Sitten Lisa vetäisi äänekkäästi henkeä. Hän alkoi kakia ja yskiä ja yritti vetää elvyttävää ilmaa tyhjentyneisiin keuhkoihinsa. Mgia meni Lisan luo ja laskeutui polvilleen tämän viereen.

- Miten voit, hän kysyi koskettaen tytön kylmää otsaa.

- Mitä tapahtui, Lisa kähisi.

Velho ei vastannut vaan käveli puun juurelle katsomaan, miten haltia ja poika voivat. Molemmat olivat vironneet ja istuivat selkä puun runkoa vasten.

- Mitä tapahtui, he kysyivät.

Sitten Easin huomasi Anselmin liikkumattoman hahmon muutaman metrin päässä. Poika nousi ylös tutiseville jaloilleen ja meni vanhan miehen luo. Hän käveli Anselm-patsaan ympäri ja katseli tätä ihmeissään.

- Jääkö hän tällaiseksi, Easin kysyi velholta.

- Ei.

- Vahinko.

Mgia luki loitsun ja Anselm jatkoi kesken jäänyttä kävelyään.

- Olipahan kokemus, hän sanoi pysähtyessään. - Todella mielenkiintoista.

- Minäkin haluan kokeilla, sanoi Easin ja käveli velhon ohitse. - Pysäytä minutkin. Haluan tietää miltä se tuntuu.
Easin käveli edestakaisin Mgian edessä.

- En saa, tiedät sen vallan hyvin.

Easin pysähtyi, näytti happamelta ja istahti Ghorin viereen.

Anselm oli mennyt Lisan luokse, joka edelleen istui maassa typertyneen näköisenä.

- Oletko kunnossa?

- En oikein tiedä, Lisa kuiskasi. - Puhuminen tekee todella kipeää ja muutenkin tuntuu siltä kuin joku olisi vetänyt sisuskaluni raastinraudalla riekaleiksi. Yrittäessäni muistella mitä tapahtui, muistan ainoastaan pelkkää mustaa, mustaakin mustempaa mustaa, jos ymmärrät mitä tarkoitan. En osaa kuvailla sitä millään tavoin. Aivan hirveää.

Lisa alkoi itkeä. Anselm otti tytön syliinsä ja lohdutti tätä parhaansa mukaan. Yö alkoi kalveta ja tilalle tuli harmaus. Kohta aamu koittaisi ja yön tummat varjot olisivat poissa.

- Mitä meidän on täältä sitten etsittävä, Ghor kysyi Mgialta. Haltia oli noussut ylös ja kävellyt serkkunsa luokse.

- Lisa sanoi, että tunnistamme sen kyllä kunhan siihen törmäämme.

- Tosi lohduttavaa. Kuinkahan kauan joudumme täällä sitten törmäilemään, sanoi Easin yhä murjottaen Mgialle.

Velho katsoi huvittuneena nuorta poikaa.

- Enkö ole sanonut, että velhous ei ole leikin asia, hän sanoi rauhaa rakentaakseen. - Jos se olisi minusta kiinni, jähmettäisin sinut ilomielin.

Jostain syystä Easin koki tulleensa uudelleen loukatuksi.

- Alkakaamme etsinnät, sillä päivä alkaa valjeta, sanoi Mgia hoputtaen toisia ylös kasteen peittämältä nurmikolta. Metsässä alkoi kuulua rapinaa ja lintujen laulua. Yksinäinen kettukin näyttäytyi ja pöllö palasi öiseltä metsästysretkeltään. Aamun autereessa Kiran metsä näytti aivan tavalliselta, eikä yön painajaisista ollut mitään jäljellä, mitään näkyvää, siis. Lisan mieltä yöllinen kokemus tulisi painamaan vielä kauan.

Mgia käveli Aegnan, Pyhän Tammen, juurelle ja kosketti tätä kädellään. Tammi aloitti tutun hyräilyn ja Mgia kuunteli mitä tammi sanoi.

- Tämä on se mitä etsimme, hän sanoi viimein toisille, jotka seisoivat hiljaa hänen ympärillään.

- Siis tuo tammi vai? Täytyykö meidän raahata sitä ympäriinsä? ihmetteli Easin.

- Meidän on kerättävä tammenterhoja tästä puusta ja Ghorin on syötävä niitä pystyäkseen jatkamaan matkaa kanssamme.

- Että siis syötävä tammenterhoja. Kuinka paljon? kysyi haltia tuskastuneena, ajatellen edessä olevaa syöntiurakkaa.

- Aina kun tunnet voimiesi katoavan.

- Eli siis koko ajan, nauroi Easin.

- Kiipeäpäs sitten puuhun, käski Mgia poikaa. Easinin nauru loppui kuin seinään ja hän katsoi epäuskoisena velhoa.

- Pitäisikö minun kiivetä tuohon, hän sanoi katsellen suurta puuta, jonka alimmat oksat olivat kolmisen metriä maasta. - Enhän minä tuonne yletä ja sitä paitsi pelkään korkeita paikkoja, hän lisäsi varmana siitä, että se vapauttaisi hänet vastenmielisestä tehtävästä. Velhon välinpitämätön katse kertoi kuitenkin aivan päinvastaista.

- En minä tuonne ylety, Easin vaikersi hiljaa katsellen ylhäällä keinuvia oksia.

- Minä autan, sanoi Mgia ja yhtäkkiä Easin totesi istuvansa alimmalla oksalle. Miten ihmeessä hän oli tänne päätynyt, sillä vastahan hän oli seissyt nurmikolla puunjuurella. Poika katsoi maahan ja häntä alkoi pyörryttää.

- Älä missään nimessä sitten syö mitään sieltä, kielsi Mgia. - Terhot on tarkoitettu vain ja ainoastaan Ghorille. Muista se mikäli arvostat terveyttäsi ja hyvinvointiasi.

- En voi tällä hetkellä erityisen hyvin, Easin huusi takaisin.

- Jos syöt niitä terhoja, et tule enää ikinä voimaan hyvin.

- Asia selvä, sanoi Easin ja nousi seisomaan puun vankalla oksalla. Hän katseli tuuheita oksistoja ja ihmetteli missä niitä terhoja sitten olisi. Easin katsoi ylävasemmalle, ei mitään, suoraan ylös, ei sielläkään terhon terhoa. Sitten hän katsoi ylös viistoon oikealle ja siellä oli tammenterhoja vaikka millä mitalla. Mutta nämä terhot olivat omituisen näköisiä, sillä ne olivat sinisiä ja paljon pienempiä kuin Easinin tuntemat ”normaalit” tammenterhot. Nämä kasvoivat ryppäässä, aivan kuin viinirypäletertut.

- Öö... Mgia, Easin huusi alas. - Nämä terhot ovat metkan värisiä. Ne ovat sinisiä.

- Älä siitä välitä, huusi Mgia vastaan. - Irrota tertut puusta ja pudota ne alas.

Easin teki työtä käskettyä ja pian puusta alkoi tippua tasaiseen tahtiin sinisiä tammenterhoryppäitä.

Kun niitä oli kasassa runsaat parikymmentä terttua, Mgia huusi poikaa lopettamaan ja kohta Easin jo seisoikin muiden vierellä maassa.
- Vau! hän sanoi. – Tämä oli varmaan parempi kokemus kuin se jähmettäminen, poika sanoi Anselmille. Vanha mies tyytyi vain hymähtämään. Jähmettäminen ei ollut ollut Anselmin mielestä mikään hieno kokemus, se oli ollut mielenkiintoinen ja tässä tapauksessa sanat hieno ja mielenkiintoinen eivät olleet synonyymejä.

He keräsivät maassa olevat terhot pussiin, velho hyvästeli Aegnan ja he lähtivät metsästä. Metsän ilmapiiri oli muuttunut sitten eilisen. Kun he olivat tulleet metsään, se oli ollut luotaantyöntävä ja vihamielinen. Nyt se oli muuttunut tavallisen metsän tuntuiseksi.

-Johtuuko muutos siitä, että rökitit ne varjoihmiset? Easin kysyi.

-Vai johtuiko se siitä, että Aegna tunnisti sinut, tiedusteli puolestaan Ghor.

-En tiedä, voi johtua molemmista. Aegna oli kuitenkin laitettu metsään vartioimaan varjoja. En tiedä mikä vaikutti mihinkin, vai vaikuttiko mikään mihinkään. Ehkä metsä muuttuu vain pimeällä vihamieliseksi, kun varjoihmiset ilmaantuuvat.

-Luuletko, että varjoihmiset katosivat nyt kokonaan, siis, etteivät ne tule enää koskaan takaisin?

-Jos jumalat eivät pystyneet hävittämään niitä, en usko että silloin olen siihen kyennyt minäkään.

Rämmittyään jälleen aikansa metsän tiheässä siimeksessä, he tupsahtivat samaan paikkaan mistä olivat eilen lähteneet, ränsistyneen siltavanhuksen luo. Aamu oli jo pitkällä ja liikkeellä oli ihmisiä, jotka olivat menossa päivän toimiinsa. Metsästä ilmestyneet viisi hahmoa, joilla oli männyn- ja kuusenneulasia hiuksissa, oksanpätkiä roikkui siellä täällä heidän vaatteissaan, olisi jo sinällään riittänyt pelastyttämään ihmiset. Mutta kun näiden ilmestysten kasvot olivat likaiset, valvomisesta ja pelosta kalvenneet, se herätti ilman muuta pelonsekaista huomiota, niissä jotka heidät näkivät. Ryhmiä alkoi muodostua ja kuiskutusta ja vaivihkaisia silmäyksiä luotiin heihin, outoihin metsästä ilmestyneisiin olentoihin. Anselm ja muut ylittivät pahasti natisevan ja valittavan sillan, joka onneksi ei vieläkään hajonnut heidän allaan, (se tästä olisi vielä puuttunutkin, ajatteli Anselm) ja menivät majataloonsa.
Majatalon emäntä oli juuri tulossa alas portaita, kun viisikko astui ovesta sisään.

- Otaksun, että haluatte kylpeä, nainen sanoi katsellen heidän tuhruista ulkonäköään.

- Mielellään, sanoi Anselm, nyppien havunneulasia ruskeasta kaavustaan.

- Minä voin ottaa vaatteenne ja puhdistaa ne.

- Vallan ystävällistä, vastasi Ghor, riisuen viittansa ja muut tekivät samoin. Oksia ja neulasia tippui kaapujen hupuista, niin että niitä oli lattialla aikamoinen kasa. Nainen huokaisi, vei päällysvaatteet jonnekin ja palasi harjan ja rikkalapion kanssa.

Peseydyttyään he menivät syömään. Emäntä jutteli erään naisen kanssa heidän tullessaan saliin, mutta huomattuaan seurueen emäntä suoristi selkänsä, pyyhki kätensä esiliinaan ja tuli heidän luokseen.

- Olen kattanut teille pöydän tänne. Haen keiton ja leivän.

Huoneessa oli muutama ihminen. Se nainen, jonka kanssa emäntä oli puhunut, yksinään istuva mies…

- Kapteeni Jönnesen, huudahti Lisa.

Kapteeni nosti päänsä kuullessaan nimensä.

- Hyvänen aika, mitä te täällä teette?

- Samaa me voisimme kysyä teiltä, Mgia sanoi.

Jönnesen nousi ja tuli istumaan heidän pöytäänsä.

- Teidän lähettämänne viesti tuli kyllä aikamoisena yllätyksenä.

- Mikä viesti?

- Se missä ilmoititte lähtevänne karavaanin mukana Griesiin. Olitte sentään maksanut matkan ja kaikki. Olin todella hämmästynyt.

- Siis, te saitte meiltä viestin, jossa ilmoitimme lähtevämme karavaanin mukana Griesiin, tarkisti Mgia.

- Aivan.

- Kuka toimitte teille tämän tiedon?

- Eräs Gavis niminen mies. Tunnen hänet entuudestaan, joten en osannut arvatakaan etteikö se olisi ollut aito.

- Mitä te sitten täällä teette, eikö teidän pitänyt mennä Edosiin?

- Merellä nousi kova myrsky pian lähtömme jälkeen. Saimme laivan Gurpun satamaan, jossa sitä paraikaa korjataan. Validia Nerus on todella pahassa kunnossa. Myrsky teki siitä aika selvää jälkeä. Ihme että yleensä selvisimme hengissä. Olen ollut merillä liki viisikymmentä vuotta, mutta ikinä en ole kokenut moista myräkkää. Se nousi aivan hetkessä.

- Miksi tulitte Griesiin?

- Minulla on täällä hyvä ystävä, jota ajattelin tulla tapaamaan, sillä aikaa kun laivaani korjataan. Hlo- jokea pääsee Griesiin muutamassa päivässä.

- On tämä outoa, ajatteli Mgia ääneen ja toiset nyökkäsivät samanmielisyyden merkiksi.

Kapteeni lähti tapaamaan ystäväänsä ja viisikko jäi pöytään keskenään.

- Todella outoa. Kuka kumma tiesi meidän lähtevän Griesiin, kun emme tienneet sitä itsekään silloin. Mehän tapasimme Lisan vasta Trisussa, jonne jouduimme jäämään, kun laiva oli jättänyt meidät sinne.

Kaikki he katsoivat Mgiaa odottavasti.

- Mitä te minua tuijotatte, en minä tiedä vastausta tähän. Tämä on minusta yhtä outoa kuin teistäkin. Joka tapauksessa, tämä tuntematon mies teki meille palveluksen, joko tietäen tai tietämättään.

Meidän on varmasti parasta lähteä kohti Altaria niin pian kuin mahdollista.

Syötyään he kirjautuivat ulos majatalosta. Emäntä oli kertonut heille, että lähellä majataloa oli hevostalli josta voisi tiedustella ratsuja. Talli oli helppo löytää, sillä se näkyi majatalon ovesta. Välissä oli vain heinäpelto. He suunnistivat kohti tallia.

- En ole ratsastanut ikuisuuksiin, valitti Anselm.

- Älä siinä valita, minä en ole ratsastanut ikinä, vastasi Easin.

-Mitään muuta tapaa ei ole päästä kääpiöiden luo, paitsi kävelemällä ja se on liian pitkä matka. Joten Anselmille suosittelen pikaista ratsastuksen alkeiden kertaamista ja Easinille niiden pikaista oppimista.

Mgia tempaisi tallin oven kahvaa niin voimallisesti, että se melkein jäi hänen käteensä. Velhoa raivostutti, että joku oli, ja todennäköisesti yhä edelleen, seurasi heitä. Mikä sietämättömintä, tämä seuraaja näytti tietävän asioista enemmän kuin hän.
Mgia tapasi tallin hämärällä käytävällä miehen, joka vaikutti tallin hoitajalta.

- Me tarvitsemme viisi hevosta.

- Mitä se minulle kuuluu, mies vastasi mustan partansa takaa.

- Teillähän on talli täynnä hevosia!

- Eivät ne ole minun.

- No, mitä ne täällä sitten tekevät? Vai ettekö olekaan täällä töissä?

- Minä omistan tämän tallin, mutta en näitä hevosia.

- Mitä ne sitten täällä tekevät, tiedusteli Easin.

- No, minä hoidan niitä ja siitä saan rahaa! Mies alkoi menettää malttiaan. Kaikkia typeriä sitä tullaankin kysymään.

- Voitteko edes sanoa mistä löytäisimme vuokrattavia tai myytäviä hevosia? Tyynnytteli Anselm miestä.

- Voitte kysyä ukko Pinkertonilta. Hänen tilansa on kaupungin länsirajalla, noin kilometrin kaupungista.

He poistuivat tallista aurinkoiselle pihalle. Hetken he katselivat ympärilleen päästäkseen selville mihin suuntaan oli lähdettävä kävelemään. Kaupungin ulkopuolinen maaseutu näytti niin samanlaiselta, että he eivät arvanneet lähteä vain kävelemään summamutikassa johonkin suuntaan. He uskaltautuivat kysymään, vaikka edellisen kerran se olikin johtanut heidät ihan vikasuuntaan, eräältä kaupunkilaiselta missä Pinkertonin tila sijaitsi. Saatuaan seikkaperäiset ohjeet he lähtivät kävelemään kohti tilaa. Kivetyt kaupungin kadut muuttuivat pian hiekkaiseksi pölyäväksi tieksi, jota reunustivat valkokylkiset koivut. Taivas oli sininen, muutama valkoinen kumpupilvi ajelehti taivaalla. Linnut lauloivat ja sirkat soittelivat tienvarren heinikossa.
Mgia oli edelleen pahalla tuulella. Hän mietti ja mietti päänsä kipeäksi, kuka se salaperäinen mies oli. Toisten kyselyihin ja jutusteluun hän äyskäisi kiukkuisia vastauksia tai ei vastannut lainkaan.

- Miksi Mgia on niin kiukkuinen aina välillä, tiedusteli Lisa.

- Miten niin välillä, minusta hän on aina kiukkuinen, totesi siihen Easin.

- Hän nyt vain on sellainen, vastasi Ghor varovaisesti. Hän näytti mietteliäältä. Hän kävi vilkasta sisäistä keskustelua itsensä kanssa. Sitten hän teki ratkaisunsa ja alkoi kertoa Mgian tarinaa.

Mgia oli Ammarin linnassa opiskelemassa ja hän osoittautui erittäin lahjakkaaksi ja nopeaoppiseksi. Hän oli myös erittäin kärsimätön. Hän opiskeli enemmän kuin muut ja teki sen virheen minkä liian kärsimätön ja kunnianhimoinen nuori velho voi tehdä. Hän luuli itsestään liikoja, luuli osaavansa enemmän kuin osasi. Kun Mgian muutosopinnot tulivat siihen vaiheeseen, että piti siirtyä teoriasta käytäntöön, hän teki virheen arvioidessaan omia kykyjään. Hän halusi näyttää kaikille kuinka etevä hän oli. Mgia päätti yrittää vaikeinta mahdollista. Yleensä muuttuminen aloitetaan jostain helposta, muuntaudutaan esimerkiksi linnuksi tai joksikin ötökäksi.

- Odotas nyt, Easin keskeytti. –Muuttumisella tarkoitat, että he muuttuvat itse linnuksi, vai?

- Aivan. Luo mielikuva linnusta ja ole lintu, jotain sinnepäin.

- Mikä Mgia sitten kuvitteli olevansa? Jokin suuri peto, lohikäärme tai jotain?

- Olisikin, tuhahti Ghor. –Ei, minun rakas serkkuni päätti muuntautua puuksi, eikä miksi tahansa puuksi, vaan Aegnaksi, Pyhäksi Tammeksi.

- Samaksi minkä näimme siellä aukealla.

- Aivan. Kaikki yrittivät varoittaa häntä. Pelottavia esimerkkejä löytyi vaikka miten. Paulkinin saarella kasvaa monta tammea ja sanotaan niiden kaikkien olevan velhoja, jotka ovat jääneet oman mielikuvansa vangiksi. Aegna on vahva ja Pyhä. Jos muuntautujassa on hiukkaakaan pahaa tai pahan ajatuksia, itsekkyyttä, ahneutta, kateutta, Aegna kostaa sekoittamalla velhon pään niin pahasti, ettei paluusta takaisin ihmishahmoon ole paljonkaan toivoa. Ne, jotka ovat selvinneet takaisin ihmisruumiikseen eivät ole olleet enää samoja ihmisiä kuin ennen. Heistä on tullut joko seinähulluja tai mielellisesti aivan tyhjiä.

- Ja Mgia selvästi kuuluu edelliseen ryhmään.

- Easin! torui Lisa. –Ajattele vähän mitä sanot.

- Anteeksi, mutisi poika ja potkaisi kiveä. Kivi osui Anselmin pohkeeseen ja hän katsoi Easinia moittivasti. Easin pyysi uudelleen anteeksi, mutta katseli vain jalkojaan, aivan kuin nämä olisivat olleet yksin syypäitä kiven singahtamiseen Anselmin jalkaan.

- Jatka, Ghor, mitä sitten tapahtui?

- Kaikesta huolimatta tai juuri siitä johtuen, Mgia päätti muuntautua puuksi. Alku sujuikin hyvin, mutta sitten jotain tapahtui. Paha ajatus pääsi hänen mieleensä ja Mgia huomasi ajatustensa sulautuvan nopeaa vauhtia Aegnan elinvirtoihin. Mgian omat tunteet katosivat ja hän alkoi menettää omaa itseään. En tiedä mistä hän sai voimia muuntautua takaisin itsekseen, tai sitten hän todella on ja oli siis jo silloin suuri velho.

- Kaikki päättyi siis hyvin.

- Ei aivan. Mgian vasen käsi…en tiedä oletteko huomanneet…se muuttui.

Anselm, Easin ja Lisa tuijottivat edellä kulkevan velhon kättä. Mgian kaavun hihat olivat pitkät, joten he eivät nähneet mitään.
- Miksi se sitten muuttui?

- Puuksi.

- Puuksi? Kuului ällistynyt ihmetys.

- Siksi Aegna hyrisi siellä aukealla. Se tunnisti osan itseään Mgiassa.

- Voi kauheaa, voivotteli Lisa.

- Eikä se pahinta. Mgia luulee, että hänen äitinsä laittoi sen pahan ajatuksen hänen mieleensä.

- Miksi muka?

- Mgia epäilee, että Rosalind on hänelle kateellinen. Mgia on epäilemättä suurin velho sitten Emisiorin.

- Ei voi olla, vastusti Lisa. –Ei oma äiti voi tuolla tavalla kohdella lastaan.

- Sinun on otettava huomioon, että velhot ovat asia erikseen. Äidintunteet eivät välttämättä kuulu vakiovarusteisiin.

- Entä jos Rosalind ei laittanut mitään ajatusta Mgian mieleen? Anselm pohti.

- Silloin se paha ajatus oli Mgiasta itsestään? Kauhistui Lisa.

- Tarkoittaako se, että Mgia olisi pohjimmiltaan paha, ihmetteli Easin. –Että hän työskentelisi Shianin laskuun?

- En usko, epäili Ghor ja katsoi edellä kulkevaa serkkuaan tutkivasti.

He saapuivat hevostilalle. Tien molemmin puolin oli aitauksia, joissa oli hevosia ja poneja. Pihalle johtivat isot portit, jotka olivat auki. Tallista juoksi ulos iso koira, joka pysähtyi nähdessään viiden muukalaisen astuneen sen reviirille. Se kohensi ryhtiään, nosti niskakarvansa pystyyn ja kumea haukku nousi sen rintakehästä. Koiran massiivinen keho oli valmistautumassa loikkaan (tässä vaiheessa Anselm, Ghor, Easin ja Lisa olivat jo piiloutuneet Mgian selän taakse), mutta juuri silloin paikan isäntä asteli kaikessa rauhassa paikalle kädet housujen taskussa ja piippu suussa. Hän komensi koiran olemaan kunnolla. Isäntä oli pitkä hontelo vanha mies, jonka harmaantunut parta oli harva kuin kalastajan verkko. Hänen silmänsä tuikkivat kuitenkin nuorekkaasti. Isäntä otti piipun suustaan ja tervehti tulijoita.

- Miten voin olla avuksi?

- Tarvitsemme hevosia, Mgia vastasi.

- Niitähän minulla piisaa. Minkälaiseen käyttöön ne tulevat?

- Matkaratsastukseen.

Isäntä nyökkäsi.
- Sitten suosittelen poneja, jotka on kestäviä ja sitkeitä. Mitenkäs teidän ratsastustaitonne?

Saatuaan sekalaisen selvityksen itse kunkin taidoista, isäntä nyökkäili jälleen.

-Sinä poika joudut aikamoiseen höykytykseen, hän sanoi Easinille.

Kaikilla muilla oli jonkinnäköinen tieto siitä miten ratsastetaan, mutta Easinin tiedot rajoittuivat siihen, että hän tiesi kumpi oli hevosen etu- ja kumpi takapää.
Isäntä johdatti heidät heinien ja hevosentuoksuiseen talliin.

- Sinulle poika suosittelisin kaikkein mieluiten tätä. Isäntä otti nurkasta keppihevosen.

Äijällä on kieroutunut huumorintaju, ajatteli Easin närkästyneenä toisten nauraessa.
Ukko valitsi heille asiantuntemuksellaan sopivat hevoset. Tallipojat laittoivat ne kuntoon ja rahat vaihtoivat omistajaa.
Hevoset, tai ponit oikeammin, olivat säkäkorkeudeltaan alle 150 senttisiä. Väriltään ne olivat ruunakkoja ja rautiaita. Niillä oli paksu turkki samoin kuin häntä ja harja. Niiden silmät katsoivat ympäröivää maailmaa ystävällisesti. Easin uskaltautui silittämään poniaan. Se tuuppi poikaa ja hirnahti. Easinin kasvoille nousi leveä hymy. Hänen ensikosketuksensa hevosiin näytti sujuvan ihan mukavasti.
He nousivat poniensa selkään ja lähtivät ratsastamaan käyntiä pois tilalta. Anselm näytti aivan liian suurelta poninsa selkään, mutta onneksi nämä Haminissa kasvatettavat ponit olivat sitkeitä ja vahvoja otuksia.

- Eihän tämä mitään vaikeaa olekaan, Easin riemuitsi.

- Älä vielä kiitä, varoitti Anselm. –Mikäli minä ollenkaan oikein muistan niin ei tämä niin helppoa ole kuin luulisi.

Ponien alkaessa ravata, Easin tajusi mitä Anselm oli tarkoittanut. Hän pomppi ja poukkoili poninsa selässä vain hädin tuskin siellä pysyen.

- Kevennä, huusi Lisa.

- Kevennä ja kevennä, vastasi Easin. –Mitä se tarkoittaa? Pitäisikö minun heittää reppuni pois?

- Eikä, kun ravi on kaksitahtinen askellaji. Nouset ylös joka toisella.

Aikansa yritettyään ja katsottuaan miten toiset kevensivät, Easin alkoi päästä siitä perille. Mutta kun he nostivat laukan, Easinin poni innostui tekemään pienen hypähdyksen ja kokematon poika ei pysynyt selässä, vaan jatkoi matkaansa ilman poniaan.

- Miten kävi, kysyi Ghor.

- Äh, ei mitenkään, vastasi Easin kömpiessään esiin pusikosta.

Easin nousi takaisin selkään. Hän putosi sen päivän aikana vielä muutaman kerran, mutta kuten vanha viisaus sanoo: Harjoitus tekee mestarin. Sekä putoamisessa että ratsastamisessa.
He ratsastivat länteen päin kohti kääpiöiden kaupunkia, Altaria, joka sijaitsi Assalin vuoristossa, sen korkeimman huipun alla. Kääpiöt olivat mestareita kiven käsittelyssä ja ne jotka heidän kaupunkinsa olivat nähneet kertoivat siitä ihmeellisiä tarinoita. Altarissa oli tarujen mukaan timantteja katossa toimittamassa tähtien virkaa, smaragdit ja safiirit muodostivat ruohokentät ja vesilammikot ja rubiinit loistivat kukkia kauniimmin teiden vierustalla. Talot olivat taidokkaasti rakennettu kivistä ja kääpiöiden valtaistuinsali oli mahtavampi kuin kenenkään maanpäällisen kuninkaan.
Tällaiset huhut aiheuttivat valtavan ryntäyksen Altariin. Kääpiöt tietenkin puolustivat kaupunkiaan ja siitä alkoi Kivien sota, jossa kääpiöt taistelivat ihmisiä vastaan. Sota kesti seitsemän vuotta (vuosina 129- 136) kuningas Leon ollessa vallassa. Kääpiöt torjuivat ihmiset kaupunkinsa porteilta. Sen jälkeen he sulkivat porttinsa ihmisiltä moneksi vuosisadaksi. Ratsastajat olivat saavuttaneet Haminin maakuntaa peittävät laajat ruohotasangot. Hlo- joki sai alkunsa täältä. Se virtasi satoja kilometrejä päätyen lopulta Hadosin mereen.
Ilta oli jo laskeutunut, kun matkaajat päättivät leiriytyä yöksi. Aurinko värjäsi tasangon hetkeksi punaisella värillään, kunnes antoi vallan yölle ja sen tummuudelle. Ghor ja Easin keräsivät kuivaa heinää ja pienten kitukasvuisten puiden oksia ja sytyttivät nuotion. He valmistivat vaatimattoman illallisen, joka sisälsi lähinnä leipää ja majatalosta saatua muhennosta sekä omenoita.
Yöt olivat yllättävän kylmiä tasangoilla, joten nuotio ja lämmin juoma tulivat tarpeeseen. Huopia he olivat hankkineet Griesistä ja niihin oli nyt hyvä käpertyä nukkumaan ja odottamaan uutta päivää.
Aamu valkeni varhain. Anselm heräsi ensimmäisenä auringon säteiden osuessa hänen silmäluomiinsa. Hän hieroi silmiään, kunnes sai ne jälleen tottumaan aurinkoon ja katseli sitten hetken ympärilleen, kuin kertoakseen itselleen missä tänä aamuna oli, haukotteli, venytteli ja nousi ylös. Nuotio oli sammunut, joten hän lähti keräämään lisää poltettavaa. Tultuaan takaisin Ghor ja Mgiakin olivat jo nousseet. Easin ja Lisa nukkuivat vielä.

- Ylös laiskimukset, huusi Anselm. –Aamu on valjennut, on ylösnousun aika.

Easin nosti unenpöpperöisen päänsä peiton alta. Lisa ei reagoinut mitenkään. Poika veti peiton tytön päältä.

- Herätys, hän huusi, sillä jos hänen oli noustava, niin oli silloin Lisankin.

Peiton alla ei ollut ketään. Lisan reppu oli yhä paikallaan toimittamassa tyynyn virkaa, mutta itse tyttö oli kadonnut.

- Missä Lisa on?

- Jos hän on herännyt aikaisemmin ja lähtenyt kävelylle? Ehdotti Ghor.

- En usko, vastasi Anselm näyttäen tytön kenkiä, jotka olivat siinä mihin Lisa oli ne illalla jättänyt.

- Missä Lisa voi olla? Hän ei millään ole voinut poistua kertomatta siitä meille. Ja mihin hän edes menisi?

Mgia pureskeli alahuultaan ja oli mietteliään näköinen.

- Me nukuimme kaikki sikeästi viime yönä, hän sanoi. –Sen oli pakko olla lumottua unta. Joku meistä tai ainakin minä ja hevoset, olisin varmasti reagoinut, jos leiriin olisi tullut joitakin ylimääräisiä henkilöitä. Lisäksi meitä ei ole muutoin ryöstetty, joten rosvot voimme sulkea epäilyjen ulkopuolelle.

- Shianin kätyritkö ovat vieneet Lisan? Kauhisteli Anselm. –Voi tyttö parkaa.

- Shian tietää Peilistä ja Unienmestarista. Hänellä on nyt viimeksi mainittu. Meidän on löydettävä se Peili ennen Shiania. Laittakaa kamppeet kasaan, nyt lähdetään nopeasti liikkeelle.

Anselm tarttui Lisan huopaan pakatakseen sen reppuun. Sitä ennen hän ravisteli siitä pölyt. Jokin musta litteä, hieman kupera esine lennähti ruohikolle. Se kiilsi nousseen auringon valossa kuin teräs. Anselm nosti sen ihmeissään ylös. Se oli aivan kova, mutta jotenkin joustava. Hän ei ikinä ollut nähnyt moista. Enempää ajattelematta hän laittoi sen taskuunsa.

- Joko olette valmiita, huusi Mgia poninsa selästä. –Meidän pitäisi saavuttaa Altar myöhään illalla, jos jaksamme pitää yllä reipasta vauhtia.

Easin ei tietenkään osannut laittaa suitsia poninsa päähän, joten aikansa pojan yrityksiä katseltuaan Ghor meni auttamaan, jotta he pääsisivät tämän päivän aikana liikkeellekin.

- Muista nyt, opasti Ghor. –Ohjat pään yli kaulalle, oikea käsi hevosen pään alta, otat oikealle kädellä kiinni tästä keskeltä, näin. Sitten otat kuolaimet vasempaan käteesi ja laitat ne ponin suuhun. Ole varovainen, ettet jätä sormiasi sen hampaiden väliin. Niskaremmi korvien yli, otsaremmi, otsatukka pois alta, ettei nipistä ja poskiremmi ja turparemmi kiinni ja siinä se on. Yksinkertaista, eikö totta?

Easin katseli Ghorin suitsintaa. Hän ei ymmärtänyt haltian ohjeista mitään muuta kuin että remmejä oli paljon ja kopukan suu oli saatava auki ilman, että jätti sormiaan väliin.

- Noh, ehkä opin joskus, sillä olenhan oppinut jo sentään satuloimaankin.

Hän heitti satulan poninsa selkään (Easin oli ristinyt sen Keppihevoseksi), kiristi satulavyön ja nousi selkään. Tai ainakin tarkoitus oli nousta selkään.

- Kiristä se vyö kunnolla, sanoi Ghor maassa istuvalle pojalle.

Koko päivän he ratsastivat, pysähtyivät vain välillä syömään ja lepuuttamaan ponejaan. Lisan poni sai kantaa heidän tavaroitaan, jotta toiset eivät rasittuisi liikaa, sillä heillä oli todellakin kiire päästä Altariin niin pian kuin mahdollista. Missä Lisa oli? Mitä oli tapahtunut? Kysymyksen piinasivat heidän mieltään.
Illan alkaessa hämärtyä, Assalin vuoristo tuli näkyviin. Se nousi kuin tyhjästä tasaisen tasangon jatkeena, päätepysäkkinä heidän matkalleen.

- Siinä se nyt vihdoin on.

- Ilta pimenee nopeasti, ehkä meidän on parasta mennä sinne vasta aamulla, ehdotti aina käytännöllinen Anselm.

- Olet oikeassa, myötäili Ghor pistäen samalla sinisen tammenterhon suuhunsa.

Mgia nyökkäsi. Parempi mennä vuoristoon valoisalla.
He nousivat ratsailta ja pystyttivät leirinsä. Pian rätisi nuotio ja Anselm kaivoi repusta heidän eväänsä.

- Antaisin aika paljon lämpimästä kunnon ateriasta, Easin sanoi murtaessaan leipää.

- Minä taasen haluaisin pehmeän vuoteen. Anselm hieroi selkäänsä. –Nämä vanhat luuni eivät oikein tahdo kestää tätä leirielämää.

- Te sentään olette täällä valittamassa, sanoi Ghor.

Anselm ja Easin vaikenivat. He eivät olleet puhuneet Lisasta. Asia oli liian arka puhuttavaksi. Lisäksi he eivät tienneet siitä yhtään sen enempää kuin aamullakaan. Jokainen kyllä syytti itseään tapahtuneesta.

- Itsesyytökset eivät auta ketään, mutta tuhoa ne aiheuttavat senkin edestä, totesi Mgia. –Koetetaan nyt levätä. Huomenna meidän on tavattava kääpiöt.

- Mikäli he päästävät meidät kaupunkiinsa, epäili Ghor. –Minua ei kyllä kauheasti kiehdo maanalainen kallioon louhittu pimeä, kostea, sortumisvaarassa oleva luola.

- Kiitä onneasi, ettei yhtään kääpiötä ole kuulemassa sinun lausuntoasi heidän arkkitehtuurisista kyvyistään, sanoi Mgia. –Äläkä missään nimessä sano huomenna mitään tuollaista tai me kaikki olemme hyvin äkkiä päitämme lyhyempiä.

- Me haltiat emme tunne oloamme oikein kotoisaksi maan alla.

- Ei se silti anna aihetta moittia toisten tapaa asua.

He kömpivät huopien alle. Silloin Ghorin päähän pälkähti ajatus vartioinnista, mutta he olivat kaikki niin väsyneitä, ettei ketään huvittanut valvoa.

- Et sinä tekisi jotain suojaa, tiedusteli Ghor serkultaan.

- Mitä suojaa kaipaa: sateensuojaa, tuulensuojaa, suojaa maasta hönkivää kylmyyttä vastaan…

- Minä tarkoitan…

- Kyllä minä tiedän mitä sinä tarkoitat, mutta mitä sinä haluat minun tekevän? Rakentavan läpipääsemättömän muurin, joka suojaa meitä kaikelta pahalta?

- Jotain sellaista ajattelin.

- Voisin minä sellaisen tehdä, mutta sen ylläpitäminen vaatisi hereillä oloa koko yön. Loitsu olisi myös voimia vievä. Se tarkoittaisi sitä, että joutuisin nukkumaan koko huomisen päivän. Ottakaamme siis jälleen riski ja toivokaamme, että aamulla heräämme kaikki samasta paikasta mihin illalla pistimme itsemme nukkumaan. Hyvää yötä.

- Kiitos vaan kovasti, kuului Easinin ääni peiton alta. –Nyt en uskalla silmääni ummistaa koko yönä.

- No, hyvä. Sittenhän sinä voit pitää vahtia, sanoi Mgia. –Ja nyt olkaa hiljaa.

Hiljaisuus laskeutui kuin pumpulinen peitto heidän ylleen. Ponit hirnahtelivat hiljaksiin ja sirkat sirittivät loputonta soittoaan. Vaitelias tuuli havisutti ruohoa ja tasangolla elävistä eläimistä osa vaikeni yöksi ja toiset taas aloittivat askareensa. Pilvimuodostelma lipui kuun eteen ja pimensi sen kalpean loisteen. Siinä pimeydessä matkasi myös suuri, musta varjo. Aamun valjettua Anselm nosti päätään repulta.

- Viis pehmeästä vuoteesta, kun saisi edes pehmeän päänalusen.

- Olemmeko kaikki vielä paikalla, tiedusteli Ghor.

Kaikki olivat vielä paikalla, heidän kaikkien helpotukseksi, samoin ponit olivat läsnä. He söivät hätäisen aamiaisen ja lähtivät sitten liikkeelle. Ponit laukkasivat innokkaasti ja kohta vuori olikin heidän edessään majesteettisen jylhänä ja jykevänä. Missään ei näkynyt selvää tietä vain epämääräisiä kivisiä polkuja, joita pitkin ponien oli vaikea kulkea. Niinpä he nousivat ratsailta ja taluttivat niitä.

- Katsokaa sitten mihin astutte, varoitteli ensimmäisenä kulkeva Mgia. –Täällä teloo helposti jalkansa.

- Olen huomannut, sanoi Ghor, jonka pehmeäpohjaiset saappaat eivät suojanneet hänen jalanpohjiaan lainkaan. –Auts! Hän huuteli tasaisin väliajoin kävellessään kivikkoista polkua.
Aikansa tarvottuaan he saapuivat korkeiden, kallioon louhittujen ovien eteen. Ovet olivat taitavaa työtä ja ne oli koristeltu hienoin kaiverruksin. Ovissa oli myös tekstiä, mutta kukaan heistä ei osannut tulkita sitä. Mgian mielestä se vaikutti muinaiselta kääpiöiden käyttämältä kieleltä.

- No, jo on ovilla mittaa, sanoi Anselm katsellen korkealle nousevia ovia.

- Miksi kääpiöt tekivät näin isot ovet, hämmästeli Easin tuntien itsensä muurahaiseksi niiden edessä seisoessaan. –Hehän ovat lyhyitä, eivät he näin suuria ovia tarvitse.

- Miten pääsemme sisälle?

- KEITÄ OLETTE? Kuului kova ääni.

- Kuka haluaa tietää, Mgia huusi vastaan.

- MINÄ TÄÄLLÄ ESITÄN KYSYMYKSET.

Mgia esitteli Anselmin, Ghorin ja Easinin. Ja tietenkin myös itsensä. Samalla hän yritti katsella mistäpäin ääni tuli, mutta hän näki vain kalliota.

- MITÄ ASIANNE KOSKEE?

- Tätä on ehkä hieman vaikea selittää ja vielä vaikeampi uskoa, mutta Unienmestari näki unen, jossa meidän oli määrä tulla tänne…

- UNIENMESTARI? HETKI VAIN. Ääni vaikutti yllättyneeltä.

Noin kymmenen minuutin kuluttua valtavat Ovet (pakko mainita isolla alkukirjaimella niin massiiviset ne olivat) avautuivat hitaasti. Olisi luullut, että sen suuruusluokan ovista olisi aiheutunut valtava mekkala, mutta äänettömästi ne vetäytyivät erilleen paljastaen käytävän, jonka varrella paloi soihtuja. Käytävä näytti kulkevan ensin suoraan ja jatkuvan sitten alaspäin. Lepattavat soihdut loivat vaihtuvia varjoja kivisille seinille ja katolle, joka ei ollut niin korkealla mitä ovet olivat antaneet ymmärtää. Ulkopuolella seisovat siristelivät silmiään ja yrittivät tarkentaa näkemäänsä kuvaa, mutta auringon pienet kuvajaiset välkkyivät häiritsevästi heidän verkkokalvoillaan.

- Tulkaa sisään, kutsui ääni, joka ei kuulostanut yhtään möreältä eikä mahtavalta. Neljä kulkijaa ja viisi ponia kävivät ovista vuoren sisälle. Heistä ja poneista lähti yllättävän paljon ääntä ja eläimet säikkyivät siitä syntynyttä kaikua, joka kumpuili edestakaisin kivisessä luolassa.

- Kauhea kaiku, Easin sanoi ja se vastasi kovalla äänellä: - EA KAIKU, - AIKU, - KU…

Ponit nousivat takajaloilleen ja yrittivät rimpuilla vapaiksi suitsia pitelevistä käsistä.

- Hyvä tavaton…, aloitti Anselm. –VÄ TAVATON, - VATON, - ON…

- Hyss, kuiskasi kääpiö, joka ilmestyi seinän vierestä. Hän oli noin 120- 130 cm pitkä, hänellä oli harmaa pujoparta ja pyöreä, suurehko nenä. Silmät olivat teräksen harmaat ja pistävät, hiukset lyhyet, harmaanvalkoiset ja näyttivät sänkipellolta. Suuret kädet olivat vahvat ja toisessa kädessä hänellä oli lyöntikirves.

- hieno kirves, sanoi Easin.

- kiitos, vastasi kääpiö. –se on perintökalu, juontaa juurensa kauas esi- isien aikaan.

- et kai aio huitaista meitä sillä?

- miksi minä niin tekisin? tulkaa. Hän viittasi heitä seuraamaan itseään.

Kääpiö lähti kävelemään pitkin käytävää ja aivan kuten he olivatkin arvelleet, se kääntyi johtamaan alaspäin. Soihtuja oli pitkin matkaa ja siellä täällä kuului tippuvan veden ääni.
Tip, tip, tip…
Mitä alemmas he tulivat sitä valoisammaksi ympäristö muuttui. Kapeahko käytävä loppui ja he saapuivat suureen, avaraan luolaan, joka pinta- alaltaan vastasi maan pinnalla olevia pienempiä kyliä.

- Vau, Easin kuiski yhä.

- Täällä voitte puhua normaalilla äänellä. Tulkaa, vien teidät Ylitakojan juttusille.

- Minkä juttusille, ihmetteli Anselm.

- Ylitakojan.

Anselm katsoi Mgiaa, joka kohautti harteitaan.
Kääpiö johdatti heidät läpi suunnattoman luolan. Suuret uunit syöksivät tulta ja kuumuutta ympärilleen. Vasaroiden ja lekojen lyönnit alasimia vasten raikuivat äänekkäinä. Paksu, tiivis vesihöyry nousi jäähdytysastioista ja jäähtyvän metallin sihinä säikäytti korvat. Jättiläismäiset palkeet puhalsivat voimaa masuuneihin ja lieskat nousivat korkealle. Sulaa metallia valui muotteihin.

- Tämähän on kuin jättimäinen sepän verstas, huusi Anselm saadakseen äänensä kuuluviin kaiken sen kilkatuksen ja kalkatuksen yli.

Ponit olivat hermostuneita metelistä ja heillä oli täysi työ niiden pitelemisessä. Viimein he tulivat uuden käytävän suulle. Soihdut reunustivat tätäkin, mikä oli asiallista, sillä käytävä oli huomattavasti matalampi kuin edellinen. Anselm ja ponit mahtuivat juuri ja juuri kävelemään, ilman ettei tarvinnut kumartua. Kohta he tulivat alueelle, joka näytti koostuvan asunnoista, jotka oli kaiverrettu suoraan kallioon. Upeat metallityöt koristivat aluetta ja asuntoja. Käytäviä oli kuin labyrintissa, mutta heidän oppaansa kulki varmasti eteenpäin.

- Toivottavasti joku opastaa meidät myös ulos täältä, sillä minä en ikimaailmassa löytäisi tietäni takaisin, sanoi Easin.

- Varsin sokkeloinen paikka, vahvisti Ghor.

Haltia tunsi muutenkin puistatusta kulkiessaan vuoren sisällä. Haltiat ovat auringonvalossa ja puiden lähellä viihtyviä olioita, pimeät suljetut paikat, joissa auringon virkaa toimittivat lyhdyt, eivät olleet heitä varten. Ghor alkoi tuntea olonsa tukalaksi. Hiki valui pitkin hänen selkäänsä, hän tunsi seinien ja katon lähestyvän…

- Minun on pakko päästä täältä ulos, hän sanoi edellään kulkevalle Anselmille. Anselm kääntyi katsomaan haltiaa. Tämä oli kalpea ja hikinen.

- Mgia, Ghor voi huonosti, viestitti Anselm edellään menevälle velholle.

- Ei kestä enää kauan, huusi kääpiö takanaan tuleville. Kääpiöillä oli nähtävästi erinomainen kuulokin. - Tulemme kohta pääsaliin.

Käytävä kaartui äkisti oikealle ja heidän eteensä avautui kääpiöiden kaupungin pääsali. Katto ulottui pitkälle ylös. Se oli koristeltu niin, että näytti siltä kuin heidän yllään olisi avartunut tähtitaivas.

-Ovatko nuo timantteja, Easin tiedusteli Anselmilta, hänen silmiensä kiiltäessä tähtien lailla.

Vastapäisellä seinällä oli koroke, jolla oli iso pöytä, kivinen tietysti ja sen ympärillä yksitoista tuolia, pöydän päässä oleva istuin oli suurin. Se kuului ilmeisesti Ylitakojalle.

Kivisille seinille oli hakattu kuvia, jotka näyttivät kertovan kääpiöiden historian. Ensimmäisessä kuvassa, joka oli silattu kullalla ja jalokivillä, Toel loi kääpiöt muovaamalla heidät omin käsin kivestä. Seuraavassa kuvassa kääpiöt rakensivat kaupunkiaan Altaria. Yhdessä kuvassa oli käynnissä Kivien sota ja kauhistuttavin kuva esitti Mustan Peilin sotaa. Kuvia oli enemmänkin, mutta niiden tapahtumat olivat vieraita Anselmille, joka katseli kuvia kiinnostuneena.
Hän jätti kuvien katselun ja liittyi muiden joukkoon. Kääpiöitä oli tullut jostain lisää viemään ponit pois niille sopivampaan paikkaan. Pitempi oleskelu maan alla olisi varmaan koitunut niiden kohtaloksi, sillä hevoset oli luotu kulkemaan ja elämään maan pinnalla, avoimen taivaan alla.
Heitä opastanut kääpiö istutti heidät korokkeen edessä olevalle penkkiriville.

- Odottakaa tässä.

-Eipä täällä näy paljon jalokiviä ja kultaa, huomautti Easin kun kääpiö oli kadonnut jonnekin seinässä olevasta aukosta. – Tuolla katossa on ….

-Vuorikristallia, Mgia sanoi. - Kyllä täällä aarteita on, mutta älä yritä udella missä, varoitti Mgia poikaa. –Emme tarvitse uutta Kivien sotaa, tässä sodassa on jo tarpeeksi tekemistä.

Huoneeseen tuli kaksi kääpiötä. Toinen oli se heidän saattajansa, toinen oli vieras. Hän oli oletettavasti Ylitakoja. Hänen ulkonäkönsä oli arvokas, parta oli pitkä ja valkoinen, hiukset olivat harmaat.
Kaulassaan hän kantoi kultaisia vitjoja, jotka viimeistään osoittivat hänen olevan tärkeä henkilö kansansa keskuudessa. Ylitakoja katsoi neljää vierasta tarkasti siniharmailla silmillään.

- Minun nimeni on Vegaad, hän esitteli itsensä. –Tämä tässä on päävartijamme, Ogi. Hän kertoi, että olette tulleet tasangolta. Lisäksi hän kertoi teidän maininneen Unienmestarin.
Seurueen ilme muuttui surulliseksi.

- Aivan. Mukanamme oli Unienmestari, mutta hän katosi mystisesti edellisenä yönä.

Kääpiöt katsoivat toisiaan huolestuneina.

- Kai te tiedätte Mustasta Peilistä? Vegaad kysyi.

- Tietenkin, vastasi Mgia varuillaan. –Mitä siitä?

- Se on täällä.

Velhon ilme muuttui lähes välinpitämättömästä äärettömän jännittyneeksi.

- Täällä?! Mgia miltei nielaisi väärään kurkkuun.

Vegaad nyökkäsi.

- Hyvänen aika, Anselm sanoi. Ghor näytti järkyttyneen tiedosta sanattomaksi. Velhon hartiat alkoivat täristä. Toiset luulivat hänen purskahtavan itkuun, mutta Mgia alkoikin nauraa. Hän nauroi niin, että avara sali raikui kattoa myöten.

- Emisior, hän sanoi naurunsa loputtua. –Todella nerokasta häneltä kätkeä Peili tänne.

Kivien sodan jälkeen kääpiöt olivat saaneet elellä kaupungissaan rauhassa vuosisatoja. Kunnes uusi sota kosketti heitäkin. Se sota oli Eternin historian kauhistuttavin. Siinä kaikki seitsemän herttuakuntaa taistelivat toisiaan vastaan ja kansojen sisälläkin oli ryhmiä, jotka taistelivat omiaan vastaan. Se oli nimeltään Mustan Peilin sota.
Siinä sodassa kiisteltiin Musta Peilin omistajuudesta, Peilin, jonka kaikkien aikojen suurin velho, Emisior, oli tehnyt. Silloin Peilin nimi ei vielä ollut Musta Peili, se oli vain peili, mutta pahaenteisen nimensä se sai, kun Emisior huomasi peilin näyttävän siihen katsoville ihmisille tulevaisuuden kauhistuttavana ja katsojasta riippuen aina erilaisena. Ihmiset alkoivat pelätä tulevaisuuttaan, jonka he peilistä näkivät ja uskoivat todeksi. Sitten levisi tieto kuinka Peilin avulla pystyikin muuttamaan tulevaisuuttaan. Silloin kaikki halusivat sen itselleen. Eli ensin kukaan ei halunnut Peiliä ja sitten sen halusivatkin kaikki.
Mustan Peilin sota alkoi, kun kuninkaaksi valittiin katkerien kiistojen jälkeen Kuist, joka hallitsi vuodet 598- 604. Kuist oli vallanhimoinen tomppeli, jonka ennestäänkin vähäinen järjen valo himmeni edelleen. Lopullisesti se sammui, kun hän sai käsiinsä Mustan Peilin ja katsoi siihen. Kuist näki itsensä Eternin yksinvaltiaana, joka kuvitteli Peilin avulla syrjäyttävänsä herttuat ja suurtilojaan johtavat paronit. Hänellä olisi rajaton valta hallita kaikkia kuin jumala ikään. No, sotahan tuollaisesta syntyi.
Sitten Peili katosi. Sota loppui.
Mutta miksi Emisior oli ylipäätään sellaisen tuomiopäivän vempeleen rakentanut jäi arvoitukseksi, sillä velho katosi Peilinsä myötä.
Ja nyt, täällä se oli. Kääpiöillä.

- Milloin hän toi sen tänne?

- Vähän ennen kuin sota loppui. Emisior pyysi meitä piilottamaan Peilin. Me täytimme hänen pyyntönsä, vaikkemme siitä pitäneetkään. Sen jälkeen emme enää nähneet Emisioria. Peilin salaisuus on kulkenut Ylitakojalta ja Päävartijalta toiselle, aina sukupolvien vaihtuessa. Ennen kuin Emisior katosi hän sanoi: ”Aikanaan teidän porteillenne saapuu ryhmä ihmisiä, joista yksi on suuri velho, yksi on haltia ja heidän mukanaan tulevat vanha mies, tyttö ja poika. He tarvitsevat Peilin. Tyttö on Unienmestari, joka pystyy sitä tulkitsemaan oikein. Antakaa silloin Peili heille.”

- Unienmestari katosi tasangolla.

- Se on suuri vahinko. Mutta luulen, että meidän tulee silti antaa Peili teille. Emisior puhui silloin aikanaan myös jotain lohikäärmeiden paluusta ja että teillä olisi todiste siitä mukananne.

Toiset hätkähtivät. Lohikäärmeet!

-Ei meillä ole mitään todisteita lohikäärmeistä, sanoi Ghor.

-Ja mikä todiste meillä edes voisi olla? Ihmetteli Easin. –Hammas, vai?

Anselm hätkähti. Hän otti taskustaan mustan esineen, jonka hän oli löytänyt silloin Lisan peitolta. Hän näytti sitä muille.

- Tuohan on lohikäärmeen suomu, huudahti Mgia ottaen sen Anselmin kädestä. –Mistä ihmeestä olet tämän saanut? Anselm kertoi. Siitä oli helppo vetää se johtopäätös, että Lisa oli kuljetettu pois lohikäärmeen avulla. Heitä värisytti ajatus siitä, että silloin yöllä heidän leirissään oli käynyt joku tai jotkut lohikäärmeen kanssa. Heidäthän olisi voitu vaikka tappaa…ihme muuten ettei niin oltu tehty. Ehkä lohikäärmeilla olivat olleet liikkeellä jotku vähä-arvoiset ja-älyiset otukset, jolloin he tietysti tekivät vain sen mitä heidän oli käskettykin tehdä eli viedä Unienmestari mukanaan.

- Viekää meidät Mustan Peilin luo, käski Mgia.

Kääpiöt lähtivät opastamaan heitä tämän salaperäisen esineen luo. He menivät samasta aukosta, josta kääpiöt olivat tulleet. Se johti heidät pieneen huoneeseen, joka näytti olevan Ylitakojan työhuone. Suuren seinävaatteen takana oli toinen ovi. Vegaad kosketti seinää ja ovi avautui. Sen takaa paljastuivat portaat, jotka veivät alaspäin. Soihtuja ei sen käytävän varrella ollut. Ogi otti lyhdyn kaapin päältä, sytytti sen ja lähti opastamaan joukkoa edelleen alaspäin. Portaat johtivat yhä alemmas ja alemmas. Easin epäili heidän kohta saapuvan maan keskipisteeseen, jonka sanottiin olevan paikka, minne jättiläiset häädettiin. Aina kun maa järisi, sanottiin, että jättiläiset yrittivät hajottaa kallioita päästäkseen takaisin maan pinnalle. Viimein he tulivat paksun oven luo. Ovessa oli iso riippulukko ja ainakin viisi salpaa, joissa oli myös lukot. Ogi otti esiin avainnipun ja avasi salpojen lukot. Sitten he yhdessä Vegaadin kanssa painoivat kämmenensä ovessa oleviin painanteisiin ja vasta sitten Ogi avasi riippulukon. Musta, metallinen ovi avautui naristen. Ruoste oli syönyt sitä ja muutenkin se näytti vanhalta ja huonosti hoidetulta.

- Vaihdoimme tämän oven vuosi sitten uuteen, vastasi Ogin Anselmin ihmettelyyn ruosteisesta ovesta.

- Musta Peili syö kaiken tai turmelee sen, vahvisti Vegaad. –Jos esi- isämme olisivat tienneet tämän, he olisivat varmasti kieltäytyneet Emisiorin pyynnöstä. Tai sitten tuhonneet Peilin.

- Enpä usko että Peili on tuhottavissa, sanoi Mgia katsellen hämärässä huoneessa ympärilleen. –Missä se on?

- Tuolla. Ylitakoja johdatti velhon oven luon.

- Miten sen saa auki?

Vegaad väänsi kahvasta ja ovi aukeni.

- Miksette ole lukinneet tätäkin ovea samalla tavoin kuin edellistä?

- Ei se hyödytä. Peilin vaikutus on liian suuri. Kyllä me sitä yritimme, mutta olisimme saaneet olla uusimassa ovea ja lukkoja jatkuvasti. Lopulta teimme tapojemme vastaisesti oven puusta. Nolottaa myöntää, mutta puu on kestänyt metallia paremmin. Mgia katsoi ovea tarkemmin. Puu oli mustunut paikoitellen ja se oli halkeillut aivan kuten hyvin kuivassa paikassa säilytettävä puutavara. Ovesta oli irronnut paljon säleitä, mutta yhtään aukkopaikkaa siinä ei toistaiseksi näkynyt. Mgia astui ovesta sisään. Kylmä henkäys kävi häntä vastaan ja hänen ihokarvansa nousivat vastustamaan kylmyyttä. Tai sitten ne pelkäsivät. Huone oli pimeä, mutta silti Mgia näki Peilin. Se oli nostettu seinää vasten hänen oikealla puolellaan. Mgia katsoi siihen. Peilissä oli hienot kehykset, tavattoman monimutkaista koristelua, totesi velho katsoen lähempää. Mistähän materiaalista ne on tehty? Hän ojensi kättään ja kosketti kehystä, mutta joutui vetämään kätensä pois, sillä kehys poltti hänen kättään.

- Meidän kätemme se jäädyttää, sanoivat kääpiöt. –Siksi se on saanut olla siinä samassa paikassa mihin Emisior sen aikoinaan laski.

Easin tuli Peilin luokse ja katsoi sen mustaa pintaa uteliaana.

- Mitä tästä pitäisi nähdä?

- En tiedä, sanoi Mgia. –Ehkä Peili syöttää jotain mielikuvia katsojan mieleen tai sitten se todella näyttää vääristyneen todellisuuden pinnallaan. Mutta jos kaksi ihmistä katsoo siihen samanaikaisesti, mitä se silloin tekee?
Samassa Peilin pinnalla alkoi näkyä pyörteitä.

- Älkää katsoko, Mgia huusi.

Mutta Easin oli jo jäänyt lumoutuneena katsomaan Peilin hypnoottisen ihanaa pyörteilyä.