silti… hän tunsi ilmavirran liikkuvan huoneessa. Shian katsoi alas ja näki Mgian, Ghorin ja Anselmin kadonneen. Pieni huolen ryppy ilmaantui hänen otsaansa. Tämäpä oli omituista.
Shian katsoi Peiliä. Hänen hengityksensä taukosi hetkeksi.
Miten hän oli voinut tehdä sellaisen virheen?
Emisior katseli Shiania Peilin sisältä. Tämä kasvoilla häivähti pienoinen yllätys, kun hän tajusi kolmen henkilön kadonneen ja päätyneen Peiliin. Yhdentekevää, ajatteli Shian. Hänellä olisi valta tuhota tuo Peili. Shian otti sen käsiinsä ja heitti sen seinään. Peili pysyi ehjänä. Shian otti sen uudelleen käsiinsä ja yritti murskata sen voimillaan, mutta Peili vastusti tätä voimaa. Turhautuneena Shian heitti Peilin nurkkaan ja lähti. Hänellä olisi aikaa ihmetellä Peilin tuhoamista myöhemminkin. Nyt hän menisi tekemään sitä mitä hänen kuuluikin tehdä, eli tuhota Nerren luomus.

* * * * * * *

Peilin sisällä Emisior kömpi ylös lattialta. Hän katsoi ja huomasi Shianin lähtevän. Hajamielisesti Emisior pudisteli kaavussaan olevaa pölyä. Onneksi hän oli ehtinyt karkuun ennen kuin Shian osasi kaivata häntä. Mutta suuri työ odotti häntä, sillä nämä kolme elotonta henkilöä pitäisi saada takaisin elävien kirjoihin.

-Hups! Anteeksi, ei ollut tarkoitus mitenkään loukata, Emisior sanoi katsoessaan kirja-Anselmia Teillä on vielä paljon tehtävää, joten nyt ei ole sopiva aika kuolla.

Emisior meni kirjahyllylleen. Shian ei ollut onneksi käynyt tässä huoneessa, sillä huone oli suljettu ja kätketty kaikilta muilta paitsi Emisiorilta. Hän otti hyllystä kirjan ja alkoi selata sitä. Hänen sormensa juoksivat sanojen yli ja pysähtyivät lopulta etsittyyn paikkaan.
Ensin hän meni Mgian luo. Velho ei ollut mikään kaunis näky. Mgia oli palanut kuin hän olisi ollut kokonaan puuta. Emisiorin vatsaa käänsi, kun hän katsoi Mgian kärventyneitä piirteitä. Ghor oli muuttunut kuivaksi lehdeksi ja Anselm, voi hyvänen aika…Emisior huokaisi.
Hän asetteli peilejä näiden, hmmm…henkilöiden ympärille ja alkoi lukea loitsuaan. Peileistä heijastui valoa, säteitä, jotka osuivat Mgiaan, Ghoriin ja Anselmiin. Nämä muuttuivat läpikuultavaksi ja katosivat lopulta kokonaan. Emisior sulki silmänsä ja katosi myös itse.

* * * * * * *

-Missä me olemme? Mgia kysyi katsellen ympärilleen.

Hän näki saman huoneen, jossa he olivat olleet muutamaa hetkeä aiemmin, mutta se oli jotenkin erilainen…

-Tämä on toteutumatonta todellisuutta.

-Mitä me täällä teemme? Ghor ihmetteli.

-Minun oli tuotava teidät tänne kun teidän kävi vähän, tuota noin, huonosti.

-Kuinka huonosti, Anselm halusi tietää.

-Hyvin huonosti ja luota minuun ettet halua tietää sen enempää.

-Omituista, Mgia sanoi. –Minä tiedän kuka olen, mutta en muista menneisyyttäni enkä elämääni muutenkaan. Tiedän vain tämän hetken.

Ghor ja Anselm nyökyttelivät samanmielisyyden merkiksi.

-Se on tätä toteutumatonta todellisuutta. Te ette ole eläneet tätä. Kaikki mitä olette kokeneet on toteutunut. Täällä ovat ne asiat, jotka eivät toteutuneet ja siksi ne ovat teille vieraita. Te olette totta, mutta teidän elämänne on teille vierasta.

-Aivan kuin voisi aloittaa kaiken alusta, Ghor sanoi.

-Ei ole menneisyyttä, mutta on tietoisuus, Mgia totesi.

-Minun on käytävä yhdessä paikassa, mutta te jäätte tänne.

Emisior kääntyi lähteäkseen.

-Ai niin, kun olette täällä saatatte nähdä outoja asioita.

-Miten outoja?

-Asioita, jotka olisivat voineet tapahtua, jos olisitte valinneet toisin. Ne saattavat olla epämiellyttäviä, mutta koettakaa olla välittämästä niistä. Emisior katosi.

-Mitä tuo nyt tarkoitti? Ghor ihmetteli.

Kuin vastauksena hänen kysymykseensä Theodosius Ghor näki kuvia itsestään, tekemässä asioita uudelleen, mutta tällä kertaa toisin. Hän näki itsellään perheen, vaimon ja lapsia. Hän tunsi kuinka hän olisi pitänyt perheestään, nauttinut isänä olemisesta ja elämästä haltiayhteisössä. Hän koki kuinka paljon tämä yhteisö antoi hänelle, se oli kuin kollektiivinen muisti, hän tunsi menneisyytensä ja tiesi sitä kautta kuka hän oli. Mutta samalla hän tunsi kuinka hänessä oli tyytymättömyyttä ja se teki hänestä katkeran.
Mgia katseli omaa elämäänsä. Hän oli jäänyt haltiayhteisöön, eli normaalia elämää, rakastavassa yhteisössä, mutta hän oli tyytymätön. Hän eli elämää mikä ei antanut hänelle tarpeeksi. Hän kaipasi jotain muuta.
Anselm katseli otteita valinnoistaan ja näki itsensä isänä ja vaarina. Hänellä oli pieni maatila, jossa hän asui perheensä kanssa. Hän tunsi sellaisen rakkauden ilmapiirin ympärillään, jota hän ei ollut ikinä kokenut.

-Olisitko valinnut toisin, kysyi Mgia serkultaan.

-En, vastasi Ghor. –Olisitko sinä?

-En.

Anselm näytti niin surulliselta, ettei Mgia eikä Ghor voineet kysyä mitä vanha mies oli nähnyt, sillä hänen ilmeensä kertoi hänen jääneen paitsi jotain, mitä olisi ehkä kuitenkin itselleen ja elämälleen halunnut.

-Tämä kaikki on kuin varjoelämää. Täällä ovat kaikki ne asiat jotka jäivät taustalle, kun valitsimme toisin.

Äkkiä Emisior ilmaantui jälleen paikalle.

-Oikeastaan jo tapahtunutta ei saisi muuttaa, mutta jos alamme pelata kaikkien sääntöjen mukaan Shian voittaa. Meidän on siis fuskattava.

-Fuskattava?

-Muutettava sitä mikä on tapahtunut teidän kolmen kohdalla.

Emisior kaivoi kaapunsa taskusta oudon näköisen esineen, siinä oli numeroita 1-12: sta ja kaksi viisaria, joita hän alkoi vääntää vastapäivään ja mutisi samalla jotain itsekseen. Mgiaa, Ghoria ja Anselmia alkoi huimata ja heille tuli paha olo. Sitten olotila meni ohitse ja he huomasivat seisovansa keskellä sitä samaa huonetta.

-Eihän tässä tapahtunut mitään, protestoi Anselm.

-Te olette eri ajassa.

Easin juoksi heidän luokseen.

-Missä te olette olleet? Shian on tuolla ulkona tekemässä mitä lystää…

-Missä se Miekka on, Emisior keskeytti pojan selvittelyn.

Easin otti Miekan lanteiltaan ja ojensi sitä velholle. Emisior huitoi käsiään torjuvasti.

-En minä voi sitä ottaa. Teidän on muutenkin nyt selvittävä omin avuin, sillä olen jo tehnyt oman osuuteni ja vähän ylimääräistäkin. Palaan sinne minne kuulun ja toivon, että saatte asiat täällä kuntoon. Tehkää minulle kuitenkin yksi palvelus ja yrittäkää olla tapattamasta itseänne.
Emisior kopautti hattuunsa ja katosi. Anselm, Easin, Ghor ja Mgia katsoivat toisiaan. Taas he olivat neljästään, aivan kuten alussakin.

-Minne Shian lähti?

-Mistä minä tiedän. Hän vain katosi.

* * * * * * *

Shian kulki kohti taistelukenttiä. Hänen oli saatava oma puolensa voittamaan, jotta hänen voimansa pysyisi tasaisena ja riittävänä. Shian ei epäillyt hetkeäkään, etteikö onnistuisi nujertamaan häntä vastustavia Nerren liittolaisia. Tuulta ei enää ollut ja ilma ei ollut kovinkaan hengityskelpoista. Aurinkoa ei näkynyt, joten sää oli kylmä ja oli pimeää. Maa näytti kuolleelta ja sen muotokin oli muuttunut. Se oli läpikäynyt mullistuksia toisensa perään. Rotkoja, vuoria, halkeamia ja laavan polttamaa, kovettamaa maata. Vesistöt olivat hiljaa, aaltoakaan ei niissä näkynyt ja osa vesistöstä oli haihtunut kuuman kiviaineksen sinne virratessa. Shian katsoi pystyyn kuolleita puita, mustaa, palanutta heinikkoa ja maata, kuivunutta joenuomaa ja hänen mielensä riemuitsi.
Kuolleen maan halki ontui kettu, joka katseli entistä asuinpaikkaansa. Missä oli sen tuntema metsikkö ja janonsammuttava joki? Missä olivat kaikki muut eläimet? Missä oli sen koti? Kettu ei tajunnut mitä oli tapahtunut ja se kärsi kovasti.
Shian nauroi, sillä hänestä tuollainen asia oli jostain kieroutuneesta syystä huvittavaa.
Taistelukentät häämöttivät hänen edessään. Savua nousi harmaalle taivaalle, jossa ei ollut enää pilvenhattaraakaan. Taivas ja savu, samaa väriä molemmat. Tuntui kuin taivaskin olisi antautunut hänelle. Mikään Shianin alapuolella ei liikkunut. Hän laskeutui alemmas nähdäkseen paremmin. Kaikki sotilaat makasivat kuolleina pitkin tannerta.
Mitäs tämä nyt oli?
Hän jatkoi matkaansa kauemmas, Sowanin ja Fennin rajalle. Sielläkin oli aivan hiljaista. Shian laskeutui maan pinnalle joka tärähti vaimeasti. Kaikkialla oli äänetöntä, sillä ääni oli kadonnut maailmasta, jota ei oikeastaan ollut enää edes olemassa.

* * * * * * *

Mgia pureskeli huultaan ankarasti. Hän mietti ja mietti. Mgia katsahti Peiliin. Hänen onneton alahuulensa joutui kovalle koetukselle hampaiden sitä kalutessa.

-Me käytämme tuota, hän sanoi hetken kuluttua.

Easin, Ghor ja Anselm katsoivat Peiliin.

-Me siirrymme sen kanssa Shianin olinpaikkaan.

-Miten se on mahdollista?

-Me siirrymme sen sisällä.

Ghor katsoi serkkuaan. Mgia näytti olevan aivan tosissaan, mikä oli sinällään huolestuttavaa, sillä jos olisi ollut aihetta epäillä hänen mielenterveyttään, se olisi jotenkin helpottanut asiaa. Ainakin Ghorin mielestä.

-Me menemme sen sisään ja käytämme siellä olevia voimia.

-Oletko ajatellut tätä yhtään sen tarkemmin? Miten me voimme mennä tuonne sisälle ja eihän Peili minnekään itsestään siirry.

-Luota minuun, Mgia vastasi ja Ghor näytti tuskaiselta.

Easin nosti Peilin maasta ja Mgia katsoi sen kehystä ja hymyili.

-Merkki on vielä tässä. Pienenä, mutta kuitenkin nähtävillä.

-Entä sitten?

-Me siirrymme sen kautta.

-Minä en ymmärrä pätkääkään, mutta toisaalta, mitä meillä on menetettävääkään. Ei niin yhtään mitään, totesi Anselm hetken mietittyään.

Mgia katsoi Easinia ja Ghoria, jotka katsoivat toisiaan ja nyökkäsivät sitten. Hyvä on, he seuraisivat velhoa kuten aina ennenkin. Mgia kaivoi kaapunsa taskusta kirjan.

-Mistä sinä tuon olet saanut? Ghor tahtoi tietää.

-Minä lainasin sen Emisiorin kirjastosta.

-Sinä varastit sen!?

-Enkä varastanut vaan lainasin. Palautan sen kun en enää tarvitse sitä. Ja nyt lakkaat hölöttämästä, tämä vaatii keskittymistä. Ghor vaikeni, mutta hän loi serkkuunsa vihaisia silmäyksiä. Mgia ei hänen silmäilyistään piitannut, vaan keskittyi kirjaan. Hän hymähti tyytyväisenä ja asetteli hämmästyneet kumppaninsa tiettyihin kohtiin.

-Alammeko tanssia, vai mikä idea tässä on takana? Easin kysyi.

Mgia antoi Easinille tiimalasin, jota poika katseli kiinnostuneena, Anselm sai lasia ja Ghor kourallisen hiekkaa.

-Mitä tämä nyt on, haltia ihmetteli katsellen hiekkakekoa kämmenellään.

-Hys nyt!

Mgia alkoi lukea loitsua, piirrellä kuvioita ilmaan ja hän kävi vuorotellen kunkin luona, koskettaen lasia, hiekkaa ja vielä tiimalasia, jossa yhdistyivät molemmat elementit.
Onpa hassu olo, ajatteli Easin. Aivan kuin olisin kahdessa paikassa yhtä aikaa. Ja kahdessa ajassa myös. Tai ehkä ei olekaan paikkaa eikä aikaa. Poika avasi jo suunsa sanoakseen toisillekin havaitsemansa oudon tuntemuksen, mutta sulki sittenkin suunsa. Mgia saisi todennäköisesti raivarin ja muuttaisi hänet rupikonnaksi tai joksikin muuksi yhtä miellyttäväksi olennoksi.
Yhtäkkiä kaikki tuntui pysähtyvän.
Ja alkavan sitten uudelleen.

-Katsotaan onnistuinko, Mgia sanoi ja meni huoneen seinällä riippuvan peilin luokse.

Velho lausui loitsun ja peili avasi ikkunan ulkomaailmaan.

-Hmm, taidamme olla Sowanin ja Fennin rajamailla. Shian on tuolla jossain, tunnen sen selvästi.

-Täytyykö meidän kauankin vielä pidellä näitä tavaroita, Anselm tiedusteli.

Mgia huitaisi kädellään, jonka Anselm tulkitsi luvaksi laskea lasi lattialle. Hän tuli velhon viereen ja katsoi ulos. Hän näki taistelukentän ja kuolleita, käryäviä ruumiita. Ihmisiä, hevosia, hiisiä, peikkoja ja muutama lohikäärmekin. Kuollutta maisemaa, missä mikään ei elänyt.

-Missä Shian on?

-Kaikkialla.

Anselm ei ensin ymmärtänyt, mutta uusi katsaus maailmaan selvensi hänelle mitä Mgia tarkoitti. Tuhon Jumala. Tuhoa kaikkialla, aivan.

-Mitä me voimme tehdä, kysyi Ghor valuttaen samalla hiekan käsistään lattialle.

Mgia kääntyi Easinin puoleen.

-Onko sinulla se Miekka mukanasi? Hyvä, hän sanoi kun poika näytti hänelle Miekkaa. –Me lähdemme nyt ulos.

-Tekemään mitä?

-Nujertamaan Shianin. Tai ainakin toivon niin.

-Ai, me neljä vai? Vähän on epätasaiset voimasuhteet, Ghor sanoi.

-Älä aina väitä vastaan.

-Miten niin? Minähän vain lausun pelkkiä tosiasioita. Mitkä sinä näyt unohtaneen.

Velho ei viitsinyt vastata.

-Valmistautukaa siirtymään ulos.

-Valmistautumaan millä tavalla? Sinä annat liian epäselviä ohjeita.

Mgia huokaisi.

-Mitä jos nyt vain luottaisit minuun.

-Minä voin pahoin, kun ei ole metsää.

-Tämä kestää vain hetken.

-Hetken?! Minä pelkään, että siitä hetkestä tulee ikuisuus, jonka vietämme kaikki siinä paikassa mihin Shian nyt meidät keksiikin toimittaa. Mgia lausui loitsun ja he siirtyivät ulos Peilistä. Easinille myös kävi selväksi, mitä velho oli tarkoittanut valmistautumisella. Poika löysi itsensä keskeltä piikkipensasta. Peili oli seurannut Easinia ja poika laittoikin sen reppuunsa heti kun oli selviytynyt pensaasta ulos.

-Minne menemme? Anselm kysyi katsellen lohdutonta maisemaa, mutta maisema itse antoi vastauksen, sillä Tuhon jumala ilmaantui maasta, kohoten korkealle taivaalle.

-OLETTEKO TE MITÄTTÖMYYDET YHÄ ELOSSA?

-Mitä luulet? Mgia huusi vastaan.

-ÄÄNESI ON KUIN KIRPUN ININÄ KORVASSANI. SELLAINEN OLET ITSEKIN, KIRPPU, JONKA PYSTYN TUHOAMAAN TUOSTA VAIN.

-Sopii yrittää!

-Mgia, suhisi Ghor. –Oletko ihan hullu? Tuo on Tuhon jumala. Älä yllytä häntä tekemään mitään.

-Easin, pidä Miekka valmiina.

-Valmiina mihin?

-Sinun tulee iskeä sillä Shiania.

-Mi-mitäh!? Miksi? Miten?

-Sinä olet Emisiorin sukua, sinulla on voimia tehdä se.

Easinin ilme paljasti, että hän olisi ollut sillä hetkellä mieluummin sukua vaikka hiidelle ennemmin kuin Emisiorille. Oliko kukaan joutunut kärsimään yhtä paljon sukunsa tähden kuin hän?

-Me, velho sanoi viitaten itseensä, Ghoriin ja Anselmiin. –Me harhautamme Shianin.

-Teemme mitä?!

-Seuratkaa minua. Et sinä, hän sanoi Easinille, joka tuli heidän perässään. -Sinä jäät tähän ja sopivan tilaisuuden tullen isket. Yritä saada koko Miekka uppoamaan Shianiin.

Easin katsoi pitkää Miekkaa. Että sillä tavalla…
Mgia puhui Tuhon jumalalle. Hän herjasi ja haukkui tätä. Hän ylisti Nerreä ja parjasi Shiania. Anselm ja Ghor katsoivat toisiinsa ja sitten Mgiaa. Tämä oli selvästikin menettämässä järkensä.

-Tehkää nyt tekin jotain, Mgia käski.

-Etkö sinä voisi tehdä jonkin mehevän loitsun, ehdotti Anselm.

-Kyseessä on Jumala, ei heihin pure mitkään loitsut. Huutakaa nyt tai heitelkää Shiania vaikka kivillä.

Anselmin ja Ghorin ilmeet kertoivat, että he olivat nyt aivan varmoja siitä, että Mgialla ei enää ollut järjen hitustakaan pääkopassaan. Käskeä nyt heitellä Tuhon jumalaa kivillä.

-Me todennäköisesti kuolemme kumminkin, joten mikäs siinä sitten. Mennään oikein kunnon räminällä.

Ghor otti suuren kivenmurikan käteensä. Hän heitti sen kohti Shiania. Se ei varmasti satuttanut mitenkään, mutta se kuitenkin raivostutti Shiania.
Miten tuollaiset onnettomat olennot kehtaavat kohdella häntä näin?
Shian käännähti kohti haltiaa. Silloin Easin sai jostain käsittämättömästä lähteestä voimaa ja hän juoksi kohti Tuhon jumalaa ja lähelle päästyään hän iski Miekan kahvaa myöten tämän jalkaan. Tuhon jumala karjaisi ja se ääni ylti yli koko Eternin äänettömän tyhjyyden.
Millä ihmeen kapistuksella häntä oli oikein isketty? Miten jokin harmiton esine kuten miekka pystyi aiheuttamaan hänelle tällaista tuskaa? Hän yritti saada Miekan käteensä, mutta se aivan kuin pakeni hänen kättään.
Äkisti Shian vaikeni. Hän tunsi kuinka hänen voimansa alkoivat huveta ja hän tunsi itsensä heikoksi. Shian lyyhistyi maahan. Hän ei jaksanut liikauttaa edes sormeaan. Miten näin oli voinut käydä?
Silloin mustaan taivaaseen ilmestyi valonsäde joka ulottui maahan asti. Säde leveni ja voimistui ja täydellinen rauha ja harmonia saapuivat sen mukana. Mgia, Anselm, Ghor ja Easin tunsivat kuinka kaikki huolet ja murheet pyyhkäistiin heistä pois. He tunsivat olonsa onnelliseksi ja tasapainoiseksi. Shian sen sijaan kiemurteli ja karjahteli. Hän huitoi voimattomana nyrkillään kohti valoa. Sitä pitkin laskeutui maan pinnalle kirkas ja puhdas olento. Ylijumala Nerre saapui Eternin poltetun ja tuhotun maan pinnalle.

-Taas sinä olet saanut aikaan pelkkää surua ja murhetta.

-ANNA MINUN OLLA.

-Sinä tiedät, että se on mahdotonta. Me olemme yhden voiman kaksi puolta.

-MITÄ SINÄ OIKEIN PUHUT?

-Me olemme tuo timantti, Balantine, joka syntyi viimeisen yhteenottomme aikana, muistatko?

Shinin käsi hapuili hänen rintaansa. Että muistiko hän? Tämä jatkuva jomotus rinnassa ei antanut hänen unohtaa.

-SE OLISI PITÄNYT TUHOTA JA SEN MINÄ TEEN HETI KUN SAAN SEN KÄSIINI. MIHIN OLET SEN PIILOTTANUT?

-Voi hyvä ystävä, sinä olet ollut sen sisälläkin.

Nerre ojensi kättään ja Easin laski Peilin sille. Ylijumala nosti Mustan Peilin Tuhon jumalan silmien eteen, laski toisen kämmenensä toisen päälle peittäen sen hetkeksi näkyvistä. Kun Nerre avasi kätensä, Balantine loisti hänen kädellään.

-SINÄ MUUTIT SEN PEILIKSI.

-Niin tein. Tai en minä sitä muuttanut. Annoin vain neuvoja eräälle mahdissa voimakkaalle velholle.

-MIKSI?

-Tein Peilistä portin toden ja toteutumattomuuden välille. Etkö koskaan ihmetellyt miksi annoin sinun tietää siitä?

Shian oli hiljaa, sillä hän tajusi tanssineensa Nerren luoman musiikin tahdissa koko ajan.

-Sinä olit Peilin sisällä ja sait muutettua todellisuuden toteutumattomaksi ja päinvastoin. Sait kokea miltä tuntuu olla Eternin herra ja valtias. Halusin, että ymmärrät mitä tapahtuu jos vain paha on vallassa. Mutta kuten huomasit, sinulla ei ollut ketään eikä mitään, sillä kaikki olivat kuolleet tai muuten tuhoutuneet. Sinä sait nähdä että maa ei elä pelkästä pahasta. Me olemme olemassa, meidän on oltava olemassa, mutta kumpikaan meistä ei saa hallita yksinään. Olemme suuremman voiman osia.

-MITÄ SINÄ YRITÄT SANOA? OLET AINA ILMAISSUT ITSEÄSI ERITTÄIN VAIKEASELKOISESTI.

-Etern tarvitsee meitä molempia, mutta oikeassa suhteessa.

-MILLÄ IHMEEN MIEKALLA SE IHMISPOIKA MINUA ISKI?

-Miekalla. Mutta ei tavallisesta raudasta taotulla, kuten varmaan huomasit. Sen Miekan, Nerre sanoi ja meni ottamaan sen Shianin pohkeesta pois, olen tehnyt kaikista niistä kyynelistä joita olen luomani pahan vuoksi vuodattanut. Eli tavallaan Easin iski sinua omalla itselläsi.
Miekka kiilsi Nerren kädessä ja hän koski sen terää, joka hajosi vesipisaroiksi ja tippui maahan. Sille paikalle muodostui heti kauniita sinisiä kukkia, jotka olivat sillä hetkellä ainoat elävät kasvit koko maailmassa. Nerre katsoi niitä hymyillen ja kääntyi Mgian, Ghorin, Anselmin ja Easinin puoleen.

-Te olette hoitaneet tehtävänne kunnialla. Mutta sinulla on vielä yksi asia hoidettavanasi, Nerre sanoi ja tarttui Anselmia kädestä. –Sinun on otettava Balantine ja tultava meidän mukanamme Jumalatar A'ien luokse.

Samassa Anselm huomasi olevansa suuressa salissa, jossa oli rivi valkeita pylväitä. Nämä pylväät hohtivat omaa rauhoittavaa valoaan ja pylväiden muodostaman käytävän päässä seisoin kaunein olento minkä Anselm oli ikinä nähnyt. Jumalatar A'ie, Tasapainon jumala, joka kannatteli käsissään Aleidoa ja Doidaa, Ensimmäistä Valoa ja Ensimmäistä Pimeyttä. Jumalatar hymyili niin vastustamattomasti, että Anselmkin huomasi hymyilevänsä vaikka hän pelkäsikin vallan tavattomasti. Jumalattaren silmät olivat kuin taivaan sini, joka heijastui merestä ja hänen hiuksensa kuin tuulen muovaamat kullankeltaiset hiekkadyynit.
Anselm kantoi Balantinea käsissään ja lähestyi Jumalatarta. Mitä lähemmäs Anselm tuli sitä vähemmän hän enää pelkäsi. Jumalattaren edessä oli jalusta, jolla oli purppurainen tyyny. Sille tyynylle Anselm laski timantin. A'ie antoi Anselmille pallot, jotka tämä otti vastaan tärisevin käsin. Vanha mies katsoi taakseen, jossa seisoivat hymyilevä Nerre ja totinen Shian. Anselm laski Aleidon Balantinen epätäydelliselle puolelle ja Doidan täydelliselle. Mitään ei tapahtunut. Anselm tunsi lievän pettymyksen, sillä hän luuli jotain suurta tapahtuvan. Anselm kääntyi jo lähteäkseen, kun hän kuuli räsähdyksen. Timantti oli haljennut ja Pallot olivat kadonneet. Ne olivat varmaankin sulautuneet Balantineen. Lattia tärähti ja Anselm kupsahti istumaan lattialle. Balantinen sisältä karkasi kirkkaita värejä, joista voimakkaimmat olivat vihreä, keltainen, punainen ja sininen. Luojajumalat ilmaantuivat uudelleen ja he leijailivat Anselmin ympärillä hetken, kunnes poistuivat Eternin pinnalle. Balantinen puoliskot säkenöivät ja Anselmin oli peitettävä silmänsä, sillä ne eivät kestäneet tuota ylimaallista säihkettä. Puoliskot hehkuivat ja Nerre ja Shian kävelivät niiden luokse, ottivat omat puoliskonsa käsiinsä ja heittivät ne korkealle ilmaan. Ne lensivät taivaalle, jonne ne jäivät loistamaan. Shianin tähti oli tumma, mutta sekin näkyi Nerren tähden suuressa kirkkaudessa.
Anselm katsoi taivaalta takaisin huoneeseen ja havaitsi jumalten kadonneen.

-Miten minä nyt pääsen takaisin?

Hän lähti kävelemään tulosuuntaansa ja näki oven. Hän avasi sen ja huomasi tulleensa takaisin Eternin pinnalle. Mutta erilaisen kuin hänen lähtiessään. Luojajumalat olivat tehneet nopeasti töitä korjatessaan Shianin Eternille aiheuttamia vahinkoja. Kaikkialla viheriöi, ruoho kasvoi, kukat värittivät maisemaa ja aurinko paistoi sen kaiken yllä. Joet solisivat jälleen virratessaan kohti merta, joka huuhtoi aalloillaan hiekkarantaa. Äänet olivat palanneet maailmaan. Eläimillä oli jälleen paikka elää ja asua.
Anselm huomasi Mgian, Ghorin ja Easinin. Hän lähti heitä kohti.

-Kaikki on sitten hyvin, vai? Easin kysyi häneltä.

-Eikö se siltä näytä.

Easin nyökkäsi tyytyväisenä.

-Entä kaikki muut? Tarkoitan kuolleita ihmisiä, tuhottuja kaupunkeja.

-Nerre korjasi kaiken. Siis kaiken sen, mitä tapahtui sen jälkeen, kun Shian muutti todellisuuden.

-Eli kaikki on kuten ennen?

-Ei. Ainoastaan se on pyyhitty pois mikä ei todellisuudessa kuulunut tapahtua, Mgia selitti Anselmille.

-Anna olla, sanoi Anselm tajuamatta vieläkään. –Vastaa vain ovatko Tomas ja Lisa hengissä?

-Shian tappoi heidät sen jälkeen, kun hän oli muuttanut toden eli tultuaan Peilistä tähän maailmaan.

-Vastaa kyllä tai ei!

-Kyllä, he ovat elossa.

-Entä nyt?

-Kaipa se on meistä itsestämme kiinni.

* * * * * * *

-Kappas vain, sanoi Tystos.

-Mitä?

-Me olemme yhä täällä.

-Missä meidän sitten pitäisi olla? Ihmetteli Wellett.

-Kirjassa luki, että loppu koittaa.

-Kyllä se varmaan jossain välissä koittaakin. Ehkäpä juuri parhaillaan.

-Eikö kirjassa sanottu mitään muuta? C'Torin pohti ja käänsi sivua. –Hei, täällähän on lisää tekstiä.

Wellett ja Tystos kumartuivat katsomaan.

-Totta totisesti. Mitä siinä sanotaan?

”Jos suljet kirjan ja avaat sen uudelleen, mitä luulet tapahtuneen?”

-Että minä inhoan arvoituksia, sanoi Tystos.

-Mitä sitten olisi pitänyt tapahtua?

-Varmaan se maailmanloppu, ehdotti Wellett ja sulki kirjan.

-Mitä sinä nyt teet? Tystos ihmetteli kun C'Torin otti kirjan ja avasi sen.

-Katson mitä on tapahtunut.

Taistelukentillä oli hiljaista. Taistelijat olivat kaikki lähteneet kotiinsa, ihmetellen mielessään mikä mielettömyys oli saanut heidät tarttumaan aseisiin. Lohikäärmeet palasivat takaisin kotisaarelleen, Niarniin. Peikot ja hiidet matkasivat kohti kotimetsiään ja vuoriaan. Tremanit katosivat jonnekin ungdit vanavedessään.
Zacarias Askelhelm palasi Heppettiin yhdessä isoisänsä kanssa. Herttuat Owe, Karry ja Neton ja herttuatar Sara palasivat omiin herttuakuntiinsa ja Westlowiin ja Haminiin valittiin uudet johtohenkilöt. Korjaustyöt olivat kohta käynnissä kaikkialla.
Kuningas katseli ikkunasta ja huokaisi.

-Mitä huokaat?

-Suren sitä kuinka lyhyt muisti ihmisillä on. Kohta tämäkin sota on unohdettu.

-Älä nyt ole niin pessimistinen. Sitä paitsi Easin lupasi kirjoittaa tästä kaikesta kirjan.

-Hah, sekö muka auttaa. Sitten kun kaikki mukana olleet henkilöt ovat kuolleet ja kaikki ne ihmiset jotka muistivat heidät ovat kuolleet… kirja, kuka sitten enää uskoo mitä jossain kirjassa sanotaan.

Lisa nauroi. Tomas muuttui aina kärttyisäksi, kun hänellä ei ollut mitään tekemistä. Kuningas tuli istumaan vaimonsa viereen.

-Mitä heille muuten kuuluu?

Lisa hymyili miehelleen.

-Aivan kuin et sitä tietäisi. Anselm ja Easin ovat yhä kirjastossa töissä, Mgia on Arkkivelhona Ammarissa ja Ghor opettaa yliopistossa, aina silloin kun ei ole kotonaan Letenissä tai Mgian luona Paulkin saarella. Niin ja professorithan jäivät sinne myös.

-Niinpä. Minkähän takia?

* * * * * * *

-Älä aina sotke, huusi Wellett Tystokselle.

-En minä sitä sotkenut.

-Katso vähän hihaasi!

Tystos katsoi hihaansa. Sitä koristi suuri mustetahra.

-Hupsista.

Wellett mutisi jotain itsekseen ja jatkoi tarkkaa työtään. Askeleet kopisivat puulattialla ja Mgia ilmestyi huoneeseen paperipinkka kädessään.

-Oletteko edistyneet?

-Tuo sotkee kaiken.

-Minähän pyysin jo anteeksi.

-Siitä ei ole mitään hyötyä, auta mieluummin korjaamaan tämä sotku.

Professorit kumartuivat korjaamaan tuhrukohtaa kirjoituksessa. C'Torin astui huoneeseen ja Mgia antoi hänelle kantamansa paperit.

-Taasko nuo kaksi kinastelevat? C'Torin sanoi ottaen paperit vastaan.

Mgia nyökkäsi.

-Pahuksen kirja, valitti C'Torin ja laski paperit pöydälle.

”Kolme miestä, jotka tulkitsivat Ennustuksia-kirjaa, jäävät Ammarin linnaan jatkamaan sen kirjoittamista. Heidän vastuullaan on Eternin historian kirjaaminen ja tulevien tapahtumien tietäminen, jotta he pystyvät kaiken ylös kirjoittamaan. Ja tämän kirjan nimeksi tulkoon: Eternin historia, Alusta alkuun.”

-Minä en sitten ikinä ymmärrä tämän kirjan nimeä: alusta alkuun, mitä se oikein tarkoittaa, Tystos ihmetteli.

-Mikään ei koskaan lopu. On aina vain uusia alkuja, sanoi Mgia.

-Mutta silti…

-Ole vaiti ja kirjoita, sanoi Wellett.

Mgia lähti huoneesta. Hän meni siihen torniin, jossa hän nuorena noviisina kävi Tutvotin ja Derpan kanssa. Silloin kun he muuttivat itsensä korpeiksi. Mgia hymyili. Hän katsoi laskevaa aurinkoa. Kaikki oli ainakin toistaiseksi hyvin. Pahaa oli yhä edelleen, mutta ei liikaa. Hyvä pystyi pitämään sen kurissa.
Hänen äitinsä ja Mgian sisko, Illy, olivat alhaalla odottamassa häntä. Mgia katsoi Ammarin metsään. Hänen toinen siskonsa Dani oli siellä jossain, henkien vankina, ehkä henkenä itsekin. Ei Mgia Dania surrut. Jokainen tekee omat valintansa ja elää niiden mukaan. Valintojen mukana tulevat myös riskit, sillä kaikilla asioilla on totisesti kaksi puolta.
Pimeä oli laskeutunut ja Mgia katsoi taivaalle. Siellä loisti yksi erittäin kirkas tähti ja sen tähden loisteessa näkyi tumma tähti. Onneksi valo ei tarvitse varjoa ollakseen olemassa, ajatteli Mgia. Rosalind ja Illy saavat odottaa. Minulla on jotain tärkeämpää tekemistä. Hän napsautti sormiaan ja tornista lähti lentoon korppi. Se kaarteli linnan ympärillä ja lensi sitten kohti taivaalla näkyviä tähtiä.

* * * * * * Loppu * * * * * *

© Minna Leinonen

Jakaja  Jakaja  Jakaja Jakaja  Jakaja  Jakaja

Kirjan etusivulle|Kirjailijan esittely|Tapahtumapaikat kartalla|Eternin jumalat||Kirjan henkilöt|
Jatkokertomus - osa 1|Jatkokertomus - osa 2|Jatkokertomus - osa 3|Jatkokertomus - osa 4|Jatkokertomus - osa 5
Jatkokertomus - osa 6|Jatkokertomus - osa 7|Jatkokertomus - osa 8|Jatkokertomus - osa 9|Jatkokertomus - osa 10|Jatkokertomus - osa 11|Jatkokertomus - osa 12|Jatkokertomus - osa 13|Jatkokertomus - osa 14|Jatkokertomus - osa 15|Jatkokertomus - osa 16|