|
Etern : osa 3
- Ai niin, olemme Uinuvassa Aallossa, hän ajatteli ja jatkoi uniaan.
Kovin kauan Anselm ei saanut jatkaa makeita uniaan, sillä Ursula kävi herättämässä nukkujat huutamalla kovalla äänellä: ”Syömään!”
Easin pomppasi ylös sängystä, laittoi äkkiä vaatteet päällensä ja hävisi ovesta.
Anselmilla kesti vähän kauemmin päästä ylös pehmeän vuoteen pohjalta. Hän haukotteli leveästi ja venytteli käsiään. Hetken hän istui vuoteen reunalla ja vain oli. Kyllä oli elämä muuttunut omituiseksi. Ensin hän oli ollut tyytyväinen kirjastonhoitaja, joka mennessään illalla nukkumaan heräsi jälleen aamulla tietäen, että saisi viettää jälleen päivän rakastamiensa kirjojen seurassa. Elämä oli tasaista ja rauhallista. Voisi jopa sanoa, että jokainen huominen oli kuin uusi eilinen. Ja nyt…. Anselm pyöritti päätään. Nyt hän oli matkalla etsimässä jotain hiivatin kivi-timanttia, matkaseuranaan haltia ja velho. Eikä siinä kaikki. Hän oli itsekin osittain haltia. Ja Shian, ikiaikainen pahuuden jumala oli tullut Eterniin. Tämä kaikki oli kuin jostain huonosta romaanista.
Hän katseli ulos ikkunasta. Ikkuna oli kyllä puhdas, mutta kaikki mitä siitä näkyi oli likaista. Trisun talojen kattoja ja seiniä. Todella synkeä näkymä.
Oveen koputettiin.
- Sisään.
Mgia katsoi oviaukosta.
- Oletko valmis aamiaiselle?
- Mene sinä vain edeltä. Easin on jo alhaalla ja syö varmaan parhaillaan pöytää tyhjäksi.
- Sen siitä saa, kun nukkuu liian pehmeässä sängyssä, Anselm sanoi ääneen itselleen. - Sieltä ei millään tahtoisi herätä tähän kovaan maailmaan.
Hän venytteli ja nousi ylös, puki vaatteet päällensä ja meni sitten alakertaan.
- Vieläkös sitä ruokaa on jäljellä, vai olettekos te syöneet kaiken?
- Puuroa piisaa kaikille, sanoi Ursula tullessaan keittiöstä.
- Hyvä, hyvä, Anselm kiitti ja kauhoi puuroa lautaselle.
- Miten Ghor jaksaa?
- On hän paremminkin voinut, vastasi Mgia. - En tiedä mitä meidän pitäisi tehdä. Täälläpäin on niin vähän metsää ja Ghor tarvitsee ennen kaikkea ikimetsiä. Tavallisista metsistä ei taida olla pitemmän päälle paljonkaan apua.
- Minkä ihmeen takia hän yleensäkään on mukananne, ihmetteli Ursula.
- Pitkä juttu, vastasi Anselm.
- No, minulla on aikaa.
Mgia pohti mielessään paljonko uskaltaisi kertoa. Ursulalle oli tosin muutenkin kerrottava, sillä…
- Shian on saapunut tänne.
- Mitä! Ursula huudahti kauhistuneena. - Sitä se uni siis tarkoitti.
- Mikä uni?
- Minä näin merkillistä unta viime viikolla. En osannut lainkaan tulkita sitä, mikä oli todella huolestuttavaa.
- Minä saisin siinä tapauksessa olla huolissani koko ajan, sanoi Easin.
- Ursula on Unienselittäjä, selitti Mgia.
- Jaa, no, siinä tapauksessa se on huolestuttavaa. Suunnilleen sama, jos olisi varas, eikä osaisi varastaa. Niin kuin kerran, kun minä...
- Siinä unessa oli tulta. Minä seisoin sen keskellä, mutta se tuli ei ollut polttavaa, vaan jäätävän kylmää. Silloin näin sinut Mgia. Sinä seisoit sen tulen ulkopuolella ja sinulla oli Lisa vieressäsi.
Pyysin sinua auttamaan minua, mutta sinä vain pysyit paikoillasi ja pidit tiukasti Lisan kädestä kiinni. Lisa huusi minua, mutta en voinut liikahtaakaan. Silloin musta varjo, mustaakin mustempi, ilmestyi ja te molemmat hävisitte. Minä huusin ja heräsin siihen. Totta puhuakseni, olin hieman kauhuissani, kun näin sinut eilen. Arvasin, että jotain on tekeillä, ja jotain suurta, sillä muutoin sinä et olisi liikkeellä.
- Me tarvitsemme Lisan.
- Ei! Ursula huusi. - Ei Lisaa!
- Lisa on perinyt sinulta unien selittämisen kyvyn ja mikä tärkeintä, hän on myös Uniennäkijä.
Ursula huokaisi alistuvasti, kuin ainakin ihminen joka tietää, että joutuu lopultakin antamaan periksi, vaikka ei haluaisi.
- Kyllä minä olen sen aina tiennyt, että Lisalla on jokin suuri tehtävä edessään. Arvasin se jo silloin, kun huomasin, että Lisa on Unienmestari. Se on harvinainen lahja ja sitä ei anneta noin vain, ilman tarkoitusta. Minä pystyn sen hyväksymään, mutta Evansille se saattaa olla vaikea pala. Ja Lisalle itselleen.
Lisa ja Evans, tulisitteko tänne! hän huusi.
Isä ja tytär tulivat ja katsoivat kysyvästi vakavan näköistä joukkoa, josta kaikkein vakavin oli Ursula.
- Lisa, istu tähän viereeni.
Lisa istui äitinsä viereen ja katsoi tätä ruskein silmin. Ursula otti tytön käden käteensä ja taputti sitä hellästi.
- Lisa, en tiedä, oletko koskaan ajatellut, miksi sinulle on annettu Unienmestarin lahjat. Nyt niille on ilmaantunut käyttöä, mutta se vaatii, että lähdet matkalle.
- Mitä, huusi Evans. - Lisa ei lähde minnekään! Hän on aivan liian nuori.
Lisa sen sijaan katsoi rauhallisesti äitiään.
- Tiedän sen. Olen itse nähnyt siitä monasti unta. En vain ole koskaan nähnyt, milloin lähtö koittaa ja keiden kanssa olen lähdössä ja minne menen. Viime yönä näin kuitenkin unta, että lähden tänään ja niinpä olen valmistautunut.
Hän katsoi Mgiaa, Anselmia ja Easinia.
- Tänään Trisuun saapuu karavaani. Sen johtajan nimi on Vithan. Karavaani on menossa Griesin kaupunkiin. Sieltä meidän on jatkettava matkaa Assalin vuoristoon, kääpiöiden kaupunkiin, Altariin.
- Mutta meidänhän piti mennä Edosiin, Anselm vastusti.
- Juuri tätä varten tarvitsemme Lisaa, sanoi Mgia. - Ilman häntä olisimme menneet aivan väärään suuntaan ja hukanneet paljon aikaa turhien jälkien seuraamiseen.
- Mutta etkö sinä tiedä tällaisia asioita, ihmetteli Easin.
- Minä olen velho, en mikään Unienmestari.
- Entä Ghor? kysyi Anselm.
- Hän on haltia, vastasi Easin. Anselm mulkaisi poikaa. Aina tämä oli vitsailemassa.
- Hän oli mukanamme, mutta meidän on pidettävä kiirettä, sillä hänen kohdallaan aika on vähissä. Griesin lähellä on Kiran metsä. Siellä on jotain mitä haltia tarvitsee, Lisa kertoi.
- Eihän Kira ole ikimetsä, mitä siellä muka on, Mgia ihmetteli.
- Minä en keksi näitä unia, sanoi Lisa. - Minulle näytetään ne ja minä tulkitsen ne minulle annetun kyvyn mukaan.
- Miksi kääpiöiden luokse, jatkoi Mgia kyselyään.
- En tiedä.
- Lähtekäämme sitten, sanoi Anselm. - Minä käyn hakemassa Ghorin.
- Minä noudan vähät matkatavaramme, sanoi Easin ja lähti Anselmin perässä ylös.
Mgia, Lisa, Ursula ja Evans jäivät hiljaisina tupaan. Evans siirteli painoaan jalalta toiselle ja näytti ahdistuneelta.
- Minä pidän tytöstä hyvää huolta, sanoi Mgia.
- Kyllähän minä sen tiedän, mutta on asioita, joihin sinäkään et voi vaikuttaa.
- Miksi siis murehtia sellaisia.
Äkkiä Mgia lopetti vilkaisi taakseen. Hänen vihreät silmänsä tummuivat ja kätensä puristuivat nyrkkeihin.
- Mikä tuli, kysyi Ursula hätääntyneenä.
Velho katsoi naista huolestuneena.
- Outo tunne, sanoi Mgia. - En ole tuntenut sitä pitkään, pitkään aikaan, hän jatkoi kääntyen uudelleen katsomaan taakseen. Siellä ei ollut ketään.
Ursula ja Lisa katsoivat myös tyhjää pöytää.
- Tarkoitatko sitä miestä joka siellä istui, Lisa tiedusteli. - Hän on käynyt täällä syömässä jo vaikka kuinka monta kertaa. Mikä hänessä oli niin omituista?
- Oliko se paha tunne? kysyi Ursula katsoen velhoa joka istui hänen vieressään vihreässä matkakaavussaan, jonka hihat olivat niin pitkät, että vain sormenpäät näkyivät.
- En tiedä. Outo enemmänkin kuin paha, mutta en pidä siitä silti. Aivan kuin hän olisi yrittänyt tutkia ajatuksiani.
- Toinen velho, ehdotti Lisa.
- Ei, ei velho. Jotain muuta, sanoi Mgia vaipuen mietteisiin otsa rypyssä ja pureskellen alahuultaan.
- Mitä?
- Ungdi, vastasi Mgia värähtäen.
- Mikä? kysyi Ursula. - En ole ikinä ennen kuullutkaan.
- En ihmettele. Ungdit vaikuttivat niin kauan sitten, että niistä on tullut osa historian lehtien hämärää havinaa. Shian loi ungdit, ihmisen kaltaiset olennot. Ihmistä ungdeissa tosin on ainoastaan ulkokuori, henki on pahuuden jumalasta itsestään.
- Mutta miten Shian pystyi luomaan ihmisen, jos muut jumalat olivat sen jo luoneet? Samaahan ei voida luoda kahdesti, tiesi Lisa.
- Shian houkutteli ihmisiä uskomaan itseensä luvaten yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Jotkut menivät halpaan ja seurasivat Shiania. Tämä otti hengen näiltä ihmisiltä ja täytti onton kuoren omilla ajatuksillaan ja herätti sitten heidät takaisin eloon. Ungdit, hengettömät, olivat syntyneet. Paha asia Eternille, sillä saatuaan Shianin ajatukset, ne saivat myös osan tämän mahdista. Ihmiset olivat avuttomia näiden edessä. Silloin luotiin velhot tasapainottamaan tilannetta. Vahinko vaan, että osa velhoistakin kääntyi Shianin palvelukseen. Pahaa on helppo palvella ja uskoa. Se on oikotie valtaan, mutta pitemmän päälle se on pelkästään oikotie helvettiin.
- Olemme valmiit, kuulutti Anselm taluttaen Ghoria alakertaan. Yöuni ja Ursulan rohdot näyttivät tehneen haltialle ihmeitä, sillä Ghor näytti lähes pirteältä.
Easin loikki heidän takanaan kantaen paria kassia.
- Missä tämä karavaanari Vithan majailee?
- Hän on varmasti Trisun eteläpuolella. Siellä on laidunmaata eläimille ja tilaa vankkureille, vastasi Lisa, Ursulan nyökätessä vahvistuksen tyttärensä päätelmälle.
- Ei sitten muuta kuin matkaan, sanoi Easin.
- Olkaa varovaisia, sanoi Ursula tarkoittaen sanansa kaikille. - Haluan nähdä teidät kaikki vielä täällä majatalossani kertomassa juttuja matkastanne.
- Palaamme kyllä takaisin tänne Uinuvaan Ankkaan, sanoi Easin.
Mgia mulkaisi poikaa varottavasti.
- Uinuvaan Aaltoon, Uinuvaan Aaltoon, tietenkin, korjasi Easin nopeasti. - Ei mitään huumorintajua, hän mutisi laahustaessaan kohti ovea muut perässään.
Viisi henkilöä poistui ovesta, Ursulan ja Evansin toivotellessa hyvää onnea ja paluuta terveinä takaisin.
He löysivät karavaaniryhmän juuri sieltä mistä Lisa arvelikin. Vankkureita oli kymmenkunta ja hevosia nelinkertainen määrä. Karavaanarit olivat syömässä, joten Mgia johdatti ryhmänsä suoraan ruokailijoiden joukkoon.
- Missähän mahtaa olla Vithan, hän kysyi.
- Tuollahan tuo, vastasi mies, viitaten lusikallaan erästä miestä kohti.
Anselm oli jo menossa kohti Vithania.
- Oletteko te Vithan, hän aloitti kohteliaasti.
Iso, tumma mies katsoi Anselmia korkeuksistaan.
- Minä olen. Kenen kanssa minulla onkaan kunnia keskustella?
- Nimeni on Anselm Therien ja tulen Shaelin kaupungista...
- Olet kaukana, vanha mies, pitäisikös nyt päästä takaisin kotio?
- Juurihan minä sieltä lähdin, Anselm kiukustui käytöksestä jota piti epäkunnioittavana. - Tahtoisin kysyä, pääsemmekö teidän matkassanne Griesiin?
- Me? Kuinka monta teitä lie ollakaan?
- Viisi, vastasi Mgia.
- Kas, niinpä näyttääkin olevan. Kaksi naisenpuolikasta ja pari pojankloppia.
Mgian silmät alkoivat tummua uhkaavasti. Ghor tarttui tämän käteen rauhoittavasti.
- Ei ole aikaa suuttua. Nämä ihmiset ovat ainoat, jotka voivat meitä nyt auttaa, hän kuiskasi.
- Ja että Griesiin pitäisi päästä, Vithan pohdiskeli. - Onkohan teillä omat vankkurit?
- No, eipä ole, vastasi Easin, jota miehen merkillinen puheenpoljento alkoi kiinnostaa. - Katso, kun laivalla tultiin, niin ei viitsitty ottaa kärrejä mukaan.
Vähän aikaa Vithan katsoi nuorta poikaa tummilla, syvällä päässä olevilla silmillään, joita kehystivät pensasmaiset kulmakarvat. Sitten, juuri kun Easin oli valmistautumassa juoksemaan pakoon, valtava mies alkoi nauraa. Hän nauroi niin, että tynnyrimäinen rintakehä hytkyi ja viereisellä laitumella syövät hevoset nostivat ihmetellen päitään katsoakseen, mistä moinen jyrinä kuului. Vanha, lähes umpikuuro ukko, joka istui lähellä mussuttamassa liemiruokaansa, nosti harmaahaivenista päätään ja sanoi hampaattomalla suullaan, että taitaapa nousta ukonilma.
- Minä pidän sinusta, poika, Vithan sanoi Easinille taputtaen tämän päätä. - Kyllähän meitin vankkureihin vielä ihmisiä mahtuu, kun muutama jääpi tänne. Naiset voipi mennä leskirouva Releven ja tämän tyttären vaunuihin ja miesväki mahtuupi reissaamaan pappi Meiemin kanssa. Me lähemme heti, kunhan väki on saanut eväänsä syötyä.
Mgia ja Lisa ohjattiin Relevien vankkurien luo ja Anselm, Easin ja jälleen valeasuun sonnustautunut Ghor menivät papin vaunuihin.
Leskirouva oli noin kuusikymmenvuotias kookas, tummahiuksinen naisihminen. Hänen tyttärensä Onerva oli täydellinen vastakohta, pitkä, hontelo ja aivan vaalea, sekä iholtaan että hiuksiltaan. Rouva jutteli paljon, uteli vielä enemmän ja Onerva tyytyi vain istumaan penkillä ja olemaan hiljaa. Kun rouva Onnikki Releve ei onnistunut saamaan Mgiasta mitään irti, hän alkoi kertoa omasta elämästään. Hän oli syntynyt Efflanissa, hyvinkin varakkaassa porvarisperheessä. Aateliset kuitenkin karsastivat kauppiaita ja niin hän oli mennyt naimisiin kaivosmiehen kanssa, he olivat muuttaneet Haminiin Griersin kaupunkiin ja sitten mies jäi sortuman alle ja kuoli.
- Ai, ai, se oli kova paikka nuorelle tytölle, joka oli poissa sukulaistensa ja tuttaviensa parista, vieraassa paikassa, vaikersi Onnikki, pyyhkien välillä silmäkulmiaan pitsihelmaisella nenäliinallaan. - Mutta niin sitä vain selvittiin. Onneksi olin saanut lahjaksi kauniin ulkomuodon, niin että sulhasehdokkaista ei ollut pulaa. Kaivosmestari Boris Releve oli komea mies. Tumma ja tulinen. Hänet minä sitten valitsin ja sitten...
Mgia katsoi valjua tytärtä ja ihmetteli miten kahdesta tummasta ihmisestä voi tulla tulokseksi yksi noin vaalea ja hentoinen jälkeläinen. Vai oliko Onerva sen ensimmäisen miehen lapsi? Mgia ei ollut pahemmin kuunnellut rouvan juttelua. Hän vilkaisi vieressään istuvaa Lisaa. Tämä katsoi kiinnostuneena Onnikkia ja nyökkäili aina sopivissa kohdissa. Hyvä, Lisa sai kuunnella heidän molempien puolesta.
Mgia alkoi katsella ympärilleen. Vankkurit olivat tavallisia pitkien matkojen taittamiseen tarkoitettuja kulkuvälineitä. Sisällä oli tilaa tavaroille ja sateen sattuessa siellä pystyi myös yöpymään melko mukavasti, edellyttäen tietysti, ettei nukkujia ollut monta. Neljä henkilöä oli juuri sopiva määrä, laskeskeli Mgia. Hän katsoi pappi Meiemin vankkureita. Anselm jutteli arvokkaannäköisen papin kanssa, joka oli punaisesta kaavusta päätellen Steemilin uskovia.
Steemil on Toelin alainen suojelijajumala, jota seurataan maatalousvoittoisissa paikoissa. Mitähän tuokin pappi tekee, tai teki Trisussa, joka ei ole maataloutta ikinä nähnyt eikä sitä tunnistaisi vaikka se koputtaisi oveen, Mgia ajatteli häijysti, sillä häntä alkoi ahdistaa. Leskirouvan suu kävi yhä edelleen ja Mgia tunsi olonsa epämukavaksi.
Hän nousi ylös ja Lisa vilkaisi velhoa kysyvä katse silmissään, mutta Mgia vain nosti kättään sen merkiksi, ettei hän nyt halunnut selittää mitään. Hän lähti kävelemään kohti Anselmia ja pappia.
- Anselm, missä Ghor on?
- Hän on tuolla hevosten luona, Anselm vastasi katsellen Mgiaa ihmeissään. Velho näytti jotenkin oudolta. - Onko joku hätänä?
- Ei, ei, kielsi Mgia ja lähti kohti Ghoria, jonka näki nojailevan aitaan. - Ghor, Mgia huusi.
Ghor käänsi päätään kohti huutajaa ja kiirehti sitten Mgian luokse.
- Taasko, hän kysyi tarttuen tätä käsivarresta. - Minähän olen sanonut sinulle, että et saa kiukustua ja ärsyyntyä niin helposti, sillä se vain pahentaa tätä juttua.
- Tiedän, tiedän, mutisi Mgia, mutta minkäs teet? Olen niin temperamenttinen luonne. Tuolla on pari puuta. Autatko minut sinne?
Ghor talutti Mgian puiden juurelle. Ne olivat Haminin kuivassa ja tuulisessa ilmastossa hyvin viihtyviä havupuita. Ne kasvoivat parhaimmillaan yli kymmenmetrisiksi ja ympärysmitaltaankin lähes nelimetrisiksi. Mikä teki ne erilaisiksi kuin muut Eternissä kasvavat havupuut, oli se, että tämä erikoinen puu kasvatti käpyjen sijasta kukkia, jotka tuoksuivat erittäin vahvasti pihkalle.
Velho nojasi puuhun ja huokaisi raskaasti.
- Tämän vaivan salaaminen käy tämän matkan aikana vaikeaksi.
- Pitäisikö sinun kertoa muille, ehdotti Ghor istuessaan puun juurelle.
- On ehkä parempi, että yritän pysyä rauhallisena. Velho, joka uhkaa muuttua puuksi aina silloin tällöin, ei välttämättä herätä valtavasti luottamusta.
- Eikö sinusta velhouden hinta ollut liian kallis?
- Minä sain mahtavat voimat ja se oli päämääräni. En usko, että olisin muuttanut mieltäni, vaikka olisin tiennyt minkä maksun jouduin siitä maksamaan.
Mgian ilme muuttui itsepäiseksi.
- Sitä paitsi, minä tein virheen ja tämä on seurausta siitä, virheestä, eikä mistään muusta. Siksi minun on oltava paras, sillä minulla ei ole enää varaa virheisiin.
- Ehkä et vain halua myöntää sitä itsellesi, sanoi Ghor.
- Halua myöntää mitä?
- Että teit asioita, joihin et ollut valmis, vakuuttaaksesi opettajillesi aivan päinvastaista. Halustasi saada paljon ja mahdollisimman äkkiä. Olet aina ollut kärsimätön, Mgia Rodir, ja onnekseni minussa ei isoisämme Offirin veri vaikuta noin voimakkaasti.
- Minussa virtaa kaikkein vahvimmin velhojen voimakas veri. Äitini puolelta, Asframien suvusta.
- Miten äitisi jaksaa?
- Hyvin.
- Vieläkö hän opettaa Ammarissa?
- Kyllä.
- Miten minulla on sellainen tunne, että et vieläkään tule oikein hyvin toimeen äitisi kanssa?
- Ja mistähän se mahtaisi johtua?
- Rosalindillä ei myöskään ollut paljon vaihtoehtoja.
- Mutta kuka joutui maksumieheksi?
- Yrittäisit tehdä sovinnon äitisi kanssa. Nyt, kun Dani on mukana ja vielä vastakkaisella puolella, saatamme tarvita äitisi apua. Kaikesta huolimatta et voi kieltää, etteikö Rosalind olisi yksi suurimmista koskaan eläneistä velhoista.
Mgia ei vastannut. Hän muisteli aikaa, jolloin oli mennyt Ammarin linnaan opiskelemaan velhoutta. Dani oli mennyt Paulkinin saarelle kaksi vuotta aikaisemmin, sillä ikäraja velhojen opinahjoon oli kymmenen vuotta. Sen ikäisenä selviää, omaako lapsi velhouden kyvyn vai ei.
Mgia olisi mieluummin ollut tavallinen haltia, kuten hänen sukulaisensa ja ystävänsä Letenin metsässä. Mutta Asframien suvun verenperintö oli voimakas. Mgia suoriutui pääsykokeista huipputuloksin. Mgialla ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin jäädä Ammariin opiskelemaan, sillä velhojen laki vaati niin. Silloin hän päätti tulla kaikkein aikojen parhaaksi velhoksi tai ainakin samantasoiseksi kuin Emisior, kaikkien aikojen suurin velho. Jos ei muuten niin näyttääkseen äidilleen…
Danista ei ollut kilpailijaksi pikkusiskolleen, sillä Dani edusti velhoudessa keskitasoa. Siksi hän kaiketi valitsi tien, joka siinä vaiheessa vaikutti helpoimmalta tavalta saada valtaa ja voimia. Tai ehkä Danin isällä Don Ejectonilla oli jotain asian kanssa tekemistä. Mgia ei ikinä ymmärtänyt mitä äiti oli nähnyt Donissa. Se mies oli varsinainen idiootti ja täynnä omaa erinomaisuuttaan.
Toista oli Mgian isä, haltia Ative Rodir, joka oli vaatimaton ja lempeä mies. Rosalind toisin kyllästyi aika pian haltioiden tasaisen rauhalliseen elämään ja palasi takaisin Ammariin, jättäen pienen viisivuotiaan tyttärensä haltiaisän ja haltiayhteisön kasvatettavaksi. Ative sai kuitenkin surmansa, kun joukko peikkoja hyökkäsi heidän kaupunkiinsa ja niin Mgia joutui isoisänsä ja - äitinsä kasvatettaviksi. Isän sisko, eli Ghorin äiti, tuli hänelle sijaisäidiksi ja Mgia nautti kovin noista huolettomista lapsuusvuosistaan. Kunnes tuli hän täytti kymmenen ja Rosalind saapui hakemaan tytärtään Ammarin linnaan. Seuraavan kerran Mgia pääsi Letenin metsiin vuosien kuluttua ja silloin moni asia oli jo muuttunut. Hänen silloiset leikkitoverinsa olivat perustaneet perheen ja heillä ja Mgialla ei ollut enää mitään yhteistä. Ei mitään muuta kuin muistot ja niillä ei kauan tulla toimeen, sillä tarkoitus on elää nykyhetkessä eikä muistoissa.
Mgia tunsi itsensä täysin ulkopuoliseksi ja se sai hänen kiukkunsa äitiään kohtaan vieläkin suuremmaksi. Eihän se tietenkään Rosalindin vika ollut, että aika kulki ja kaikki muuttui. Mutta jos hän olisi silloin saanut jäädä haltioiden luo…
Äsh, turhaa pohdiskeltavaa. Hän oli mikä oli, velhomestari, ja hyvin suurella todennäköisyydellä seuraava arkkivelho. Ensimmäinen kheiri, joka nousisi arkkivelhoksi. Ja sitä hän ei haluaisi vaihtaa mihinkään.
Velhojen neuvosto kokoontuisi ensi vuonna ja silloin valittaisiin uusi johtaja Ammarin koululle ja kaikille velhoille, velhouden suurin tietäjä ja taitaja. Ja se tulisi olemaan Mgia Rodir, siitä hän pitäisi itse huolen tavalla tai toisella. Edellyttäen tietysti, että silloin maailma olisi vielä mallillaan, mutta sekin oli nähtävästi annettu hänelle huolehdittavaksi.
- Hei, Easin huusi ja juoksi hengästyneenä heidän luokseen. - Karavaani on valmis lähtöön ja täällä te vaan istutte. Onneksi Anselm huomasi, että te vielä puututte, muuten olisitte jääneet tänne. Äkkiä nyt, on jo kiire.
Easin alkoi juosta edellä. Ghor ja Mgia seurasivat perässä.
Karavaani oli jo järjestäytynyt jonoon ja kun pari eksynyttä lammastakin olivat kivunneet vaunuihin, Vithan huusi etummaisesta vankkurista lähtökäskyn ja niin matka kohti Griesiä alkoi.
Haminin maisemat olivat tasaisen tylsät. Auringon ja tuulen kuivattamaa ruohoa ja heinää, muutama puu siellä täällä ja kaivoksia, niitä riitti. Hamin tuotti koko Eternin tarvitseman metallin, mutta oli taas itse riippuvainen muista saadakseen viljaa, sillä Eternin pohjoisen kolkan kuivilla ja kaivosmonttujen halkaisemilla aroilla ei mikään kasvanut. Paitsi se kuivettunut heinä.
Matka Trisusta Griesiin kesti neljä päivää. Hlo- joen ja Kira- metsän tullessa näkyviin, kaikki hurrasivat, jolleivat nyt ääneen niin mielessään kuitenkin, sillä maisemat olivat olleet todella ikävystyttävän yksitoikkoiset. Mgia oli täysin kyllästynyt rouva Releven loppumattomiin höpinöihin. Onerva ei ollut suutaan aukaissut, paitsi juodakseen ja syödäkseen. Mgia ja Lisa alkoivat jo ihmetellä tokko tyttö edes osasi puhua. Kunnes juuri silloin, kun Griesin kaupunki alkoi häämöttää horisontissa ja oli Onnikin vuoro ohjastaa vankkureita, ja he kolme muuta istuivat vankkureiden sisällä syömässä ateriaansa, Onerva aukaisi suunsa.
- Yrittäkää ymmärtää äitiä. Hän on sydämellinen ihminen, joka viime kädessä haluaa auttaa lähimmäisiään, mutta hän onnistuu antamaan sen vaikutuksen kuin utelisi ja sekaantuisi toisten asioihin. Hänen elämänsä ja se elämä, mitä hän olisi halunnut viettää, eroavat toisistaan niin suuresti, että hän yrittää elää elämäänsä toisten elämän kautta. Puhumalla itsestään ja menneisyydestään, hän pyrkii tekemään itsestään mielenkiintoisen, mutta ikävä kyllä onnistuu antamaan itsestään ainoastaan pitkästyttävän ja itseään täynnä olevan ihmisen kuvan.
Mgia ja Lisa kuuntelivat tätä pitkää selostusta hämmästyneinä. Onervalla oli kaunis ääni, se oli selvä ja rauhallinen, eikä hermostuneen höpöttävä niin kuin äidillään.
- Miksi sinä olet aina niin hiljaa, kysyi Lisa.
Onerva hymyili.
- Olen tottunut siihen, että äiti on aina äänessä. Sitä paitsi, hän puhuu niin paljon, etten saa ikinä sanaa väliin.
- Mutta sinulla on niin kauniin sointuva ääni, se menee haaskuun, kun olet hiljaa.
- Kyllä minä saan puhua aivan tarpeeksi, Onerva nauroi. - Opetan runoutta Griesin yliopistossa
- Aivanko totta? Minun serkkuni opettaa sitä Shaelin yliopistossa.
- Onko Theodosius Ghor sinun serkkusi? Innostui Onerva. –Oi, hän on aivan säkenöivä lausuja. Onervan posket punehtuivat innosta.
- Lausuja? Mitä hän lausuu?
- Runojaan. Hän on etevä runoilija.
-Että runoja? Mgia katsoi hämmästyneenä Lisaan. Vaaleatukkainen tyttö peitti suunsa kädellään, sillä häntä alkoi naurattaa tavattomasti. Ei se, että Ghor kirjoitti ja lausui runoja, vaan Mgian ilme, joka oli totaalisen, täydellisen hämmästynyt.
Pappi Meiemin vankkureissa ihailtu runoilija sekä Anselm ja Easin olivat päässeet paljon helpommalla. Pappi oli todella mukavaa matkaseuraa ja lisäksi vallan erinomainen kokki. Ghorin vointikin oli huomattavasti helpompi, kiitos Ursulan antaman uutteen.
Easin oli pitkästynyt. Maisemissa ei ollut pahemmin hurraamista ja matkaseura oli mitä oli. Ghor ja Anselm kävivät teologisia väittelyitä Meiemin kanssa. Ghor ei tosin voinut paljastaa palvovansa Luojajumalia, joita haltiat palvelivat. Ihmiset uskoivat Suojelijajumaliinsa, jotka olivat heidät luoneetkin. Easin istui kuskinpukilla ohjastaen hevosia. Kun Gries ilmestyi näkyviin, Easin huokaisi helpotuksesta. Viimeinkin tämä tylsääkin tylsempi matka oli takanapäin.
He pysähtyivät Griesin ulkopuolella oleville laitumille. Matkaajat kömpivät ulos vankkureista, venyttelivät ja näyttivät kaikki kiitollisilta siitä, että olivat saapuneet ehjinä perille. Uudet matkustajat odottelivat jo saadakseen itselleen varatuksi vankkurit, päästäkseen minne sitten ikinä olivatkaan menossa. Mgia, Lisa, Anselm, Ghor ja Easin kerääntyvät yhteen kiiteltyään ja hyvästeltyään ensin matkakumppaninsa. Rouva Releve pyysi heitä pistäytymään kylässä, mutta Mgia ilmoitti heillä olevan kiire seuraavaan kohteeseen.
- Minne olette matkalla?
- Minne nenä näyttää, sanoi Mgia ja käveli tiehensä.
- Olen pahoillani ystäväni käytöksestä, pyyteli Lisa anteeksi tyrmistyneen ja loukkaantuneen näköiseltä Onnikilta. - Hän on hieman kärttyisä aina silloin tällöin ja matkustaminen ei sovi hänelle lainkaan.
Onnikki Releve niiskautti nenäänsä ja näytti myrtyneeltä.
- Pitäisi sitä sentään osata käyttäytyä sivistyneen ihmisen tavoin, vaikka olisikin väsynyt. Minäkin aina olen tähdentänyt sitä tyttärelleni, että kunnon ihmisen tulee aina käyttäytyä korrektisti, tilanteessa kuin tilanteessa. Se erottaa meidät moukista. Senpä tähden olenkin sitä mieltä, että neiti Rodirin sopimaton käyttäytyminen johtuu varmasti kasvatuksen ja oppimisen puutteesta. Hän ei ole tietenkään käynyt kuin kiertokoulun, tosin kuin Onerva, joka oli yliopistossa luokkansa priimus. Ei tarvitse kuin katsoa Onervaa niin huomaa heti, että hän on saanut kunnon kasvatuksen ja koulutuksen ja se erottaa hänet rahvaasta. Jos olisin tiennyt, että Mgia Rodir kuuluu viimeksi mainittuun kansanluokkaan, en olisi häntä edes matkaseurakseni huolinut.
Rouva tuhahteli sanojensa vakuudeksi ylimielisesti, ja katsoi pienen matkan päässä odottavaa velhoa halveksivasti.
Onnikin ilme ei muuttunut miksikään, mutta Onervan suu loksahti auki ja hän katsoi Mgiaa pelonsekaisen kunnioituksen vallassa.
- Ammarin koulu, mikä lie opinahjo. En ole ikinä kuullutkaan. Tosin kuin Griesin yliopisto, jota minun tyttäreni kävi...
Lisa nyökkäsi Onervalle ja käveli tiehensä. Lisa kuuli kuinka rouva tuhahteli hänen loittonevan selkänsä takana.
- Täysin sivistymättömiä naisia molemmat. Haluaisinpa sanoa suorat sanat, mutta olen aivan liian hyvinkasvatettu tekemään moista...
- Äiti, sanoi Onerva, ole viimeinkin hiljaa.
Syntyi täysin hämmästynyt hiljaisuus. Lisan teki mieli kääntyä nähdäkseen Onnikin ilmeen. Se taisi olla ensimmäinen kerta, kun Onerva käski äitinsä vaieta.
- Todella miellyttävä henkilö, hän kuuli Anselmin sanovan, saapuessaan odottavan ryhmän luokse.
- Teillä kävi sitten hyvä tuuri, sanoi Mgia. - Meidän matkaseuramme ei ollut kovin häävi. Koko ajan höpöttävä ja uteleva leskirouva ja vaitelias tytär, joka matkan viime metreillä osoittautui runouden opettajaksi. Ja sinun suureksi ihailijaksesi.
Ghor punehtui. Hän ei olisi halunnut välttämättä serkkunsa tietävän hänestä tätä asiaa.
- Jaaha, sanoi Anselm. - Sieltähän Lisa tuleekin. Lähtekäämme sitten kohti Griesiä.
He lähtivät kävelemään muiden kaupunkiin menevien matkustavaisten joukossa. Saapuessaan Griesiin, he hämmästyivät.
- Kylläpäs tämä on muuttunut sitten viime näkemän, sanoi Mgia katsellen ihmeissään ympärillään kohoavia taloja.
Talot näyttivät kaikki uusilta. Ne olivat matalia, vaaleita ja sopeutuivat hyvin ympäröivään maisemaan. Puita oli istutettu paljon pitkin kadunvarsia ja kadut olivat niin suoria, että luulisi niiden olevat mitatut vatupassilla. Kaupungin eteläpuolella virtasi Hlo- joki ja sen takana häämötti Kiran metsä.
- Miten on Ghor, jaksatko odottaa, vai menemmekö heti etsimään sitä esinettä?
- Mielellään heti etsiskelemään. Se uute alkaa jo olla aivan loppu ja olotilani huononee varmasti totaalisesti sen loputtua.
- Eikä sitten muuta kuin, metsään, sanoi Easin ja alkoi marssia kohti metsää vievää katua.
- Hei, hei. Odotas nyt vähän, huusi Anselm kiiruhtavalle pojalle. - Viedään nyt ensin nämä matkatavaramme jonnekin.
- Anteeksi, missähän olisi hyvä ja halpa majatalo, kysyi Mgia ohi kävelevältä mieheltä.
- Koettakaa Pehmeää Patjaa, sanoi mies ja huitoi jonnekin vasemmalle.
- Kiitos.
- Olisi voinut antaa vähän paremmat ohjeet, marisi Easin, kun he kävelivät pitkin Ostarseen- nimistä katua, joka kaikesta päätellen oli Griesin pääkatu. Sen varrella oli puiden lisäksi paljon kukkaistutuksia ja asuinrakennukset olivat varakkaan oloisia. Majataloja ei siellä kuitenkaan näkynyt.
- Anteeksi, missähän on Pehmeä Patja - niminen majatalo, kysyi Anselm vastaantulevalta mieheltä.
- Olette aivan väärässä suunnassa. Kyseinen paikka löytyy Anstandin varrelta, toinen poikkikatu tuon sepänliikkeen jälkeen, neuvoi ohikulkija.
Anselm ja kumppanit muuttivat suuntaa.
-Mikä vietävän käytännönpilojen harrastaja se ensimmäinen ukko oikein oli, Easin marmatti.
– Ohjasi meidät ihan väärään suuntaan.
He saapuivat Anstand- kadulle ja huomasivat hakemansa majatalon sijaitsevan aivan kadun päässä.
- Mukavannäköinen paikka. Jokikin virtaa aivan vieressä ja tuossa on siltakin, jota pitkin pääsee metsään, sanoi Lisa osoittaen joskus parempiakin päiviä nähnyttä siltaa.
Maali oli hilseillyt ja sieltä täältä puuttui lautoja, kaiteesta oli jäljellä enää pystyssä töröttäviä kaidepuita, kuin hyvin huonosti hoidetussa suussa olevia hampaita.
- Minähän en tuon sillan yli lähde yhtikäs mihinkään, sanoi Anselm jääden jääräpäisesti seisomaan niille sijoilleen.
- Niinhän sinä luulet, sanoi Mgia ja astui sisälle majataloon.
Ulkopuolelta majatalo näytti vaatimattomalta. Alapuolella oli vaaleaa rappausta ja yläosa oli ruskeaa petsattua puuta. Katto oli päällystetty päreillä ja ikkunoissa oli luukut, joiden tarkoitus oli todennäköisesti enemmänkin koristeellinen kuin käytännöllinen, sillä Haminissa harvoin oli niin myrskyisää, että ikkunat olisi pitänyt suojata luukuilla. Ikkunaluukut olivat erittäin yleisiä Fennissä ja Sowanissa, sillä siellä oli usein kovia myrskyjä. Varsinkin kun etelästä tuleva kostea lämmin ilma kohtasi pohjoisesta tulevan kuivan kylmän ilman, syntyi mahtavia myrskyjä. Fennin ja Sowanin rajalla oleva Orhon vuoristokin pystyi kehittämään mahtavia puhureita ja rankkoja sateita.
Pehmeä Patja - majatalo oli sisältä yhtä vaatimaton kuin ulkoakin, mutta se oli siisti. Lattia oli puinen ja siinä ei pahemmin näkynyt kulutuksen tuomaa patinaa, joten sen oli oltava aika uusi. Huonekalut olivat tavallisia ja lyhyellä seinällä oleva takkakin vaikutti jotenkin vaisulta, ei ollenkaan sellaiselta huoneen katseenvangitsijalta, mahtavalta tulisijalta, joka kertoi samalla omistajansa persoonallisuudesta.
- Miten voin auttaa? Kysyi keittiöstä tuleva nainen.
Nainen oli kuin takkansa. Vaatimaton ja persoonaton. Maantienväriset hiukset olivat nutturalla ja haalean ruskeat silmät katsoivat seuruetta. Huulet olivat ohuet ja nenä pieni.
- Olisiko teillä kaksi vapaata huonetta, kysyi Anselm naiselta.
- On useampiakin.
- Kaksi riittää, edellyttäen, että niistä löytyy tarpeeksi vuoteita, jatkoi Anselm.
- Siis yksi kahden ja yksi kolmen hengen huone, sanoi nainen mennessään rappusten vieressä olevan pöydän ääreen ja ottaen laatikosta kirjan, oletettavasti vieraskirjan.
- Saisinko nimenne?
Lisa avasi suunsa, mutta Mgia ehti ensin.
- Timbra. Tässä on isäni, Jonathan, sanoi Mgia osoittaen Anselmia. - Tässä veljeni Isas ja Ahmar sekä siskoni Taja. Minä olen Sasar.
Uudet nimet saaneet vanhat henkilöt katsoivat velhoa hämmästyneenä. Mgia voi vain toivoa, että he ymmärtäisivät pysyä hiljaa ja pelata mukana.
Nainen kirjoitti heidän nimensä kirjaan ja ojensi sitten kaksi avainta.
- Huoneenne ovat numerot neljä ja viisi, nainen jatkoi. - Rappuja ylös ja kävelette suoraan käytävää pitkin. Huoneet ovat vasemmalla puolella.
Anselm, Ghor ( tai Jonathan ja Isas, ihan kuinka vaan) ja kumppanit kävelivät portaat ylös. Käytävä, mille he saapuivat oli niin kapea, että kaksi ihmistä hädin tuskin mahtui ohittamaan toisensa, ilman että joutui painautumaan selkä vasten seinää. Easin avasi huoneen numero neljä oven. Huone oli kalustettu vaatimattomasti, eikä sitä oltu muutenkaan suuruudella pilattu. Ikkuna oli vastapäätä ovea ja vuoteet olivat pitkillä seinillä. Ikkunan edessä oli pieni pöytä ja sen edessä tuoli. Lattialla oli räsymatto ja oven vieressä kaappi.
- Jo on alkeellinen, sanoi Lisa verraten tietysti Pehmeää Patjaa Uinuvaan Aaltoon.
- No, pääasia on, että vuoteet ovat pehmeät ja lakanat puhtaat, totesi Anselm.
- Miksi annoit meille uudet nimet, ihmetteli Easin. – Ja miksi minä olen Ahmar? Olen aina inhonnut sitä nimeä.
- Varmasti vastapuolelle on jo selvinnyt keitä etsiä. Ainakin minun nimeni he tietävät Danin takia. Täytyy käyttää kaikki harhautuskeinot. Vaikka kuinka vaatimattomatkin, kuten nimien vaihto.
Toiset totesivat ettei se tullut heille mieleenkään. Mgia sanoi, ettei hänkään ikävä kyllä tullut sitä ajatelleeksi heti alusta lähtien. Laivalla ja vankkurikaravaanissa he olivat esiintyneet omilla nimillään. Sille ei nyt enää voinut mitään. Täytyy vain toivoa, että he pystyisivät eksyttämään kannoillaan tulevat mahdolliset seuraajat tarpeeksi pitkäksi aikaa, jotta he saisivat pitää etumatkansa loppuun asti. Mikäli heillä nyt mitään etumatkaa edes oli.
Miehet veivät tavaransa omaan huoneeseensa, joka oli samaa tasoa kuin naistenkin.
- Meillä on kerrossänky, sanoi Easin, kun he kohtasivat käytävällä lähteäkseen ulos. - Minä jo sanoin Anselmille, että hän saa nukkua yläpetillä, mutta jostain syystä hän kieltäytyi vähemmän kauniisti. Sanoi, että minä saan siinä tapauksessa nukkua ikkunalaudalla, jos hän joutuu kiipeämään yläsänkyyn.
Anselm hymähti Easinin jutuille, mutta toiset nauroivat, paitsi Mgia joka oli omissa ajatuksissaan. Laskeutuessaan alakertaan, he kohtasivat rappusissa toisen majatalon asukkaan, vanhahkon naishenkilön, joka kiipesi vaivalloisesti portaita ylös.
- Hyvää päivää, nainen tervehti. - Uusia asukkaita vai?
- Kyllä, saavuimme juuri äsken ja nyt olemme menossa Kiran metsään, Easin hölötti ajattelemattomasti.
Vanhan naisen ilme muuttui kauhistuneeksi, hän kiirehti askeltaan ja saavutettuaan ylätasanteen, hän kääntyi katsomaan välitasanteella seisoskelevaa seuruetta.
- Teinä miettisin kahdesti ennen kuin menisin metsään, varsinkin kun ilta on kohta tulossa, hän sanoi pelosta värisevällä äänellä.
- Kukaan paikkakuntalainen ei mene koskaan metsään, eikä halua edes kuulla siitä puhuttavan.
- Mikä siellä on niin pelottavaa, kysyi Ghor, mutta nainen oli jo poistunut huoneeseensa.
- Ihme hyypiö, totesi Easin ja laski kaidetta pitkin alakertaan.
- Nainen pelkäsi kyllä ihan aidosti, puolusti Lisa vanhaa ihmistä Easinin loukkaavilta sanoilta.
Alakerrassa ei ollut ketään, kun he poistuivat ovesta kadulle. Ilta- aurinko loi vielä hohtoaan kaupungin kattojen ylle, mutta sen hehku oli selvästi hiipumaan päin. Kaduilta olivat ihmiset kaikonneet ja nekin jotka siellä vielä syystä tai toisesta olivat, kiirehtivät askeleitaan kotejaan kohti.
- Taitavat olla iltaunisia, sanoi Easin. Hän kiirehti jo kohti ränsistynyttä siltaa.
- Tämä on kyllä aika laho, totesi Ghor sillan kunnon sille saavuttuaan.
- Anna, kun minä menen ensin, sanoi Easin ja juoksi sillan yli. - Kyllä se hyvin kestää, hän huusi vastarannalta.
- Kai hennon pojan, mutta entäs minut, mutisi Anselm ja laski yli kahdeksankymmentäkiloisen kehonsa sillan lankuille.
Silta narisi, mutta ei osoittanut sen suurempia hajoamisen merkkejä. Ainakaan vielä.
Loput tulivat yksitellen Anselmin jälkeen. Kun he olivat kaikki metsän puoleisella rannalla, he katsoivat laskevan auringon himmenevässä loisteessa kylpevään metsään. Vaikka Kira ei ollutkaan ikimetsä, se oli silti vaikuttavan näköinen. Puut, joista suurin osa oli havupuita, kasvoivat tiiviisti toisiaan vasten, muodostaen miltei läpipääsemättömän seinän, kuin sanattoman viestin kaikille niille, jotka pyrkivät sinne. Pääsy kielletty, kuiskivat puiden oksat tuulenvireen kahisuttaessa niitä toinen toistaan vasten.
Lisa katsoi metsää ja toivoi olevansa jossain muualla. Easin oli myös yllättävän vaisu, eivätkä muutkaan paljon puhua pukahtaneet. Velhoon metsä ei tehnyt mitään vaikutusta, vaan hän alkoi kävellä kohti metsää. Hän huomasi, että muut olivat erittäin haluttomia seuraamaan. Mgia katsoi taakseen jäänyttä seuruetta ja viittasi kerran käskevästi kädellään. Hiljalleen toiset alkoivat seurata velhoa. Mgia siirsi käsillään oksia syrjään ja jatkoi eteenpäin, vaikka eteneminen olikin hidasta ja vaivalloista. He kulkivat metsässä peräkkäin, sillä puut eivät antaneet myöden kulkea rinnakkain. Lisäksi juurakoita oli maassa niin paljon, että heidän oli koko ajan katseltava jalkoihinsa ja samalla estettävä käsillään puiden oksia lyömästä heitä kasvoihin. Aivan kuin puut olisivat tahallaan työntäneet juuriaan ja lehviään heidän tiellensä.
Velho kulki etummaisena. Hän raivasi itselleen tietä sakeassa metsikössä.
- Mgia, huusi äkkiä Lisan hätäinen ääni.
Hän kääntyi katsomaan taakseen. Anselm ja Ghor olivat polvillaan maassa. Easin oli kaatunut (tai kaadettu) ja puiden juurakot olivat kietoutuneet hänen ympärilleen. Poika oli jo osaksi uponnut maan sisään. Ghor piteli hänen päätään niin ettei hän tukehtuisi multaan. Mgia palasi takaisin ja polvistui Easinin viereen. Hän kosketti puun juurta kädellään ja sanoi sille jotakin. Ärtynyt ilme ilmaantui velhon kasvoille. Hän nousi ylös.
- Vai niin, Mgia sanoi kiukkuisena. –Ette kuitenkaan tiedä kenen kanssa olette tekemisissä…
Velho ojensi kätensä ja alkoi mutista loitsua. Toisten korviin se kuulosti manausloitsulta, vaikkeivät he velhoudesta ja sen osa- alueista mitään tienneetkään. Puiden juurakot alkoivat kuitenkin kiemurrella kuin suuren kärsimyksen alaisina. Hetken vaikutti siltä, kuin ne vetäisivät tuskissaan Easinin maan alle, mutta sitten ne yhtäkkiä päästivät otteensa pojasta ja Anselm nosti hänet ylös.
Easin oli aivan likainen, multaa oli hänen korvissaan, hiuksissaan ja suussaankin.
- Oletko kunnossa, kysyi Mgia.
Poika nyökkäsi ja sylkäisi multaa ja lehtiä suustaan. Lisa yritti putsata pahimmat maakerrostumat pois Easinin vaatteista.
- Jatketaan sitten.
Ryteikköä jatkui vielä jonkin matkaa, mutta sitten aivan äkkiä heidän edessään oli pyöreä aukea paikka, kuin tori keskellä metsää.
Suuri aukea ihmetytti muitakin sankasta metsiköstä selviytyneitä perässätulijoita. Keskellä, halkaisijaltaan noin kuusikymmenmetristä aukeaa, kasvoi yksi valtava tammi. Vihreä, aivan tasainen nurmikko, peitti aukeaa. Mitään muuta siellä ei ollut.
- Mikä merkillinen paikka tämä on, kysyi Anselm Mgialta.
- Mistä minä tietäisin, vastasi velho kärttyisästi. - En ole ikinä nähnyt tällaista paikkaa, saati kuullut vastaavasta. Ja se hermostuttaa minua. Tässä maailmassa on loppujen lopuksi vähän asioita mistä velhot eivät olisi tietoisia, mutta tämä.... , Mgia pyöritti turhautuneena päätään. - Minä sitten inhoan asioita, joista en tiedä mitään, hän mutisi loppulauseen itsekseen.
- Onkohan tuo järkevää, sanoi Anselm ja kokeili varovasti jalallaan ruohomattoa aivan kuin odottaen sen pettävän hetkenä minä hyvänsä.
- Eipä kai täälläkään kannata seisoskella, sanoi Ghor ja lähti Mgian perään.
Mgia oli jo ehtinyt puun juurelle ja katseli sitä tutkivasti.
- Tämä tammi on ikimetsästä. Se on Aegna, Pyhä Tammi. Miten ihmeessä se on tänne joutunut?
Ghor kosketti tammen runkoa. Hänen kätensä alkoi hehkua vihertävää valoa.
- Olet oikeassa, sanoi haltia. - Tämä on Aegna.
- Aegna, velho kuiskasi ja kosketti sitten puuta varovaisesti vasemmalla kädellään. Tammi värähti hänen kosketuksestaan. Muut, paitsi Ghor, vetäytyivät puun luota kauemmaksi. Tammi alkoi hymistä hiljaa. Se hyräili, kehräsi. Anselm katsoi hämmästyneenä vuoron perään puuta ja Mgiaa. Ghor oli irrottanut kätensä puusta ja seisoi vain hiljaa paikallaan.
- Se tunnisti sinut, sanoi Ghor serkulleen.
- Ihme olisi, jos ei olisi tunnistanut… Mgia vaikeni äkisti ja tyyni ilme hänen kasvoillaan muuttui takaisin kireäksi.
Hämärä oli jossain välissä päässyt yllättämään heidät ja hämäryyskin oli jo vaihtumassa pimeydeksi.Viisiko seisoi keskellä pimeää metsää, ympärillään vihamieliset puut, taivaalla kaukaiset tähdet ja tammikin oli lakannut hymisemästä. Kaikkialla oli hiljaista, niin hiljaista, että sen hiljaisuuden kuuli.
Pimeästä metsästä kuului kuivan oksan napsahdus. Sitten toinen. Viisi silmäparia tuijotti metsää. Musta pimeys tuijotti takaisin. Oli aivan pimeää, sillä oli uudenkuun aika.
- Valo, kuului Mgian ääni käskevänä.
Velhon yläpuolelle ilmestyi valopallo, jonka kirkkaus leikkasi pimeään valoisan aukon. Yhtäkkiä musta varjo heilahti valokehän laitamilla. Sitten toinen ja kolmas...lukematon määrä.
Anselm, Ghor, Easin ja Lisa painautuivat aivan Mgian viereen.
- Varjokansa! Mgia sanoi erittäin yllättyneellä äänellä. - Täälläkö ne siis majailevat?
- Mi- mikä, kysyi Easin kyyristellessään Mgian kaavun juurella. Hän haki velhosta turvaa samalla tavalla kuin haetaan suojaa puulta sateen sattuessa.
- Mitä me voimme tehdä, kysyi Anselm hädissään, kun varjojen määrä näytti olevan jatkuvasti lisääntymässä.
- Toivoa, että aurinko nousisi pian.
- Tämä ei välttämättä ole paras mahdollinen aika kysyä, mutta mitä hemmettiä nuo varjot oikein ovat, kysyi Ghor.
- Ensimmäisiä ihmisiä, sanoi Mgia. - Luojajumalat, Aret, Toel, Os ja Eril, olivat luoneet haltiat, keijut, menninkäiset. Nämä olivat kauniita katsella, jumalienkaltaisia, mutta eivät kuitenkaan Suojelijajumalien luomia eikä heidan kaltaisiaan. Niinpä he päättivät luoda itsensä kaltaisen elävän. Nerrelle ja Luojajumalille he eivät kertoneet mitään, sillä he halusivat luoda jotain aivan omaa. Ihmisen. Siitä tuli jumalien näköinen, sillä he loivat sen omasta itsestään. Päivällä auringon loisteessa se oli hyvä ja kaunis, mutta kun valo sammui ja kuu kiipesi taivaalle aloittaakseen yön kestävän matkansa, jotain tapahtui. Ihmisten varjot irtaantuivat isännistään ja muuttuivat pahoiksi. Auringon noustessa ne liittyivät jälleen omistajiinsa. Lopulta varjot surmasivat isäntänsä ja alkoivat toimia itsenäisesti. Suojelijajumalat olivat peloissaan. Heidän oli pakko kertoa Nerrelle.
Kun Nerre kuuli mitä jumalat olivat tehneet, hän suuttui heille. Mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi ja Ylijumala kätki varjoihmiset sellaiseen metsään, missä ei asunut haltioita ja asetti taian pitääkseen ne siellä ikuisesti. Ja täällä ne siis ovat, Kiran metsässä. Se on ollut nähtävästi yksi jumalien tarkemmin varjelluista salaisuuksista.
Mgia vaikutti helpottuneelta. Se ärtymys joka hänelle oli syntynyt siitä,että hän ei tiennyt tämän aukion ja Aegnan läsnäoloa tässä metsässä, väistyi ja sen tilalle syntyi tyydyttävä tunne siitä, että hän oli taas hitusen viisaampi kuin ennen.
- Mitä ne voivat tehdä meille, kysyi Ghor katsellen huolestuneena ympärilleen ja ihmetteli miksi hänen serkkunsa kasvoilla oli noin omahyväinen ilme.
- En tiedä.
- Hyvin lohduttavaa, vikisi Easin Mgian helmoista.
- Ne säikkyvät valoa, totesi velho. - Meillä ei ole hätää niin kauan kun pysymme valoringin sisäpuolella.
Yhtäkkiä he kuulivat lapsen itkua. Se tuntui tulevan metsän reunasta, valon ulkopuolelta, joten he eivät voineet olla aivan varmoja siitä mistä se täsmälleen kuului ja mikä sen aiheutti.
- Se saattoi olla lintu tai jokin muu metsän elävä, ajatteli Ghor itsekseen.
- Äitiii, kuului tuo metsän eläin huutavan.
- Hyvänen aika, siellä on lapsi, huudahti Anselm. - Mitä ihmettä lapsi tekee täällä?
- Eksynyt kukaties, sanoi Mgia rauhallisesti silmäillen samalla pimeään.
Ghor katsoi äänen suuntaan ja huomasi tarkoilla haltiansilmillään lapsen istuvan nurmikolla juuri valonsäteiden ulkopuolella. Lapsi oli ehkä neljä- viisivuotias, kullankeltaiset kiharat reunustivat pyöreitä lapsenkasvoja, jotka tällä hetkellä olivat juovikkaat ja turvonneet itkusta. Lapsi hieroi silmiään ja sai kasvonsa entistäkin likaisemmiksi. Hän ojenteli käsiään kohti tammen juurella seisovaa ryhmää ja itki sydäntäsärkevästi.
Lisa ei voinut vastustaa lapsen kutsua, vaan juoksi tämän luo ennen kuin kukaan ehti estää. Tyttö nosti pienokaisen syliinsä ja oli juuri kääntymässä palatakseen toisten luokse, kun hän pudotti lapsen maahan, kiljaisi ja vaipui tuskasta kaksin kerroin, kaatui kyljelleen jalat koukistettuna ja kädet puristettuina vatsan ympäri. Lisa huusi suoraa huutoa ja se mikä ennen oli näyttänyt viattomalta lapselta, muuttui mustaksi hornanhengeksi, joka alkoi tunkeutua Lisaan tämän avonaisen suun kautta.
Anselm ryntäsi kohti maassa makaavaa Lisaa. Mgia mumisi loitsun ja heilautti kättään ja Anselm jähmettyi liikkumattomaksi. Sitten hän meni tytön ja varjon luokse. Lisa oli lakannut huutamasta ja makasi liikkumatta maassa. Musta hahmo oli jo puoliksi Lisan sisällä ja kun Mgia tuli lähelle, hän huomasi Lisan muuttuneen läpikuultavaksi. Varjoihminen imi itseensä Lisan elinvoimaa ja jos sitä ei saisi pysäytettyä tyttö häviäisi kokonaan. Mgia muisteli mitä varjoihmisistä tiedettiin. Tiedot olivat vuosisatojen takaisia, mutta velho toivoi niiden tepsivän yhä edelleen. Sillä ne olivat ainoa keino pelastaa Lisa.
Mgia kaivoi jostain kaapunsa kätköistä kirjan. Hän luki varjoihmisiä koskevan kappaleen, sulki kirjan, keskittyi ja alkoi lukea loitsua, piirtäen samalla käsillään ilmaan monimutkaisia merkkejä. Ilman täytti outo humina, joka voimistui ja voimistui. Easin ja Ghor peittivät korvansa ja varjoihmiset pysähtyivät kesken liikkeensä. Humina voimistui ja aukiolla alkoi pyörteillä tuuli. Velhon sormenpäistä alkoi leiskahdella sinisiä kipinöitä, jotka lentelivät heitä ympäröivään mustuuteen kuin leiritulesta irtaantuvat kipunat. Varjot alkoivat ulista ja valittaa näiden osuessa niihin. Mgia lausui viimeisen sanan loitsulle ja siniset pyörteet leimahtivat ympäri aukiota. Varjot huusivat kimeästi ja pyörteet ulisivat matalaa bassotaajuutta. Niistä lähtevä ääni oli niin ilkeä ja elimistölle liian rankka, että Ghor ja Easin pyörtyivät. Salamoista syntyi suuri sininen valopallo, joka laajeni laajenemistaan ja se räjähti äänettömästi alkaen samalla imeä varjoja pienenevään massaansa. Puiden reunustamalla aukealla kävi mieletön puhuri ja Mgiallakin oli täysi työ pysyä seisaallaan. Hän levitti kädet sivuilleen, tasapainottaen itseään, kuin lentoon yrittävä lintu, jotta pysyisi pystyssä, viitan lepattaessa hänen hentoa varttaan vasten ja hänen pitkät, punaiset hiukset olivat karanneet auki ja liehuivat nyt Mgian pään ympärillä. Kaiken kaikkiaan näky oli melkoisen vaikuttava ja Easin olisi nauttinut sen näkemisestä mikäli olisi ollut tajuissaan.
Lisan kimpussa ollut varjo oli sitkeä. Se piteli kiinni Lisasta, mutta sekään ei loppujen lopuksi voinut mitään kutistuvan valon imevälle voimalle. Varjo kohotti päätään ja katsoi Mgiaa. Sen punaiset silmäkuopat hehkuivat, suu oli pelkkä musta aukko, mutta silti se onnistui saamaan esille jonkinnäköisen virnistyksen ennen kuin imu vetäisi sen pois Lisan sisuksista. Kun viimeinenkin varjo oli hävinnyt, kirkas pallo pieneni, muuttui mustaksi ja katosi.
Tuli täysin hiljaista.
|
Aamuaurinko paistoi Anselmin kasvoille. Hän avasi silmänsä ja katseli huonetta ihmetellen missä oli. Easin nukkui viereisessä sängyssä 
