Kotiin tultuaan Anselm meni heti makuuhuoneeseen, otti komerosta laukkunsa ja alkoi pakata sinne vaatteita ja kaikkia sellaisia tavaroita, mitä matkalla saattaa tarvita. Ongelma oli tietysti siinä, ettei Anselm oikein tiennyt mihin hän oli menossa. Aivan, sitähän hän ei ollut miettinyt lainkaan, hän oli vain innoissaan lähdössä johonkin. Innoissaan oli tosin ehkä väärä sana, hän ei todellakaan lähtenyt innoissaan mihinkään. Hän oli pikemminkin erittäin hämmentynyt koko tilanteesta ja ihmetteli vain tapahtuiko tämä todella vai näkikö hän sittenkin vain erittäin todentuntuista unta.
Ovelta kuuluva koputus keskeytti Anselmin ajatukset.
- Se on tietysti Easin, hän ajatteli noustessaan ylös sängyltä.
Anselm käveli keittiön ja olohuoneen läpi ovelle ja avasi sen.
- Enkö minä sanonut sinulle..., hän aloitti, mutta lopetti sitten huomatessaan, ettei tulija ollutkaan Easin.
- Voinko tulla sisään, kysyi professori Ghor.
- Totta kai, vastasi Anselm väistyen ovelta ja viitaten kädellään vierasta käymään peremmälle.
Anselm ohjasi Ghorin takan vieressä olevalle suurelle, mukavalle laiskanlinnalle ja istui itse toiseen samanlaiseen. Professori katseli Anselmin olohuonetta, joka ei ollut kovin suuri, mutta oikein kodikas, mikäli pitää oleskeluhuoneesta, joka on täynnä kirjoja.
- Ihmettelet varmaan miksi olen tullut tänne, Ghor kysyi.
- Kieltämättä.
- Easin kertoi, että olet ollut hieman omituinen viime aikoina ja tänään kuulemma sanoit lähteväsi etsimään vastausta. Rohkenenko kysyä mihin kysymykseen haluat vastauksen?
- Tämä on melko pitkä ja omituinen tarina, enkä tiedä haluanko keskustella siitä teidän kanssanne.
- Niin, sinä ajattelet, että olen kuitenkin vieras, vaikka olemmekin tunteneet toisemme jo lähes kymmenen vuotta.
- Tuntea ihminen on eri asia kuin pitää tätä ystävänään.
- Harvinaisen totta, nyökkäsi Ghor. - Auttaisiko tämä asiaa yhtään.
Anselm katsoi professoria kauhistuneena, kun tämä yllättäen alkoi kiskoa itseltään partaa pois. Seuraavaksi lähti nenä, sitten korvat ja viimeksi hiukset.
Professori Ghor oli kadonnut ja tilalle oli tullut nuori mies, jonka vaaleat hiukset olivat aavistuksen verran punertavat ja siniset silmät loistivat kirkkaina, katsoessaan kirjastonhoitajaa veikeästi. Suipot korvat ja pieni nenä eivät kuuluneet ihmiselle, vaan Anselmia vastapäätä istui haltia.
- Mitä himskattia..., manasi Anselm. - Sinä olet siis haltia.
Sanat kuulostivat älyttömiltä, mutta sitä oli tilannekin.
- Aivan, vastasi Ghor. - Sinussa on jonkin verran havaittavissa samoja piirteitä Untamon kanssa, mutta kaksi sukupolvea ihmisverta on muuttanut sinut enemmän ihmiseksi. Se on havaittavissa sekä ulkonäöstäsi että luonteestasi.
- Tunsitko sinä isoisäni, ihmetteli Anselm. - Hyvänen aika, kuinka vanha sinä oikein olet?
- Haltioiden elämänkaarta ei mitata samalla aikakäsityksellä kuin ihmisten. Vaikka minulla on elinvuosia enemmän kuin sinulla, olen silti haltioiden keskuudessa vielä melko nuori.
- Entä ihmisten iässä mitattuna?
- Kahdeksankymmentäyksi vuotias.
Vähän aikaa he istuivat katsellen toisiaan. Vanha harmaantunut kuusikymmentäkolmevuotias mies, ja nuorelta mieheltä näyttävä kahdeksankymmentäyksivuotias haltia.
- Aika ei kohtele meitä yhtä helläkätisesti kuin teitä, sanoi Anselm.
- Aika on eri, vastasi Ghor. – Tai oikeammin me käsitämme ajan eri tavalla. Aikaahan ei ole oikeastaan olemassa. Ihmiset ovat itse luoneet ajankäsityksensä. Ja koska haltiat ja ihmiset eivät elä rinnakkain, tämä vain vahvistaa tätä 'aikaeroa'. Elämme tavallaan rinnakkaistodellisuudessa, sillä meidät on tuomittu elämään ikimetsissä, sillä Jumalat vihastuivat meihin.
- Vihastuivat haltioihin, ihmetteli Anselm. - En ole missään kirjassa törmännyt moiseen väitteeseen.
Kaikissa vain kerrotaan, että haltiat ja ihmiset eivät yksinkertaisesti tulleet toimeen keskenään, lähinnä ihmisten ailahtelevaisuuden takia. Ymmärrän ailahtelevaisuuden olevan kaunisteltu versio ihmisen raadollisesta luonteesta, petturuudesta, väkivaltaisuudesta, ahneudesta ja kateudesta.
Anselm oli hetken hiljaa ja lisäsi sitten:
-Jumalilla on erikoinen huumorintaju, Ghor naurahti.
- Kerro minulle enemmän, pyysi Anselm kiinnostuneena.
- Valitettavasti aika ei ole puolellamme.
- Onko se ikinä ollutkaan, kysyi Anselm lakonisesti katsellen ryppyisiä käsiään.
Ghor nauroi. Haltioiden nauru ei ole äänekästä, he nauravat jotenkin sisäänpäin ja se pulppuaa ulos silmien säteilynä ja suurena ilona, niin että koko huone tuntui olevan täynnä riemua. Lopulta Ghorin hoikka olemus suoristui ja hän oli jälleen vakava.
- Sinä etsit vastausta ja minä voin sen sinulle antaa. Mutta sinun on oltava varma, että haluat sen kuulla, sillä sen jälkeen kaikki sinun elämässäsi saa uuden suunnan, eikä mikään enää palaa entiselleen.
- Kaikki on jo nyt muuttunut.
- Tämä muutos on pysyvä, eikä se koske pelkästään sinua, vaan kaikkia meitä, jotka asutamme tätä maailmaamme.
- Kerro.
- Kun Nerre loi Eternin, hän teki sen siksi, että oli yksinäinen. Aivan, Jumalakin voi olla yksinäinen. Sitten hän loi neljä muuta jumalaa, Aret, Os, Eril ja Toel, jotka vastasivat Eternin elävöittämisestä. Mutta samalla Nerre tuli luoneeksi jotain, mitä hän ei osannut arvata. Pahuuden.
Anselm nyökkäsi. Juuri tätä hän oli Easinille aamulla selittänyt.
- Voisi sanoa, että tylsät päivät olivat ohi. Shian syntyi Eternistä, jumalien luomuksesta ja oli täten myös jumalasta. Ylijumala Nerre joutui pohtimaan omaa olemustaan, sillä hän tunsi Shianin olevan osa itseään. Jos Shian oli paha, silloin Nerressä oli myös ollut pahuutta, koska se oli tullut hänestä.
Ylijumala joutui asemaan missä ei ollut ikinä ennen ollut. Kyseenalaistamaan oman itsensä hyvyyden.
- Mitä sitten tapahtui?
- Nerre oivalsi, että ollakseen täydellinen on oltava sekä hyvä että paha. Omattava kaikki ja ei mitään.
- Oiva neuvo, mutta vaikea noudattaa.
- Ihmisille ja muille kuolevaisille, ehkä, mutta jumalien on sitä noudatettava. Tasapainon ja eheyden vuoksi. No, joka tapauksessa, Nerre, pohdiskellessaan omaa olemustaan, loi erään esineen. Se kertoo milloin tasapaino on järkkymässä.
- Vaa'anko?
- No, tavallaan. Jumalatar A'ie kannattelee käsissään punnuksia, jotka edustavat maailman tasapainoa. Aleidoa ja Doidaa.
- Aleido ja Doida? Mitä ihmettä ne ovat?
- Kristallisia lasipalloja, jotka sisältävät ensimmäisen valon säteen ja ensimmäisen pimeyden varjon.
- Entä jumalatar A'ie?
- Nerre loi jumalan, joka ei ole kallistunut kummankaan puolelle, ja hänen haltuunsa Nerre uskoi olemassaolon tasapainon.
- Mitä nyt on sitten tapahtunut? Onko jumalatar käynyt puolueelliseksi?
- Ei, hyvänen aika sentään. Hän on ehdottoman puolueeton. Mutta hän on alkanut tuntea toisen kristallipallon painavammaksi.
- Anna kun minä arvaan. Doida.
- Oikein. Pimeyden varjon sisältävä pallo on muuttunut painavammaksi. Tämä on todella huolestuttavaa. Mitään tällaista ei ole tapahtunut sitten Shianin ilmestymisen. Pahuus kasvaa ja lisääntyy, hyvyys alkaa hävitä.
- Mitä me voimme tehdä?
- On olemassa eräs esine, joka yhdistää molemmat kristallipallot yhdeksi.
- Mikä esine, kysyi Anselm varovaisesti, sillä hän alkoi aavistaa, että hänen kohtalonsa saattaisi liittyä jotenkin tähän esineeseen.
- Sen nimi on Balantine.
- Balantine.
Ghor nyökkäsi.
- Se on timantti, joka on toiselta puolelta täydellinen ja toiselta epätäydellinen. Kun Aleidon asetetaan sen epätäydellisen ja Doidan täydellisen puolen päälle, ne sulautuvat toisiinsa.
- Hyvyys sulautuu pahaan ja pahuus hyvään, niinkö? Mitä timantille sitten tapahtuu?
- Se räjähtää.
- Ja mitä sitten?
- En tiedä.
- Et tiedä!!Ties vaikka koko Etern räjähtäisi kappaleiksi!
- Jos niin käy, se on ylijumalan tahto.
- Mikä on minun tehtäväni tässä tarinassa?
- Sinun on löydettävä Balantine.
- Ai, kun kiva. Etsiä nyt kivi, josta ei ole ikinä ennen kuullutkaan, saatikka sitten tietäisi mistä sitä alkaisi hakea.
- Se on sinun kohtalosi, sanoi Ghor hurskaasti.
- Mikä on sinun kohtalosi, kysyi Anselm.
- Tulla sinun mukaasi, haltia sanoi vähemmän hurskaasti.
- Miksi minun on löydettävä se pahuksen kivi?
- Siksi, koska sinä kuulut kahteen maailmaan.
- Haltioiden ja ihmisten, huokaisi Anselm.
- Lisäksi sinun isoisäsi äiti Hildur varasti sen kiven, lisäsi Ghor.
- Teki mitä?!
- Hildur kuului hyvin arvostettuun haltiasukuun, jonka tehtäväksi Nerre oli uskonut Balantinen säilyttämisen. Liekö ollut Shianin vaikutusta, mutta Letenin metsään eksyi ihmismies. Ja eksyi niin hyvin, että löysi itsensä Nefretian haltioiden mailta. Mies oli heikossa kunnossa harhailtuaan metsässä päiväkausia. Haltioiden kuuluu auttaa hädänalaisia ja sen miehen hoivaaminen lankesi Hildurille, joka oli nuori ja kaunis haltiatyttö. En tiedä mitä Efraim ajatteli, laittaessaan tyttärensä alttiiksi ihmismiehen vaikutukselle, mutta seuraukset olivat traagiset. Hildur rakastui syvästi Braxoniin. Tyttö oli naiivi ja kokematon ja Braxon tiesi täsmälleen, miten sellaisia tyttöjä tuli kohdella ja puhutella. Siinä vaiheessa Braxon oli jo kiinnittänyt huomionsa timanttiin. Hän oli nähnyt siitä vain sen täydellisen puolen ja kuvitteli tietysti, että koko timantti olisi samanlainen, täydellinen. Hän suostutteli Hildurin varastamaan sen ja karkaamaan kanssaan ihmisten maailmaan, jossa he voisivat elää timantista saatavien rahojen turvin rikasta elämää.
- Ja Hildur suostui? Miksi ihmeessä?
- Kuten sanoin, Shianilla oli todennäköisesti sormensa pelissä. Minun on vaikea uskoa, että haltiatyttö saattoi muuten pettää kansansa ja mikä pahinta, antaa pois timantin, jonka säilyttämisen Nerre oli uskonut haltioille.
- Mitä sitten tapahtui?
- Hildur varasti kiven yön pimeydessä ja he pakenivat. Monta viikkoa he jatkoivat kulkuaan, kunnes saapuivat Edosin kaupunkiin, joka sijaitsee Sowanin maakunnassa, Eternin itäisellä puolella.
- Eivätkö haltiat ajaneet heitä takaa?
- Heillä oli pitkä etumatka, eivätkä haltiat tienneet mihin suuntaa Hildur ja Braxon olivat lähteneet.
- Mitä tiedät Thoresonista, hän kysyi vaihtaen yllättäen puheenaihetta täysin.
- Kanslisti Thoresonistako, varmisti kirjastonhoitaja. - Enpä oikeastaan yhtään mitään. Hän on ollut yliopiston palveluksessa yli kymmenen vuotta, hoitanut asiat kunnolla ja mitään valituksia ei ole tullut miltään suunnalta. Henkilönä hän on hyvin vastenmielinen, mutta tämä on tietysti vain minun mielipiteeni.
- Muistatko miten hän alun alkaen tuli yliopistoon?
- Kanslistin paikka vapautui ja Thoreson sai sen.
- Mitä vanhalle kanslistille tapahtui?
- Hän kuoli. Sydänkohtaus tai jotain. Se tuli täytenä yllätyksenä, sillä kukaan ei tiennyt hänen olevan millään lailla sairas. Mistä sitä timanttia tulee etsiä? Anselm kysyi vaihtaen puheenaiheen takaisin timanttiin.
- Meidän on aloitettava Edosin kaupungista. Siellä Balantine on viimeksi nähty.
- Uskallanko edes kysyä milloin?
- Vuonna 589, vastasi Ghor.
- Sillä lailla. Eihän siitä ole kuin, Anselm laski sormia apunaan käyttäen. -148 vuotta. Tuntuu toivottomalta.
- Ei, Anselm, toivoa on aina. Balantine ei voi kadota, se on olemassa yhä edelleen, lohdutti Ghor.
- Aivan, mutta missä?
- Meidän tehtävämme on ottaa siitä selvää.
Professori Aurelia käveli pitkin yliopiston käytäviä. Aurelian ryhti oli suora ja askeleensa päättäväinen, kun hän suunnisti kohti tiettyä huonetta. Hän ei oikeastaan tiennyt miksi hän oli menossa kollegansa huoneeseen, sillä hänellä ei ollut mitään asiaa sinne. Hänellä vain oli sellainen pakottava tarve mennä katsomaan Ghorin työhuonetta, syystä jota ei voinut kutsua muuten kuin intuitiiviseksi. Saavuttuaan määränpäähänsä, hän avasi oven ja astui sisään. Ensisilmäyksellä huone näytti tyhjältä. Mutta sitten kirjoituspöydän suuri tuoli kääntyi ympäri ja sillä istuva henkilö katsoi huvittuneesti professori Aureliaan.
- Sinä!
- Minäpä minä, sanoi tuolissa istuja. - Luulit tietysti, että viime tapaamisemme olisi myös ollut viimeinen. Olit rakentanut loistavan ansan, mutta pitäisihän sinun nyt tietää, että minun voimani ovat niin paljon omiasi suuremmat, ettet sinä, siskokulta, minulle mitään mahda. Mutta puhukaamme sinusta. Valta on aina kiinnostanut sinua, mutta olen silti hieman pettynyt, että et osaa valita seuraasi paremmin.
Dani mulkaisi pahansuovasti edessään olevaa naista.
- Olet nyt siis viimeinkin tullut minun perääni. Kylläpä se kesti kauan, odotin sinua tulevaksi jo paljon aiemmin. Oletko menettämässä taitosi?
- Egoistisessa maailmassasi näin saattaa olla, mutta usko tai älä, en ole etsinyt sinua.
Dani tuhahti siskonsa sanoille.
- Sinä olet liian mitätön, jotta olisin haaskannut aikaani sinuun.
- Vaikka yritin tappaa sinut?
- Yritit, muttet onnistunut, et lähellekään. Olen kyllä hieman pettynyt itseeni...Mgia vaikeni. - Vaikka tiedänkin millainen olet, en silti arvannut, että olet vajonnut näin alas.
- Alas!! Minähän olen voittajan puolella. Shianin hallitessa minä hallitsen myös...
- Luuletko sinä, typerä sisar, että Shian antaa sinun hallita yhtään mitään. Ethän nytkään hallitse mitään, et edes omaa sieluasi, sanoi Mgia halveksivasti nousten samalla ylös tuolista ja käveli kohti sisartaan. He seisoivat nenät vastatusten tuijottaen toisiaan silmiin, kaksi naista, jotka olivat hyvin samanlaiset. Dani oli pitempi kuin sisarensa ja hänen hiustensa puna oli väriltään enemmänkin verenpunainen, kuin tulenpunainen, kuten sisarellaan Mgialla. Dani piti hiuksiaan puolipitkinä, kun taas Mgian hiukset ulottuivat pitkälle selkään. Tässä oli se Easinin havaitsema yhdennäköisyys. Professori Dani Aurelia ja salaperäinen nainen olivat sisaruksia.
Samaan aikaan kanslisti Thoreson oli yliopiston ullakolla. Toisessa kädessä hänellä oli öljylamppu ja toisessa Shianin palvontaan tarvittavaa materiaalia, joista tärkein oli mustaa jumalaa symboloiva puinen veistos. Thoreson kaatoi lampussa olevan öljyn patsaan päälle ja sytytti sen palamaan. Palava jumala kädessään Thoreson alkoi lukea loitsua, ja kohta ullakon lattialle ilmestyi iso tulikehä ja sen keskelle hahmottui musta utuinen olento. Vaikkakaan hahmon piirteistä ei saanut selvää käsitystä, Thoreson tunnisti sen helposti mestarinsa utukuvaksi.
Mestarini, huusi hän. - Olen valmistanut sinulle tien tähän maailmaan.
Musta hahmo alkoi leijua kohti kanslistia, joka seisoi kädet kohotettuna kohti kattoa, hurmoksesta kiiltävät silmät tuijottivat Shiania ja tämän lähestyessä Thoreson näki ensimmäisen kerran mestarinsa kauhistuttavat piirteet.
- Ei, ei, eeeiii..., kirkui Edwin ja sen jälkeen hän oli näkevä enää pelkkää pimeää.
- Peli on alkanut, mutisi Mgia ja lähti.
Dani jäi vielä huoneeseen. Hän käveli ikkunaan ja katsoi ulos. Dani seisoi ikkunalla niin kauan kunnes näki sisarensa hahmon kiirehtivän ulos yliopiston portista. Sitten hän suuntasi kulkunsa kohti yläkertaa. Häikäilemätön hymy karehti hänen huulillaan ja hän ajatteli itsekseen: ”Väärin Mgia, peli on jo pelattu ja te hävisitte, sinä ja koko Etern.”
Dani avasi ullakon oven ja astui sisään. Ikkunasta sisään tuleva valo häikäisi hänen silmiään, mutta silti hän näki tuolissa istuvan hahmon, koska tämä oli kuin musta aukko, joka imi kaiken valon ympäriltään.
- Aah, Dani, uskollinen alamaiseni, puhui hahmo matalalla, miellyttävällä äänellä. - Tule tänne, jotta voin nähdä sinut paremmin.
Dani käveli hahmon luokse. Epävarmuus lisääntyi ja pelko kasvoi hänen lähestyessään mestariaan.
Hän polvistui tämän eteen, painoi päänsä ja sanoi: ”Tässä olen, mitä käskette.”
- Nyt on aika lopussa, hän sanoi Ghorille. - Shian on jo täällä.
- Miten voit olla varma, kysyi Ghor nousten samalla seisomaan, epäuskon paistaessa hänen haltiaismaisista kasvoistaan.
- Kyllä kai minä sen tunnen, tiuskaisi Mgia ja istuutui Ghorilta vapautuneeseen tuoliin. - Se idiootti Thoreson vapautti Shianin hengen ja Dani Aurelia on hänen oikea kätensä.
- Professoriko, kysyi Anselm ihmeissään. - Ja kanslisti. Mitä tämä oikein on?
- Onko sisaresi tässä mukana!?
- Mikä sisar, kysyi Anselm.
- Dani on sisareni, sanoi Mgia.
- Kuka sinä sitten olet, jatkoi Anselm sen näköisenä kuin olisi joutunut näytelmään, jonka näyttelijäkunta vaihtui ja lisääntyi huimaan vauhtia, eikä hän pysynyt ollenkaan perässä. Ja näytelmän juonikin oli yhä edelleen hämärän peitossa.
- Minä olen Mgia Rodir.
- Hauska tavata, aloitti Anselm. –Kuka oikein olet…
Easin syöksyi sisälle.
- Sisään vaan, huusi Anselm ärtyneenä. - Täällä on nähtävästi tänään avointen ovien päivä.
- Mitä, kysyi Easin. Silloin hän näki Mgia Rodirin istuvan tuntemattoman nuoren miehen takana.
- Apua, tuo nainen, hän huusi osoittaen tätä vapisevalla sormellaan. - Hän on itse paholainen.
- Väärin, totesi Mgia rauhallisesti. - Tavallinen velho vain.
Anselm ja Easin katsoivat molemmat Mgiaa.
- Velho! he sanoivat yhtä aikaa.
Anselm näytti hieman pelokkaammalta kuin hetki sitten, mutta Easin taas huomattavasti helpottuneemmalta.
- Sinä olet se nainen, joka kävi kirjastossa, hoksasi Anselm vihdoin ja viimein.
- Kukas sinä sitten olet, ihmetteli Easin nuorelta mieheltä.
- Minä olen Ghor, vastasi tämä.
- Höpö höpö, sanoi Easin ja huitaisi kädellään. - Kyllä kai minä professori Ghorin tunnen, etkä sinä muistuta häntä pätkääkään.
- Kyllä hän on Ghor, vahvisti Anselm hämmentyneelle oppipojalleen. - Hän on haltia, joka oli valepuvussa…
Easin katsoi ympärilleen sen näköisenä kuin kaikki läsnäolijat puhuisivat kieltä, joka muutti merkillisesti sisältöään heti kun se saavutti hänen korvansa.
- Että haltia? Niinpä tietysti. Velho ja haltia. Tämä päivä on kyllä huippu. Mitä vielä?
- Shian on saapunut, sanoi Mgia.
Easin putosi istumaan lattialle.
- Shian, sanoi hän. - Puhummeko me nyt samasta henkilöstä. Eli siis Tuhon jumalasta.
- Meidän on lähdettävä heti, Mgia sanoi.
- Minne menemme, kysyi Easin.
- Sinä et tule minnekään, toisti Anselm aamuiset sanansa.
- Väärin, sanoi Mgia Rodir. - Hänen on tultava mukaamme.
- Laiva lähtee kolmelta. Meidän on ehdittävä siihen, hoputti Ghor kanssamatkustajiaan.
- Mutta mihin me menemme, jankkasi Easin.
- Selitämme myöhemmin, Ghor sanoi ja hoputti ihmisiä ulos talosta. Hän lähti itse viimeisenä ja lukitsi oven perässään.
Hevoskiesit saapuivat parahiksi paikalle ja he nousivat kyytiin. Reitti kulki pitkin pääkatu Jarmiria, jonka varrella oli Shaelin vallan keskipisteet, pankit, edustajiston istuntosali sekä herttuanlinna.
Jarmirin varrella oli myös kaikkien aikojen kuuluisimman kääpiön tekemä veistos. Patsaan alimpana olivat Suojelijajumalat, heidän yläpuolellaan Luojajumalat ja kaikkein ylimpänä Ylijumala. Se oli veistetty kaikkein kauneimmasta kivestä ja se oli kestänyt hyvin ajan kuluttavaa hammasta. Se näytti yhä aivan kuin eilispäivänä veistetyltä. Patsas oli aikoinaan ollut kääpiöiden lahja ihmisille, merkki näiden kahden rodun välisestä ystävyydestä, jonka piti olla yhtä kestävää kuin kivi. Ironista kyllä Kivien sodan aikana Shaelin herttua, joka aikanaan oli ottanut patsaan vastaan, tappoi patsaan tekijän. Joten se siitä ikuisesti kestävästä ystävyydestä. Kun ihmiselle tarjoutuu tilaisuus ryöstää ja ryövätä suuri aarre, hän viis veisaa kenen kanssa on tullut solmittua ystävyyksiä.
Hevoskärryt kääntyivät satamaan johtavalle kadulle ja sen tuoksut tervehtivät heitä. Meri, suola ja terva, sekä pyydetyt meren antimet opastivat kumppaneita kohti odottavaa laivaa.
- Sieltähän te tulette, huusi laivan parrakas ja ahavoitunut kapteeni, nelikon noustessa hevoskyydistä. Anselmin maksettua kuskille (muut valittivat pikkurahan puutetta) he lähtivät kohti laivan
laskusiltaa.
- Köydet irti ja suunta kohti Edosia, kapteeni Jönnesen huusi miehistölleen, matkustajien astuessa laivan kannelle.
- Edos, menemmekö me sinne, kysyi Easin.
- Kyllä, sillä siellä on viimeksi nähty se esine, mitä tämä maailma nyt tarvitsee kipeimmin kuin koskaan ennen, vastasi Mgia.
Purjelaivan irrottautuessa laiturista ja aloittaessaan pitkän matkan kohti Edosia, Ghor, Mgia ja Anselm selostivat Easinille mitä oli tapahtunut. Nuori viisitoistavuotias poika kuunteli kasvavan ihmetyksen ja pelon vallassa kertomusta, joka kuulosti aivan kuin jostain kirjasta poimitulta tarinalta.
- Miksen kuunnellut Anselmia ja jäänyt kotiin, hän voihkaisi.
- Se olisi ollut mahdotonta, sanoi Mgia pojalle.
- Miten niin?
- Meillä kaikilla on oma kohtalomme ja se odottaa meitä kaikkia samassa paikassa.
- Missä, Edosissako?
- En tiedä, ehkä.
- Pienessä ajassa on tapahtunut paljon, sanoi Easin. - On vaikea edes tajuta tätä kaikkea. Aivan kuin tarkkailisin asioita jostain ulkopuolelta, enkä todellisuudessa olisi ollenkaan mukana.
Mgia nyökkäsi. Hänen pitkät hiuksensa liehuivat merituulen tuiverruksessa ja sillä hetkellä hän muistutti enemmänkin haltiaa kuin velhoa.
- Näytät ihan haltialta, sanoi Easin.
- Minun isäni on haltia, vahvisti Mgia. - Äitini on velho.
- Mutta Dani Aurelia on sinun siskosi, onko hän myös molempia?
- Dani on sisarpuoleni, meillä on sama äiti, mutta Danin isä on ihminen. Don Ejecton.
- Phorin Liike, sanoi Anselm, joka oli kävellyt heidän luokseen ja nojaili nyt myös laivan partaaseen.
- Aivan, hän oli Phorin Liikkeen perustajajäsen.
- Sehän tuomittiin ja määrättiin lakkautettavaksi Eternin turvallisuutta ja rauhaa uhkaavana tekijänä. Don Ejecton tuomittiin elinikäiseen vankeuteen Sholin pahamaineiseen rangaistuslaitokseen, jossa hän myöskin kuoli.
- Mikä ihmeen Phor? kummasteli Easin.
- Phor haastoi aikanaan eli satoja vuosia sitten suojelijajumalat kilpasille kanssaan. Hän halusi parannuksia ympäristöönsä, lisää viljelyskelpoista maata, vettä ja niin edelleen. Jumalat eivät kuitenkaan suostuneet. Heidän mielestään ihmisillä oli aivan tarpeeksi hyvät elinolot. Niinpä Phor toi julki vetonsa. Mikäli jumalat eivät löytäisi häntä yhden vuorokauden aikana, silloin nämä tekisivät pyydetyt parannukset. Jumalat suostuivat tietenkin.Hehän olivat aivan varmoja, että voittaisivat. Mutta niin vain kävi, että jumalat eivät Phoria löytäneet.
- Kiva tarina, sanoi Easin. –Mihin se mies piiloutui niin etteivät edes jumalat häntä löytäneet?
- Siitä ei ole tietoa, Mgia vastasi ja katsoi poikaa silmillään, jotka sillä hetkellä olivat meren kanssa samanväriset. – Miksi sitä paitsi luulet sen olevan vain tarina? Mistä luulet Hlo- joen saaneen alkunsa? Phor voitti ja jumalat tekivät uuden joen ihmisille.
Velho kääntyi jälleen katselemaan merta.
-Ja Phor ei ollut mies, vaan nainen.
Validia Nerus kynti voimakkaasti aaltoja ja meren pärskeet muodostivat auringon kanssa pieniä sateenkaaria. Tuuli puhalsi purjeet pulleiksi ja matka joutui kohti määrättyä, mutta tuntematonta kohtaloa, joka heitä kaikkia odotti. Tuolla jossain.
Laiva purjehti joutuisasti. Sää oli suosinut matkailijoita, myrskyiltä oli vältytty ja tuuli oli puhaltanut reippaasti. Matka oli kuitenkin pitkä, sillä päästäkseen Sowaniin meriteitse, piti kiertää Haminin maakunta. He olivat matkanneet jo lähes viikon ja vasta nyt oltiin puolivälissä.
- Saavumme pian Trisuun, saapui kapteeni Jönnesen ilmoittamaan seurueelle, joka nautti miellyttävästä meri- ilmasta kannella istuen.
- Voimmeko käydä myös maissa, tiedusteli Anselm.
- En suosittele, vastasi kapteeni. - Käymme Trisussa ainoastaan täydentämässä ruoka- ja vesivarastomme. Miten seurueenne neljäs jäsen voi?
- Ghor on alhaalla lepäämässä, sanoi Mgia. - Hän kärsii merisairaudesta.
- Mutta eihän tässä nyt ole mitään myrskyjä ollut.
- Ghor nyt tulee merisairaaksi vaikka kylpyammeessa, tuhahti Mgia.
Kapteeni puisteli päätään ja toiset olivat kuulevinaan hänen mutisevan jotain maakravuista.
- Miten Ghor todellisuudessa voi, tiedusteli Anselm
- Ei kovin hyvin. Olen tässä miettinyt, olisiko sittenkin ollut parempi matkata maitse.
- Se olisi vienyt paljon kauemmin aikaa ja sitähän meillä ei ole.
- Mutta matkan varrella olisi ollut metsiä, joista Ghor olisi saanut voimia.
- Olisimme joutuneet sukkuloimaan siellä täällä ja aikaa olisi kulunut tuhottomasti.
- Niinpä niin, luonnonmullistukset ja ihmisten itsensä aiheuttamat katastrofit ovat vaatineet veronsa, totesi Anselm huokaisten.
- Koskahan jumalten viha leppyy niin paljon, että haltiat pääsevät taas kulkemaan vapaasti.
- Mitä merkillistä te olette tehneet, että teihin niin paljon suututtiin, kysyi Easin.
- Miten niin te? Ja etkö ole yhtään kuunnellut kun sinulle kerrottiin Balantinesta, kysyi Mgia takaisin ja lisäsi. - Mikäli saan muistuttaa olen vain puoliksi haltia ja sekin on väistyvä ominaisuus, sillä velhon veri on hyvin hallitsevaa. Sikäli kun se pääsee valtaan.
- Ja sinulla näin on käynyt?
Mgia ei vastannut heti. Hän istui hiljaa katsellen lähestyvää rannikkoa ja hänen katseessaan oli jotain murheellista. Hän pyöritti päätään, kuin vastauksena omille ajatuksilleen ja sitten hän huokaisi.
- Kaikkeen ei pysty itse vaikuttamaan, hän sanoi, katsoen heihin merenvihreillä silmillään.
- Entä siskosi? Onko hän myös velho?
- Dani? Kyllä, mutta toisella tavalla.
- Kuinka monella tapaa voi olla velho, kysyi Easin ihmeissään. - Minä olen aina kuvitellut, että sitä joko on velho tai ei ole. En ole koskaan ajatellut siinäkin olevan variaatioita.
- No, ensinnäkin on kaksi pääsuuntausta, douenit ja kheirit.
- Kumpi sinä olet?
- Kheiri.
- Onko Dani sitten douen?
- Ei.
- Etkös sinä juuri sanonut, että on kaksi suuntausta?
- Dani on tremani, vastasi Mgia näyttäen tuskaiselta, aivan kuin sen nimen lausuminen olisi ollut äärettömän vaivalloista. - He ovat alkujaan doueneita, mutta kääntyivät toiselle polulle. Sille, jolla tuloksia saadaan nopeammin, mutta siitä maksettava hinta...
- Mikä ero on sitten doueneilla ja kheireillä, kysyi puolestaan Anselm.
- Douenit ovat enimmäkseen tutkijoita, jotka pysyttelevät Ammarin linnassa. Kheirit työskentelevät kentällä, niin sanoakseni. Douenit ovat todella pitkälle edistyneitä velhoudessa ja arkkivelho, joka tällä hetkellä on Rowlins, tietää asiasta kaiken tietämisen arvoisen. Kuningas Utilen aikaan, vuonna 354, velhous kiellettiin, koska Niwen Kirkkoneuvosto katsoi sen olevan vahingollista ihmisten henkiselle suuntaukselle. Velhot lähtivät maanpakoon Paulkinin saarelle ja, kun kuningas Huberus poisti velhot pannasta vuonna 579, osa velhoista kieltäytyi lähtemästä saarelta. Silloin alkoi tämä velhouden kahtia jakautuneisuus.
- Voiko siitä itse päättää kumpaan ryhmään haluaa kuulua, kysyi Easin.
- Ei tietenkään. Velhot koulutetaan Ammarissa ja ylivelho, muiden velhojen kanssa, tarkkailee kokelaita. Taipumus ja luonne ratkaisevat. Käytännön taituruus osoittaa kokelaan kheiriksi, douen taasen viihtyy mieluummin kirjatietojen ja opettamisen parissa.
- Käytännön taituruus? Tarkoitatko jotain taikatemppuja, kysyi Easin.
Hän sai vastaukseksi halveksivan mulkaisun Mgialta.
- Käytännön taituruus voi joidenkin asiaa tuntemattomien moukkien mielestä olla temppuilua, mutta todellisuudessa se vaatii paljon opiskelua ja harjoittelua. Mitään ”temppuja” ei saa tehdä turhan tähden, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Eli tarkoitan sitä, että, jos muutan tuon vesipisaran perhoseksi, minun on tiedettävä, että en aiheuta teollani sellaista vahinkoa, joka saattaisi vaikuttaa jonkun kohtaloon toisin kuin on määrätty, selitti Mgia Easinin kysyvään katseeseen.
- Voitko siis muuttaa jonkun perhoseksi, innostui poika.
- Miksi minusta tuntuu kuin puhuisin seinille, tuskastui Mgia. - Minä lähden katsomaan miten Ghor voi.
Hän nousi ylös ja lähti kävelemään kohti laivan perää mistä pääsi alas hytteihin. Hän katsoi taakseen kohti lähestyvää Trisun kaupunkia. Ilta- auringon hohteessa Trisu näytti lähes siedettävältä. Laitureissa ja kauempana ankkureissa olevat laivat näyttivät aivan taululta, jotka oli maalattu punaisen, oranssin ja keltaisen vaihtelevilla sävyllä. Itse kaupunkia ei edes pian laskeutuva aurinko saanut näyttämään kauniilta. Sen rähjäiset satamarakennukset ja niiden takana aukeava kaupunki eivät saaneet katselijan sympatioita puolelleen. Trisu oli satamakaupunki, mutta liekö pohjoisen sijaintinsa takia, vaatimaton sellainen. Aivan kuin kaikki olisivat vain käymässä siellä, eikä ketään kiinnosta, miltä paikka tulee näyttämään heidän lähdettyään. Ehkä asian laita olikin näin. Se oli vain laivojen pysähdyspaikka ja siitä se sai elantonsa. Trisun pysyvä asujaimisto, mitä oli ehkä muutama sata ihmistä, olivat kaikki tavalla tai toisella tekemisissä laivojen kanssa. Satamavirkailijat, tullit, luotsit, tavaranrahtaajat, purjeidenkorjaajat, satamajätkät ja huorat.
Validia Neruksella huudeltiin käskyjä, purjeita laskettiin ja miehiä juoksi kannella totellen kapteeninsa käskyjä. Rutiinia, joka toistui aina sataman lähestyessä.
- Satama, jossa käy olosuhteiden pakosta, mutta ei missään nimessä halua asua, ajatteli Mgia kääntyessään ja jatkaessaan matkaansa.
Mgia avasi Ghorin hytin oven. Siellä oli hämärää ja Mgia vaivoin erotti sängyssä makaavan hahmon. Ghor oli kalpea ja huonovointisen näköinen. Hän makasi silmät kiinni ja kädet pitkin kylkiä.
- Näytät kuin olisit haudasta lomalla.
- Siltä tuntuukin.
- Ehkä sinun olisi parempi ulkona. Siellä on sentään vielä hieman auringonpaistetta ja raitista merituulta.
- Ei se auta ja sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Minä tarvitsen ikimetsää, voihkaisi Ghor nousten istumaan sängyn laidalle. Mgia istui hänen viereensä.
- Mikähän vitsi tässäkin piilee, nainen pohti. - Miksi sinut lähetettiin matkaan, vaikka et pysty elämään ilman puiden antamaa voimaa?
- Liekö jumalten testi? Meidän takiamme se timantti menetettiin ja meidän tehtävämme on se myös hankkia takaisin. Jos siihen pystymme, jumalat antavat meille vihdoinkin anteeksi.
Ghor vaikeni. Hän kuuli askelia, jotka pysähtyivät heidän hyttinsä taakse. Ovi avautui ja Easin ja Anselm tulivat sisään.
- Purjeet on laskettu ja laiva ankkuroitu. Menemmekö käymään Trisussa? kysyi Anselm. – Vaikka kapteeni ei sitä suositellutkaan.
- Voisihan sitä käydä, vastasi Mgia. - Siitä onkin aikaa, kun olen täällä viimeksi vieraillut.
- Minä tulen mukaan, sanoi Ghor, nousten vaivalloisesti seisomaan.
- Onkohan se kovin järkevää, aprikoi Anselm katsellen tutisevaa haltiaa.
- Järkevyydestä en tiedä, mutta minä tulen maihin teidän kanssanne.
Anselm ja Easin tarttuivat Ghoria käsivarsista ja auttoivat hänet ylös kannelle. Vene oli jo tullut Validia Neruksen vierelle, valmiina viemään halukkaat Trisuun. Kapteeni seisoi miestensä keskellä antaen käskyjä niille, jotka jäivät laivaan. Joukko merimiehiä auttoi Ghorin veneeseen ja ne, jotka olivat käyneet Mgiaan käsiksi tarkoituksenaan auttaa tätä hentoa naista, saivat vastaansa sähähdyksen: ”Näpit irti!”
Eräs velhon käsivarteen koskenut merimies kertoi kaverilleen myöhemmin ihmetelleensä tuon pienen naisen käden kovuutta.
- Aivan kuin olisin tarttunut puuhun, hän kertoi kapakassa sammallellen, miltei sammuneelle toverilleen, sammuen samalla itse lyöden päänsä oluen kyllästämään pöytään.
Viereisessä pöydässä istunut matkamies käänsi päänsä katsoen sammunutta merimiestä.
- Miltä laivalta hän tulee, mies kysyi vielä hereillä olevalta matruusilta.
- Vhalia Nhehrus, tämä sönkötti ryystäen sitten viimeiset oluttipat kolpakostaan.
- Saanko tarjota teille oluen, mies kysyi siirtyen samaan pöytään istumaan. - Vielä yhdet oluet, hän huusi ohi laahustavalle tarjoilijalle.
- Erithäin yshstävälishä.
Puolen tunnin kuluttua ruskeaan matkamiehen kaapuun pukeutunut mies poistui kapakasta, jättäen kaksi sammunutta merimiestä pöytänsä ääreen nukkumaan humalaista untaan.
- Validia Nerus, mies mutisi itsekseen. - Vai siinä he matkaavat. Hän kiirehti askeleitaan kohti venelaituria ja käski siellä olevaa miestä viemään hänet Validia Nerukseen.
Mgia, Ghor, Anselm ja Easin kävelivät pimentyvässä illassa. Trisu oli totisesti maineensa veroinen, kaikkialla näkyi juopuneita merimiehiä ympäri Eterniä. Yhdet halasivat viinapulloa, toiset naisia ja
kolmannet tekivät tuttavuutta Trisun likaisten katujen kanssa. Likaiset tai rikkinäiset katulamput eivät paljon valoa antaneet lähestyvään pimeyteen. Nelikko pysähtyi erään kapakan ovelle. Sisältä kuului pianon pimputusta ja yhtä epävireistä laulua. Oven avautuessa viinan, oluen, tupakan ja oksennuksen haju lehahti heidän nenäänsä.
- Tuonne en ainakaan tule, sanoi Anselm nyrpistäen kotkamaista nenäänsä.
- Ehkä meidän on viisainta palata takaisin laivalle, sanoi Ghor. - En ole oikein siinä kunnossa, että jaksaisin ihastella Trisun nähtävyyksiä.
He kääntyivät ja kävelivät hitaasti samaan suuntaan mistä olivat tulleet.
- Missä Easin on, havahtui Anselm äkkiä huomaamaan, että yksi puuttui joukosta.
- Easin on utelias poika, sanoi Mgia. - Hän on todennäköisesti tutkimassa jotain kujaa tai kapakkaa. Kyllä hän sieltä pian tulee. Ehkä hän on jo venelaiturilla odottamassa.
- Saattaa olla, myönteli Anselm, mutta hänen äänensä ei ollut vakuuttunut.
Anselmin epäilykset osuivat oikeaan. Venelaiturilla ei ollut ketään eikä mitään. Ei edes venettä.
- Voi hyvänen aika, sanoi Ghor katsellen pimeälle merelle tarkoilla haltiansilmillään. - Validia Nerus on jo lähtenyt.
- Mitä, huudahtivat Mgia ja Anselm yhtä aikaa, yrittäen siristellä silmiään nähdäkseen jotain.
Totta se oli. Laiva ei ollut enää siellä missä sen piti olla.
- Miten kapteeni Jönnesen on voinut tehdä tämän meille, ihmetteli Anselm. - Mehän olimme jo maksaneet matkan etukäteen. Mitäs jos Easin oli jo laivalla, hän hätääntyi entisestään.
- Myöhästyinkö?
Kaikki kolme kääntyivät ja katsoivat poikaa sekä helpottuneina että vihaisina.
- Anna olla laitimmainen kerta, kun häivyt kertomatta siitä meille, paasasi Anselm.
- Ja mitä laivaan tulee, jatkoi Mgia tähystellen yön pimentämää ulappaa. - Näyttää siltä, että me kaikki olemme myöhästyneet.
- Mitä ihmettä me nyt teemme? kysyi Ghor. - Edosiin on vielä vaikka kuinka pitkä matka ja me olemme jumissa täällä Trisussa. Minä alan olla kohta huolissani itsestäni.
- Meidän on saatava jostain uusi laiva, sanoi Easin.
- Eipä kai tässä ole paljon muita vaihtoehtoja, totesi Mgia. - Mutta nyt meidän on löydettävä yösija. Mikäli en aivan väärin muista niin Klaavarinkujalla, joka on aivan tässä lähistöllä, pitäisi olla täysin kunnollinen majatalo. Sitä pitää nainen nimeltään Ursula Drak, tai ainakin piti viisi vuotta sitten.
He lähtivät kävelemään kohti Uinuvan Aallon majataloa. Easinista nimi oli aivan naurettava, mutta Mgia käski hänen pitää mielipiteensä ominaan.
Trisussa ei ollut kovinkaan helppoa löytää tietään perille, varsinkaan jos ei ollut paikkakuntalainen. Kaikki kadut ja talot näyttivät samanlaisilta, ränsistyneiltä ja erittäin likaisilta. Katukyltit olivat joko niin tummuneet ajan patinassa ettei niistä saanut mitään selvää tai sitten ne yksinkertaisesti puuttuivat kokonaan. Aikansa he kiertelivät Trisun katuja, kunnes lopulta huomasivat erään talon, joka loisti kuin helmi savikuulien joukossa.
Talo oli maalattu valkoiseksi, sen ikkunalaudat olivat vihreät, ikkunat olivat ehjät ja puhtaat ja sen seinänvierustoille oli istutettu kukkasia. Easin tiedusteli vakavalla naamalla Anselmilta, olivatko kyseiset kukat kenties hänelle jotain sukua. Anselm ei vaivautunut vastaamaan, hän vain tuhahti ja mutisi jotain epämääräistä ja painokelvotonta.
He astuivat sisään ja lämpö sekä hyvä ruuan tuoksu tervehtivät heitä ystävällisesti. Yhtä ystävälliset olivat heitä vastaanottamaan saapuneen naisen pyöreät kasvot.
- Mgia Rodir, hän tervehti velhoa kädet levällään ja otti Mgian syleilyynsä. Mgian hento varsi melkein katosi Ursulan pyöreään uhkeuteen. - Todella mukava nähdä pitkästä aikaa.
- Ursula, tervehti Mgia hieman jäykästi, sillä hän ei oikein sulattanut liiallisia kosketteluita ja hellyydenosoituksia. - Tässä ovat seuralaiseni Anselm Therien, Easin Dimins ja Theodosius Ghor.
- Todella hauska tutustua, sanoi Ursula halaten kaikkia kolmea. - Tulkaa peremmälle, hyvät ystävät. Teillä on varmaan kova nälkä, vai kuinka? Evans, tuo pöytään keittoa ja tuoretta leipää, hän huusi keittiössä hyörivälle miehelle.
Ursula ohjasi vieraansa takan vieressä olevaan pöytään. Takassa roihusi tuli ja pöytä oli puunattu ja putsattu. Lattiat kiilsivät niin, että niiltä olisi voinut syödä. Uinuva Aalto poikkesi edukseen kaikista muista Trisun asunnoista. Itse asiassa majatalo oli viihtyisimpiä koko Eternissä. Vahinko vain, että se sijaitsi Trisussa, missä suurimman osan aikaa oleili juoppoja merimiehiä, jotka eivät arvostaneet muuta kuin kurkusta alas solahtavaa väkevää juomaa.
- Olet onnistunut pitämään talosi siistinä, sanoi Mgia istuessaan penkkiin.
- En päästä niitä rellestäviä ukkoja talooni. Mieluummin suljen oveni kokonaan kuin alan hyysätä niitä renttuja, puuskahti Ursula. - Mitään muuta ne eivät tee, kuin sotkevat paikat ja jättävät maksut maksamatta.
- Miten te olette päätyneet tänne, kysyi Anselm kohteliaasti.
- Kutsu minua Ursulaksi vaan, nauroi Ursula niin, että silmät miltei katosivat paksujen poskien alle.
Ukkoni perässä minä tänne aikoinaan tulin. Kun äijä ketale meni ja hukkui, jäin minä tänne. Mihinkäs sitä ihminen enää muualle osaisi lähteä, kun on täälläkin jo yli kolmekymmentä vuotta tullut asutuksi. Eikä mitään, tänne jäin ja perustin tämän majatalon. Sain tuon Evansin kokikseni ja vuoteeni lämmittäjäksi. Perustin majatalon ja tässä sitä nyt ollaan.
- Miten päädyit nimeen Uinuva Aalto, kysyi Easin viattoman näköisenä, välittämättä Mgian häneen luomista varoittavista silmäyksistä.
- Täällä Trisussa kutsutaan uinuvaksi aalloksi sellaista meren olotilaa, jolloin se odottaa, sanoi Ursula.
- Odottaa mitä?
- Myrskyä. Aah, tuolta tulee ruokanne. Syökäähän nyt kunnolla, näytätte niin kovin riutuneilta, varsinkin tämä nuori mies tässä. Ursula taputti Ghoria harteille. Ghor melkein romahti kasaan.
Väsyneet ja nälkäiset matkalaiset saivat eteensä höyryävän kuumaa keittoa, jossa oli perunoita, juureksia, yrttejä ja lihaa. Leipä oli tummaa ja rapeaa ja päällä oli paljon voita.
Easin katsoi ruoka- annostaan kuin ei olisi ikinä ennen ruokaa nähnytkään ja alkoi ahmia. Ursula katsoi pojan syömistä ja näytti tyytyväiseltä.
- Se on terveen merkki, kun ruoka maittaa, hän nauroi. - Syökäähän nyt te toisetkin, voimme jutella sitten myöhemmin. Minä käyn tällä välin laittamassa vuoteenne kuntoon.
Hän nousi pöydästä ja kapusi rappuja pitkin yläkertaan. Vähään aikaan ei kuulunut muuta ääntä, kuin tyytyväistä ahmimista ja sitten Easin kysyi ohi kulkevalta Evansilta, jotta saisiko vähän lisää.
Evans, joka oli yhtä pyöreä ja ystävällinen kuin talon emäntäkin, toi pojalle uuden annoksen, jonka kimppuun Easin kävi yhtä innokkaasti kuin ensimmäisenkin.
Ovi avautui ja sisään astui nuori tyttö, noin suunnilleen Easinin ikäinen. Hänen vaaleat pitkät hiuksensa oli palmikoitu yhdelle letille ja hänen pyöreät poskensa olivat punaiset ulkona käyvästä viimasta. Hän katsoi ruokailijoita, tervehti nyökäten ja katosi keittiöön.
Anselm pukkasi Easinia kylkeen. Poika hätkähti ja lusikka, joka oli juuttunut puoliväliin lautasta ja odottavaa suuta, tipahti pöydälle.
- Hei, miksi sinä noin teit, Easin suuttui ja alkoi puhdistaa keittoa pöydältä.
- Sinä näytit niin hölmöltä suu auki ja silmät selällään, sanoi Anselm totisen näköisenä. - Mutta ei siinä mitään, kaunis tyttö, hän lisäsi ja sai Easinin punastumaan.
- Mikä tyttö, Easin sanoi laskien katseensa.
Ursula laskeutui portaita.
- Huoneenne ovat nyt kunnossa, hän tiedotti. - Sinä, Theodosius, ainakin näytät siltä kuin kaipaisit kunnon yöunia.
Ghor nuokkui pöydän vieressä. Hän ei ollut syönyt paljon mitään, siirrellyt vain ruokaa lautasellaan paikasta toiseen. Hän nousi vaivalloisesti ylös ja putosi polvilleen lattialle.
- Voi hyvänen aika, Evans, tänne ja äkkiä, huusi Ursula.
Evans syöksyi keittiöstä ruokalan puolelle ja ihmetteli mikä oli hätänä. Ursula oli jo polvillaan Ghorin vieressä, muiden katsellessa huolestuneena ympärillä.
- Kanna tämä onneton poikaparka sänkyynsä, sanoi Ursula miehelleen.
- Kuinka kauan haltia on ollut poissa metsästä, hän kysyi Mgialta, kun Evans oli kadonnut Ghor sylissään portaita pitkin ylös.
- Runsaan viikon, vastasi velho näyttäen vain hädin tuskin hämmästyneeltä.
Easin ja Anselm sitä vastoin katselivat ihmeissään emäntää.
- Miten osaat ottaa asian noin rauhallisesti, kysyi Anselm Ursulalta. - Minä meinasin pyörtyä...
- Pyörryitkin, täsmensi Easin avuliaasti.
- ...nähdessäni ensi kerran haltian ja tajutessani, että heitä todella on olemassa. Sitä paitsi pyörryin nähdessäni velhon, Anselm korjasi.
- Haltiat eivät ole minulle ikinä olleetkaan mitään taruolentoja. Minä olen käytännöllisesti katsoen kasvanut heidän parissaan. Minun isäni oli puunhakkaajana Noweronin metsässä, joka sijaitsee Tranin maakunnassa, hän lisäsi, kun Easin avasi suunsa kysyäkseen, missä Noweron oli. - Jaa- a, siitäkin on jo neljäkymmentä vuotta, kun viimeksi näin haltian. Olin silloin kymmenvuotias tyttö. Isäni kielloista huolimatta kävin usein leikkimässä metsässä. Erään kerran kuulin mitä kauneinta laulua. Hiivin hiljaa lähemmäs ja silloin näin ryhmän nuoria haltioita, jotka olivat siellä, keskellä kukkivaa metsäketoa. Heillä oli kauniit harsomaiset kevyet vaatteet, väriltään kuin kukkaset itse...ja he olivat niin kauniita! Eteerisiä. Liian kauniita tähän maailmaan. Olin aivan lumoutunut. Katselin heitä ja kuuntelin heidän lauluaan. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt ja minä olisin tullut osaksi jotain paljon suurempaa ja parempaa, jotain iätöntä.
Vähäksi aikaa Ursula vaikeni. Hänen silmänsä katsoivat jonnekin kauas menneisyyteen, joka silti oli läsnä tässäkin hetkessä, hänen muistoissaan. Sitten hän pyöritti päätään ja katsoi läsnäolevia.
- Se on elämäni kaunein muisto, hän sanoi hymyillen, mutta nyt minä menen hoitamaan Theodosiusta, hän sanoi lähtien kohti portaita. - Ehkä teidän toistenkin olisi viisainta mennä nukkumaan. Huomenna on uusi päivä ja silloin meillä on aikaa rupatella enemmän.
- Ursula on oikeassa, haukotteli Anselm. - Minä ainakin olen todella väsynyt, sillä en oikein osannut nukkua laivassa. Easin, alahan tulla. Hyvää yötä, Mgia.
- Nukkukaa hyvin, Mgia toivotti, jääden itse vielä istumaan takkatulen lämpöön. Takan vieressä oleva tuoli oli pehmeä ja rahille sai nostettua väsyneet jalkansa. Velho ojensi jalkansa kohti liekin lämpöä ja huokaisi.
- Koskahan seuraavan kerran saan mukavan tuolin istuttavakseni ja lämmön vanhoille jaloilleni, hän huokaisi.
- Et sinä niin kovin vanhalta näytä, sanoi vaalealettinen tyttö, joka tuli huoneeseen ja istui toiseen nojatuoliin.
- Olen todennäköisesti vanhempi, mitä ikinä osaat edes kuvitella, vastasi Mgia.
Lisa katsoi Mgiaa. Tässä naisessa oli jotain omituista, jotain pelottavaa, hän ajatteli. Nuo silmät, tuntuu kuin hän katsoisi suoraan sieluun ja lukisi kaikki ajatukseni.
- Minulla on vaitiolovelvollisuus, mitä tulee yksityisten henkilöiden ajatuksiin, sanoi Mgia ja sai Lisan pakenemaan takaisin keittiöön.
- Nykyajan nuoret, ne eivät kestä mitään, ajatteli velho ja vaipui synkkiin mietteisiinsä.
Hän heräsi siihen, kun Ursula ravisteli hänet hereille ja patisti sänkyyn nukkumaan. Haukotellen velho kiipesi ylös ja huoneeseen tultuaan rojahti pehmeälle sängylle ja nukahti heti.
Anselm kiiruhti kotiaan kohti. Hän asui lähellä yliopistoa, ainoastaan pieni puisto erotti hänen talonsa yliopiston suuresta rakennuksesta. Talot oli aikoinaan rakennettu juuri yliopistossa työskenteleviä varten. Ne eivät olleet mitään suuria taloja, Anselmikin asui talossa joka käsitti kaksi huonetta ja pienen keittiön. Hänen olohuoneensa oli pikemminkin kirjasto pienoiskoossa, sillä se oli täynnä kirjoja. Ainoastaan takka yhdellä seinustalla vapautti huoneen täydelliseltä kirjahyllyistämiseltä. Takan edessä oli kaksi mukavaa nojatuolia ja siinä se sitten olikin. Kirjastonhoitaja Anselmin koti. Makuuhuone oli niin pieni, että sinne mahtui ainoastaan sänky, pieni yöpöytä, komero ja tuoli.
-Suurimmassa osassa kirjoja kuitenkin väitetään, ettei haltioita ole ikinä edes ollut olemassa.
Kaksi kerrosta alempana, Ghorin työhuoneessa, kaksi naista kuulivat huudon. He molemmat katsoivat ylöspäin. Toisen kasvoista paistoi voitonriemu ja toisen ilmeestä ei voinut päätellä muuta kuin, että jotain inhimillisen käsityskyvyn ylittävää pahuutta oli juuri saapunut tähän ulottuvuuteen.
Mgia kiiruhti kohti Anselmin taloa. Sinne saavuttuaan hän ei vaivautunut edes koputtamaan oveen, vaan käveli suoraan sisälle.
