- Olen varma, että kyse on auringonpilkuista, selitti astronomiaan perehtynyt professori Metogi.
- Ole hölmöilemättä, C'Torin tiuskaisi.
- Olen tutkinut näitä asioita, sanoi Metogi välittämättä C'Torinin vastaväitteestä. –Olen huomannut, että ne ilmaantuvat aina tietyin ajanvälein. Mikäli muistatte viimeksi olimme samankaltaisessa liemessä kymmenisen vuotta sitten.
- Ettekö muista. Silloin kuoli kanslisti ja pari opettajaa. Noin vain, yhtäkkiä. Silloinkin auringonpilkut olivat erittäin runsaita.
- Niinpä niin, myönteli C'Torin lukien edessään olevaa kokouksen esityslistaa ja kuuntelematta kolleegaansa enää lainkaan.
- Auringonpilkut vaikuttavat ihmiseen niin, että tämä on alttiimpi onnettomuuksille.
- Voi herranen aika, Metogi. C'Torin nosti katseensa papereista.-Et voi tosissasi uskoa moista soopaa!
- Ei se ole mitään soopaa, Metogi sanoi. –Kyseenalaistatko sinä minun tieteenalani? Hän jatkoi loukkaantuneena.
- Ei en tietenkään, mutta auringonpilkut vaikuttavat säähän eikä ihmisiin, kuten sinun pitäisi tietää.
- Mistä sinä sen niin varmasti voi sanoa? Minä olen tutkinut näitä asioita vuosikymmeniä ja nyt sinä tulet kertomaan minulle mitä minun pitäisi tietää tai olla tietämättä!
Metogi nousi tuohtuneena pöydästä ja poistui samantein koko huoneesta. Pitkän koivusta tehdyn ja erittäin hyvin lakatun pöydän päässä istuva rehtori Nelman säpsähti hereille, kun Metogi paiskasi painavan oven perässään kiinni. Korkean salin kiviset seinät olivat kaikuherkät ja paukahdus kaikui seinästä seinään.
- Mitä me oikein voimme tehdä tämän tilanteen korjaamiseksi? Kysyi historiaa opettava Wellett.
- Palkkaamme uuden kirjastonhoitajan, ehdotti fysiikkaa opettava professori.
- Mutta mitä teemme kanslistille?
- Yrittäkäämme puhua hänelle järkeä, sillä hän on kuitenkin sivistynyt mies, vaikkakin viime aikoina hänen käyttäytymisensä on kieltämättä ollut erittäin epäsopivaa, sanoi uskontoa opettava pappi Oro.
- Oletko sattumoisin puhunut Thoresonin kanssa viime aikoina, kysyi C'Torin katsoen pöydän toisella puolella istuvaa pappia, joka oranssissa kaavussaan loisti muuten niin harmaassa salissa.
- Missä Aurelia on ? Wellett katseli ympärilleen, aivan kuin olisi vasta nyt huomannut naisen puuttuvan vaikka kokous oli kestänyt jo toista tuntia.
- Tätä minä juuri tarkoitan, kiihtyi Koles, matematiikan professuuria väliaikaisesti hoitava nuorehko mies. Hän tuntui olevan napit vastakkain kaikkien muiden professorien kanssa, joita hän näytti pitävän kokoelmana muinaisjäänteitä. –Te vaan istua nökötätte katsellen omaa nenänpäätänne, huomaamatta lainkaan mitä ympärillänne tapahtuu. Tämä pahuksen yliopisto on menossa täysin hunningolle, jollemme puutu asioihin kovalla kädellä. Te istutte ja huokailette, mutta teillä ei ole harmainta haisuakaan siitä mitä tilanteelle tulisi tehdä, vai kuinka?
- Pyh, hän viimein sanoi halveksivasti – Minä puhun sitten itse kanslerin ja Aurelian kanssa.
- En kyllä kehottaisi, vastasi C'Torin nostaen katseensa nuoreen mieheen, joka tarmoa ja itsevarmuutta uhkuen nousi tuolista.
Tämän käsi pysähtyi ruskean salkun kädensijaan ja Koles katsoi antropologian professoriin.
- Olin pitänyt teitä järkevänä miehenä, mutta nähtävästi olen erehtynyt, hän sanoi ja poistui huoneesta vain hiukan hillitymmin kuin Metogi.
Kun salissa oli jälleen hiljaista rehtori kohotti nuijaansa ja päätti kokouksen. Pöytäkirjanpitäjä poistui huoneesta, mutta muut jäivät sinne vielä istumaan.
- Ennen kuin se tunkee epämiellyttävällä tavalla meidän akateemiseen rauhaamme, täydensi Oro.
-Eikä meillä ole silloin tietoa miten siinä pitäisi käyttäytyä.
- Kanslisti on kyllä käyttäytynyt viime viikot kuin maailmanhallitsija.
- Aurelia samaten. Hän suhtautuu hyvin ylimielisesti meihin kaikkiin ja olen ymmärtänyt opiskelijoiden puheista, että hänen oppituntinsa ovat pelkkää farssia. Oppilaita on lähtenyt hänen kurssiltaan sankoin joukoin ja niillä istuu enää muutama opiskelija. Mikäli olen ymmärtänyt oikein hän on astunut sinun reviirillesi, arvoisa Oro, sanoi C'Torin.
- Olen kuullut samankaltaisia huhuja, arvostettu kollegani, huokaisi Oro. –Mutta siinä missä minä vain kerron Shianin kultista, hän kuulemma miltei harjoittaa sitä. Voitteko kuvitella? Täällä, meidän yliopistossamme sellaista meininkiä. Minun on kyllä erittäin vaikea uskoa sitä.
- Mitä merkillistä on voinut tapahtua? Ihmetteli Oro seuraten muita, jotka olivat jo menossa ovea kohti. Professorit tulivat huoneesta pitkään kapeaan käytävään, sillä kokoushuone, tai oikeammin rakennus, missä huone sijaitsi, oli yhdistetty päätaloon jälkeenpäin, yliopiston vaatiessa lisää tilaa.
He kiirehtivät käytävää pitkin ja tulivat neljännen kerroksen aulaan. Joukko opettajia ja oppilaita kiirehti kohti yliopiston hiljentymishuonetta eli huonetta, mikä oli pyhitetty Shaelin jumalalle Waelille. Waelin huone oli alimmassa kerroksessa, joten kesti jonkin aikaa ehtiä sinne, varsinkin kun koko yliopisto näytti olevan liikkeessä siihen suuntaan.
- Miten voimme kuulla äänen niin selvästi kokoushuoneeseen, jos se todella tuli hiljentymishuoneesta?
- Tokko uskallan edes ajatella, mutisi C'Torin. –Sillä voiko mikään inhimillinen saada aikaiseksi sellaista ääntä.
- Mikä arvoisalla…veljelläni…on mielessä? Jokin…pahan henkikö? Oro puuskutti, sillä reipas kävely kävi hänen ylipainoisen kehonsa kunnolle.
- Minä en henkimaailmasta tiedä tuon taivaallista. Minä olen enemmänkin perehtynyt tämän fyysisen majamme kehitykseen.
- Jos rakkaassa…rakennuksessamme…todella on paha… henki läsnä, minä todennäköisesti…olisin kyllä…tunnistanut…läsnäolon.
Hiljentymishuoneen ovella oli sankka joukko ihmisiä. Professorit käyttivät kyynärpäätaktiikkaa ja arvovaltaansa (tässä järjestyksessä) raivatessaan tietään ihmismassa läpi ovelle.
- Kenellä on avain? Kuului joku kysyvän.
- Täältä tullaan, sanoi Nelman, kaivellen samalla avainnippua taskustaan.
- Miksi tämä ovi on suljettu? Kaikilla pitää olla mahdollisuus päästä tähän pyhitettyyn huoneeseen hiljentymään ajatustensa ja Waelin rauhoittavan olemuksen läsnäollessa, pauhasi Oro saatuaan hengityksensä tasaantumaan.
Nelman saapui avaimineen ovelle ja aukaisi sen. Sisällä oli hiljaista. Seinillä palavat oranssinväriset kynttilät loivat himmeää hehkuaan huoneeseen. Alttarilla oleva kynttilä oli sammutettu ja sillä olleet kukkaset oli heitetty lattialle samoin maljakko, jonka sirpaleita oli hujan hajan alttarin ympärillä. Oranssit, silkkiset, hyvin arvokkaat verhot alttarin takana heiluivat hiljaa. Se tarkoitti sitä, että verhojen takana oleva ovi oli auki. Professorit, Nelman etunenässä, kulkivat varovasti kohti verhoja. Paksu matto hiljensi heidän askeliensa äänet, kun he nousivat alttarille vievät kolme askelmaa. Vaaleasta marmorista tehty alttari oli märkä sille valuneesta vedestä. Oli hämärää, joten C'Torin käski jonkun tuomaan vähän valoa. Eräs päättävän luokan oppilas toi hänelle kynttilän. Professori sytytti sillä alttarilla olevan kynttilän.
- Voi kamalaa, minun käteni, huudahti Tystos. –Olen saanut jostain haavan.
Tystoksen kämmen oli veren peitossa.
- Et sinä ole haavaa saanut, C'Torin sanoi osoittaen alttaria.
Kaikkien katseet kääntyivät katsomaan hänen sormensa suuntaan. Alttari oli veren peitossa.
- Kuka on voinut tehdä jotain tällaista, kähisi Wellett pitäen nenäliinaa suunsa ja nenänsä edessä.
- Tämä on aivan hirveää, mutisi Tystos sulkien silmänsä.
- Mitä me teemme?
- Hautaamme hänet, vastasi Nelman.
- No totta kai hautaamme hänet, mutta mitä teemme ennen sitä, C'Torin miltei huusi rehtorille.
- Emme tee mitään muuta paitsi tietenkin siivoamme paikat.
C'Torin katsoi rehtoria ja oli varma että tämä oli vähäjärkinen.
- Eiköhän meidän kuuluisi kutsua tutkijat?
Hämmentynyt hiljaisuus kulki läpi huoneen. Tutkijat olivat suoraan kuninkaan alapuolella olevia virkamiehiä, jotka olivat vastuussa ainoastaan kuninkaalle. Heidän kutsumisensa aiheuttaisi sen, että tieto tapahtuneesta menisi myös kuninkaalle.
- Harkitaan nyt vielä.
- Hyvänen aika, Nelman, sanoi C'Torin. –Meillä on tässä kuollut mies, murhattu mitä kauheimmalla tavalla. Kuinka kauan haluat harkita? Kunnes ruumis mätänee eikä mitään tutkittavaa enää ole vai odotatko että se kävelee pois itsekseen ja me pääsemme pälkähästä?
- No, en tietenkään, minä vain…rehtori vaikeni miettiäkseen mitä hän oikeastaan oli tarkoittanut.
Oro vaikersi lattialla, mutta kukaan ei sillä hetkellä ollut kiinnostunut papin voinnista. Pari lähellä olevaa oppilasta meni auttamaan hänet pystyyn. Turhaa työtä, sillä ruumiin nähdessään Oro pyörtyi jälleen.
-No niin, poistutaanpa sitten.
Wellett alkoi ajaa ylimääräisiä pois huoneesta. Tystos ja C'Torin auttoivat ja melko pian hiljentymishuone oli tyhjä.
- Siirrämmekö hänet pois, kysyi Tystos peittäen suunsa kädenselällä. Pelkkä ajatuskin ruumiin koskettamisesta sai hänet voimaan todella pahoin.
- Emme saa koskea mihinkään. C'Torin otti ohjat käsiinsä. –Lähetämme lähettipojan herttuanlinnaan tarkastajan puheille ja hän saa päättää tutkijoiden tulosta.
Eräs professoreista lähti viemään sanaa lähetille. Oro alkoi jälleen vaikeroida. Tystos kyykistyi papin viereen ja taputti hänen paksuja poskiaan. Oro avasi silmänsä ja näin tehdessään, hänen katseensa osui kattoon, jossa oli maalaus Waelista, kun tämä valitsi kansan keskuudesta nöyrän, rehellisen ja urhoollisen miehen Shaelin ensimmäiseksi papiksi. Oro oli monet kertaa katsellut maalausta. Nyt hänestä näytti siltä kuin siinä olisi jotain ylimääräistä. Hän kohosi kyynärpäidensä varaan ja siristi silmiään nähdäkseen tarkemmin. Hän nousi seisomaan ja Tystos tuki pappia, ettei tämä kaatuisi kolmattakin kertaa. Tystos katsoi myös kattoon ja ihmetteli mitä Oro siellä oikein näki.
-Rienausta, rienausta, alkoi Oro ulvoa hysteerisesti ja kiljui lopulta täyttä kurkkua.
Tystos läimäytti häntä poskelle, jotta kohtaus menisi ohi. Oro hiljenikin ja alkoi nikotella.
- Mitä nyt? Tiedusteli Wellett.
Tystos osoitti yläilmoihin. Wellett katsoi ja vetäisi henkeä kiivaasti.
- Tämäkin vielä. Mitä täällä oikein on tekeillä?!
Ylhäällä katossa roikkui kuin hirteen vedettynä Waelin pyhitetty patsas. Tystos ja Wellett ottivat patsaan alas ja laskivat sen omalle paikalleen alttarin viereen. Patsas oli töhritty, todennäköisesti Kolesin verellä. Mutta miten murhaajalla oli aikaa nostaa patsas kattoon killumaan? Edellyttäen että huutaja oli Koles, heiltä ei ollut mennyt montakaan minuuttia kokoushuoneesta tähän huoneeseen.
Tarkastaja Ardin saapui yliopistolle. Hän oli pitkä mies, iältään vähän reilut viisikymmentä. Ardi oli äärettömän tehokas mies. Hänen teräksenharmaat hiuksensa olivat lyhyet ja silmät olivat kovat kuin kivi. Hän nyökkäsi professoreille ja käveli suoraan alttarille, polvistui ruumiin viereen ja katsoi sitä tunteettomin silmin. Ardi nousi ylös, suoristi selkänsä ja katsoi ympärilleen kerääntyneitä henkilöitä. Tarkastajan silmien tuijotuksessa jokainen heistä tunsi olevansa syyllinen.
- Tämä tapaus vaatii tutkijoiden paikalle kutsumista. Mitään tällaista en ole ikinä nähnyt. Miehen kallo on murskattu kuin pähkinän kuori. Minä lähetän sanan Traniin kuninkaanlinnaan. Älkää koskeko täällä mihinkään. Lukitkaa ovi ja antakaa avain minulle.
- Jätämmekö Kolesin ruumiin tänne?
- Kyllä.
- Eikö hän ala haista, epäili Nelman.
- Kuulkaahan hyvä tarkastaja, tämä on yliopisto. Emme me voi säilyttää täällä ruumista. Ensinnäkin se on epähygieenistä ja toiseksi erittäin vastenmielistä ja epäkunnioittavaa kuollutta kohtaan. Minä en ainakaan voi työskennellä talossa, jossa makaa kuollut mies omassa veressään ja mätänee sillä välin kun odottelette tutkijoita saapuvaksi, ilmoitti C'Torin.
- Onko teillä kellaria?
- On. Tämän päärakennuksen alla.
- Voimme viedä ruumiin sinne. Hakekaa liinoja, joihin voimme kääriä ruumiin.
Liinat haettiin ja vähemmän herkkävatsaiset käärivät Kolesin niihin. Oro seisoi vieressä lukien rukouksia murhatun sieluparan puolesta. Tosin hän teki sen selkä ruumista päin käännettynä, ei epäkunnioituksesta vaan estääkseen itseään jälleen pyörtymästä.
- Pääsemmekö täältä pois jotain muuta kautta?
- Tuolta sivuovesta, sanoi Oro ja lähti edeltä näyttämään tietä. Wellett, Tystos, C'Torin ja tarkastaja kantoivat pöytäliinoihin käärittyä ruumista. Synkkä kulkue poistui verhojen takana olevasta ovesta, josta he pääsivät pieneen eteiseen. Eteisestä oli neljä ovea, joista yksi johti hiljentymishuoneeseen, toinen ala- aulaan, kolmas ulos pihalle ja neljäs kellariin. Oro aukaisi oven ja he laskeutuivat alas yliopiston suureen kellariin kautta kalmistoon. Pappi laskeutui ensin, näyttäen valoa perässään tuleville. Heidän perässään tuli Nelman jolla oli myös öljylamppu. He laskeutuivat hiljaiseen, pölyiseen ja hämärään kellariin. Valo herätti varjot elämään ja niitä vilahteli seinillä, katossa ja lattialla. Nurkissa lymyilivät muistot menneisyydestä, jotka eivät olisi halunneet nykyhetken tulevan niiden valtakuntaan. Vankat kiviset tukipilarit pitelivät kattoa, estäen sitä romahtamasta kävijöiden niskaan.
- Minne viemme hänet? kuiskasi Nelman.
- Sinne missä on kaikkein viileintä, kuiskasi Wellett takaisin.
- Eli…
- Muiden kuolleiden joukkoon.
- Näyttäkää tietä, sanoi tarkastaja normaalilla äänellä, joka kumisi äänettömyyteen tottuneessa hiljaisuudessa.
Oro nielaisi kuuluvasti ja johti kulkueen pohjoiseen vievään käytävään, joka vietti loivasti alaspäin. Mitä pidemmälle he kulkivat, sitä viileämmäksi kävi ilma. Viitisenkymmentä metriä käveltyään he saapuivat vankalle tammipuiselle ovelle. Oro avasi oven ja astui sisään. Valo paljasti seiniin louhittuja syvennyksiä, joissa oli kivisiä arkkuja, vainajien viimeiset leposijat. Huone näytti tavattoman isolta, mutta oli vaikea arvioida vastaan askeltavan pimeyden ohi, kuinka suuri se loppujen lopuksi oli. Huoneen oletetussa keskiosassa oli suurehko pöytä, jonka pinnalla oli vuosikausien pölykerros.
- Lasketaan hänet tuolle pöydälle.
He nostivat Kolesin ruumiin kiviselle alustalle ja poistuivat kiireen vilkkaan. Tarkastaja Andi lukitsi kuitenkin ensin kalmiston oven Orolta saamallaan avaimella.
- Eihän kellarissa käy ketään ylimääräisiä, tarkastaja varmisti.
- Oppilaat käyvät joskus pelottelemassa itseään ja toisiaan, Tystos vastasi sammuttaen öljylamput ja ripustaen ne takaisin koukkuihin rappusten yläpäähän.
Nelman sulki kellarin oven perässään.
- Ei teillä ole avainta tähän oveen. Oloni olisi varmempi, jos tämäkin olisi lukittu, tarkastaja sanoi.
Nelman oli anteeksipyytävän näköinen.
- Kyllä siihen on ollut avain mutta se on kadonnut jonnekin.
Tarkastaja mutristi suutaan moisen leväperäisyyden johdosta.
- No, toivokaamme etteivät oppilaat eikä kukaan muukaan, hän katsoi professoreja tarkasti, mene tuonne alas. Kun tutkijat saapuvat silloin menemme sinne yhdessä.
- Onko pakko, kysyi Oro kalpeana.
Tarkastaja Ardi jätti vastaamatta. Hän toisti vielä, että kukaan ei saanut mennä alas ja hiljentymishuone oli pidettävä lukittuna, eikä mihinkään saanut koskea ennen tutkijoiden tuloa.
Vajaa viikko oli kulunut Kolesin murhasta. Yliopistossa oli ollut harvinaisen rauhallista, vain kanslisti käyttäytyi hävyttömän röyhkeästi ja oli käytännöllisesti katsoen lopettanut työnteon kokonaan. Professorit ja opettajat olivat lievästi sanoen hukassa kadonneitten papereiden ja lomakkeiden kanssa. Postia ei lähtenyt ja arkistointi oli aivan retuperällä. Arkipäiväisten asioiden setvimisessä oli niin paljon puuhaa, ettei kukaan muistanut kellarissa makaavaa ruumista.
- Päivää, päivää, Nelman tervehti käsi ojossa. –Nelman.
- Fredricson, esitteli lyhyempi ja vanhempi mies itsensä.
- Ander, sanoi pitkä, nuorempi mies.
Nelman katsoi tutkijoita uteliaasti. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli tekemisissä heidän kanssaan. Fredricson oli arvokkaasti harmaantunut noin kuusikymmenvuotias ja Ander oli nelissäkymmenissä. Hänellä oli maantienväriset hiukset ja kylmät haaleansiniset silmät.
- Suunnatkaamme sitten kellariin, sanoi tarkastaja johdattaen joukon eteiseen ja rappusten kautta kellariin.
Ander katseli kiinnostuneena kellarin hämyisiä nurkkia, mutta Fredricsonia kiinnosti ainoastaan se huone, missä ruumis oli. Saavuttuaan kalmiston ovelle tarkastaja huomasi sen olevan auki. Hän kääntyi professorien puoleen.
- Emmekö sulkeneet tämän oven?
Tystos käveli tammipuiselle avoinna olevalle ovelle.
- Minä poistuin Welletin kanssa viimeisenä ja suljin oven, eikö näin ole?
Wellett nyökkäsi.
- Jaha, katsotaanpa sitten, sanoi Fredricson alkaen Anderin avustuksella kuoria ruumista liinoistaan.
Professorit ojentelivat lamppuja näyttääkseen tutkijoille valoa. Hämmästynyt ilme kohosi heidän kasvoilleen, joka pian muuttui suuttumukseksi.
- Pilailetteko te meidän kanssamme, kysyi Ander yhteenpuristettujen hampaidensa raosta.
Tarkastaja ja professorit katsoivat mikä oli suututtanut tutkijat ja huomasivat Waelin patsaan korvanneen Kolesin ruumiin. Epäuskoinen äännähdys purkautui heidän suustaan. He olivat tuoneet tänne ruumiin ja nyt sen sijalla oli heidän jumalansa patsas!
- Tämä on mahdotonta! He huudahtivat enemmän tai vähemmän yhteen ääneen ja samanaikaisesti.
- Meidän on nähtävästi haastateltava koulunne oppilaita, sanoi Fredricson ankarasti.
- Minun on erittäin vaikea uskoa että he tekisivät jotain tällaista. Sitä paitsi hiljentymishuoneen ja tämän kalmiston avaimet olivat tarkastajalla. Eikä ovessa näy murtautumisen jälkiä. Ja missä Kolesin ruumis on?
- Olisikohan kyseessä sama henkilö tai henkilöt jotka alun perin murhasivat hänet? Ehdotti Wellett.
- Miksi hekään olisivat ryhtyneet tällaiseen?
- Ehkä osoittaakseen jotain, kuului Aurelian ääni kalmiston oven suusta.
- Mitä sinä täällä teet? Wellett ihmetteli.
- Ja mitä sinä tarkoitat? Tystos jatkoi.
- Että alemmat jumalat ovat yhtä tyhjän kanssa, mitättömiä voimassaan. Haudatkaa heidät ja toivottakaa uusi jumalanne ja valtiaanne tervetulleeksi.
- Mitä tämä on? Ihmetteli Fredricson katsellen viehättävää naista joka vaikutti kuitenkin fanaattiselta ainakin mitä tuli uskonasioihin.
- Sitä että Shian on saapunut ja Wael on kukistettu, nauroi Aurelia paiskaten oven kiinni.
Miehet juoksivat ovelle ja yrittivät avata sen. Se pysyi kiinni.
- Miten hän sai sen lukkoon, kun meillä on avain? Ihmetteli Tystos.
- Aivan, antakaa avain tänne, sanoi C'Torin tarkastajalle.
- Ehkä hän on laittanut oven ja lattian väliin jonkin kiilan? Ehdotti Wellett kun ovi ei yrityksistä huolimatta auennut.
- Minkä kiilan, eihän tuolla ole mitään sellaisia? Protestoi Tystos.
- Silloin hän on tuonut sen mukaan eli hän on suunnitellut koko jutun etukäteen! Aurelia on tämän takana! Mutta miten se on mahdollista, hänhän on nainen?
- Mitä sillä on tämän asian kanssa tekemistä? Ihmetteli Tystos.
- Hyvät herrat, eiköhän meillä ole nyt vähän tärkeämpääkin pohdittavaa, kuten esimerkiksi miten pääsemme täältä pois, Fredricson sanoi.
Professorit vaikenivat. Tosiaan, miten he pääsisivät täältä pois. Rehtori saattaisi arvata missä he olivat, mutta Nelman ei ollut oikein järjen jättiläinen, joten hänen apuunsa ei oikein parantunut luottaa.
- Voi hyvä tavaton, mitäs me nyt teemme?
Ylitakoja ja Päävartija opastivat Anselmin, Mgian, Ghorin ja Easinin ulos Mustan Peilin huoneesta. He kulkivat käytävää ja tulivat ylös Ylitakojan työhuoneeseen. Mgia oli hajamielinen ja uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Musta Peili. Hän oli nähnyt sen kirotun kapineen, muttei voinut edes koskea sitä. Mitä he nyt tekisivät? Hän ei tiennyt mitä tehdä seuraavaksi ja sekös häntä suututti.
- …näin siinä jonkun kasvot.
Mgia havahtui äkkiä hereille mietteistään.
- Mitä?
- Näin siinä Peilissä jonkun miehen kasvot, Easin sanoi.
- Millaisen miehen?
Easin vaivasi päätään.
- No, sellainen vanha valkohapsinen mies. Silmät olivat tummat ja jotenkin pelottavat.
- Tuo kuvaus sopii puoleen tämän maan miehistä. Mitä muuta?
- En minä sitä sen tarkemmin katsonut.
- Voimmeko mennä katsomaan teidän taulujanne? Mgia kysyi kääpiöiltä, äkillisen oivalluksen vallatessa hänen ajatuksensa.
Kääpiöt johdattivat heidät takaisin pääsaliin. Mgia kiersi salia katsellen seinillä olevia kuvia. Viimein hän pysähtyi erään kuvan eteen ja viittoili Easinin tulemaan luokseen.
- Tunnistatko?
- Sama mies!
- Kuka hän on? Kysyi Anselm.
- Emisior.
- Minä siis näin toistasataa vuotta sitten kadonneen velhon Peilissä?
- Meidän on mentävä takaisin Peilin luokse. Saat katsoa siihen uudelleen.
- En minä halua, vastusti Easin, mutta vastaväitteistään huolimatta hän kohta seisoi jälleen Peilin edessä. Hän tuijotti Peilin mustaa pintaa, mutta ei nähnyt mitään.
- Ei tästä mitään tule.
Silloin hän näki Peilissä liikettä. Pyörre. Hän katsoi siihen ja tunsi uppoavansa johonkin pehmeään ja hänen mielensä katosi jonnekin kauas pois.
- Tervetuloa, poikaseni.
Easin avasi silmänsä ja katseli ympärilleen oudossa huoneessa. Hän makasi sohvalla, varsin kuhmuraisella sellaisella. Takassa oli tuli ja se loi pehmeää hehkuaan huoneeseen. Pari tuolia oli takan molemmin puolin ja suoraan edessä oli kirjahylly täynnä kirjoja ja kääröjä. Easin nousi istumaan ja hänen oikealla puolellaan oli suuri pöytä täynnä mielenkiintoisia instrumentteja. Easin ei tunnistanut niistä yhtäkään, mutta vieras oli se huonekin missä hän tällä hetkellä oli.
- Missä minä oikein olen?
- Peilissä.
- Just joo ja sinä olet tietenkin se Emisior.
- Aivan.
Poika katsoi vanhaa miestä tarkemmin. Tämä todellakin muistutti sitä taulussa ollutta miestä. Mutta eihän tässä ollut mitään järkeä.
- Minä luulen että näen unta, Easin totesi.
- Ei, kyllä tämä on todellista. Minä kutsuin sinut tänne.
- Mitä varten? Olisit kutsunut mieluummin Mgian, hän on velho.
- Sinä olet meidän salainen valttimme, vanha ukko hymyili.- Tiesimme, että Shian saisi selville Unienmestarin taidon tulkita Peiliä. Sinusta hän ei siten tiedä, eikä osaa sinua siten edes etsiä.
- Tarkoitatko, että Lisa oli jonkinnäköinen syötti?
- No, tavallaan, myönsi Emisior.
- Sehän on törkeää! Kimpaantui poika. –Ei ihmisiä voi tuolla tavalla kohdella!
- En minäkään siitä pidä, mutta joskus ei ole muuta vaihtoehtoa. Shian ei saa voittaa ja hänen kukistamiseen on käytettävä kaikkia mahdollisia keinoja. On oltava häntä ovelampi.
- Kuinka vanha sinä oikein olet? Easin vaihtoi puheenaihetta, sillä hän ymmärsi, ettei saisi velholta sen selvempää vastausta vaikka esittäisi kuinka monta aiheeseen liittyvää lisäkysymystä.
- Piakkoin 238 vuotta.
- Ei kai!? Niin vanha.
- Mustassa Peilissä ei aika kulje.
- Oletko ollut täällä siitä asti kun toit Peilin kääpiöille?
- Kyllä. Hain silloin aikanaan Peilin kuninkaan huoneesta ja toin sen tänne. Ja täällä olemme olleet, siitä saakka.
- Miksi siirsit minut tänne?
- Sinun on alettava tulkiksi, Peilin ja muiden välillä.
- Miksi minun? En minä ole mitenkään erikoinen.
Emisior nauroi.
- Sinä se vasta erikoinen oletkin. Sinä ole sukupolvien saatossa aina kantanut perimässäsi tätä taitoa. Sinä olet minun sukuani ja siksi sinä pystyt kuulemaan minut Peilin kautta.
- Eikö Mgiakaan tiedä tästä?
- Ei. Ainoastaan me.
- Miksi sinä olet täällä Peilissä?
- Jonkun oli hallittava Peiliä. Se oli liian arvaamaton. Minä sen tein ja siksi minun oli siirryttävä tänne.
- Miksi yleensä teit tämän Peilin?
- Minua käskettiin.
- Kuka käski?
- En voi vastata tuohon kysymykseen.
- Olenko minä nyt toisessa todellisuudessa?
- Olet Peilin todellisuudessa. Peili on tila kahden todellisuuden välissä. Toden ja toteutumattoman.
Easin näytti olevan aivan ymmällään.
- Asioilla on kaksi puolta. Toinen toteutuu ja toinen ei. Toteutumattomat siirtyvät niiden todellisuuteen ja toteutuneet tapahtuvat ja ovat näin ollen olemassa.
Mutta nyt on aika siirtää sinut erääseen toiseen paikkaan ja sitten takaisin omaan todellisuuteesi.
Easin räpytteli silmiään. Joku piteli lamppua aivan hänen silmiensä yläpuolella. Easin nosti kättään ja siirsi öljylampun syrjään, sulki ja avasi silmiään ja odotti, että valopallot lopettaisivat tanssinsa hänen silmissään. Joku auttoi hänet istumaan. Heidän puheensa kuulosti pelkältä mongerrukselta. Sellaiselta venytetyltä, hidastetulta. Selvästikin hänelle yritettiin puhua, mutta hän ei saanut siitä mitään selvää. Easin koetti vastata, mutta hänenkin suustaan tuli pelkää tolkutonta mutinaa.
Easin sulki silmänsä ja vaipui jälleen tiedottomuuteen.
Aurinko paistoi hänen silmiinsä. Raitis ilma tunkeutui hänen sieraintensa kautta sisään ja virkisti häntä. Tuuli puhalteli hänen hiuksiinsa ja meri kuului liplattavan rannan kiviin. Easin katseli ympärilleen. Hän näytti olevan yksin. Yhtäkkiä hän kuuli ylhäältä kimeän huudahduksen. Poika katsoi taivaalle ja näki valtavan lohikäärmeen laskeutuvan aivan lähelleen. Kumma kyllä Easin ei pelännyt yhtään vaan hän käveli rohkeasti kunnioitettavankokoisen otuksen lähelle. Lohikäärme oli tummansininen ja hänellä oli vihertävät siivet, jotka hän oli laskostanut selkäänsä. Pää keinui pitkähkön kaulan päässä ja melko suuret silmät sijaitsivat korkealla, pitkän kuonon yläpäässä. Korvat olivat vastaavasti pienet ja sijaitsivat vähän päälaen sivuilla.
- Sinä kutsuit minua. Lohikäärme puhui matalalla äänellä, joka tuntui tulevan jostain sen mahan seutuvilta.
- Kutsuinko? Easin ihmetteli.
- Kyllä. Sinä ja ystäväsi tarvitsette meitä. Odottakaa Assalin ensimmäisen vuoren juurella. Saavumme sinne huomenna kun aurinko on saavuttamassa lakipisteensä.
Tämän sanottuaan lohikäärme ponnisti tukevilla jaloillaan ja hyppäsi ilmaan, levitti suuret siipensä ja lensi pois. Easin katseli taivaalle niin kauan kunnes lohikäärme oli hävinnyt horisonttiin. Sitten hän kääntyi ja…
- Easin. Joku taputti häntä poskelle.
Pläiskis!! Joku löi häntä poskelle.
- Kostatko sinä nyt sen veden kaatamisen?
- Poika on kunnossa, sanoi Anselm helpottuneena. Hän auttoi Easinin istumaan selkä seinää vasten. Mgia, Ghor ja kääpiöt olivat kerääntyneet hänen ympärilleen ja katsoivat kaikki häntä hätääntyneenä.
- Mitä on tapahtunut, hän kysyi hieman tokkurassa.
- Sinä oli tajuttomana vaikka kuinka kauan. Me jo pelkäsimme, ettet tule tajuihisi enää ollenkaan.
- Ihanko totta? Mutta minä näin vallan erikoista unta.
Ja niin Easin kertoi näkemänsä unet. Mgia alkoi taas pureskella huultaan, joka oli merkki siitä, että hän ajatteli kiivaasti. Anselm, Ghor ja kääpiöt katsoivat uteliaasti Peiliä.
- Peili nähtävästi siirsi sinut Niarniin, sanoi Mgia lopulta. –Ja vai on Emisior tuolla. Mielenkiintoista.
- Hän teki kovan uhrauksen, totesi Anselm.
- Eikö hän luottanut meihin, pohdiskeli Vegaad.
- Päinvastoin. Hän luotti teihin niin paljon, että toi Peilin ja itsensä tänne turvaan. Emisior meni Peiliin suojellakseen meitä kaikkia ja ollakseen siellä valmiina, kun aika koittaa.
- Mikä aika?
- Tämä aika, kun kaikki alkaa luisua väärään suuntaan. Emisior ei siis kertonut kuinka tämä toimii?
- Ei, hän vain sanoi, että kyllä minä tiedän.
- Minä en oikein pidä tästä. Ja miten me muka voimme edes kuljettaa Peiliä mukanamme?
- Milloin meidän piti olla siellä ensimmäisen vuoren juurella? Kysyi Ghor. –Menetän kokonaan ajantajuni täällä maan alla.
- Nyt on aamuyö. Auringonnousuun on runsas tunti, vastasi Ogi.
- Teille tulee kiire, mikäli aiotte ehtiä tapaamispaikalle.
Mgia nyökkäsi. Oli aika poistua, sillä lohikäärme ei odottanut myöhästeleviä. He katsoivat vielä kerran Mustaa Peiliä ja lähtivät jättäen sen jälleen pimeään huoneeseen.
- Taisin jättää lampun sinne huoneeseen, muisti Ogi.
- Että minä kammoan sitä peiliä. Asiaa ei yhtään auta tieto siitä, että Emisior on siellä sisällä.
He avasivat metallioven lukemattomat salvat ja lukot, painoivat kämmenensä painanteisiin ja menivät puuoviseen huoneeseen. Öljylamppu paloi rauhassa lattialla. Ogi kumartui nostamaan se ja samalla hän vilkaisi Peiliä. Hän näki enää paikan missä se oli sijainnut, sillä Peili itse oli hävinnyt. Kääpiöt katsoivat toisiaan ja poistuivat nopeasti huoneesta.
Neljä henkilöä ratsasti lämpimässä auringonpaisteessa kohti kohtauspaikkaa. Ghor oli todella iloinen päästessään pois maan alta. Hän henkäili raitista tuulta, silmäili ympärillään kituuttavaa kasvustoa, kivisiä kallioseiniä ja näytti tyytyväiseltä.
- Ensimmäisen kerran näen haltian näyttävän noin onnelliselta tällaisessa ympäristössä, sanoi Mgia.
- Kaikki sen kallioluolan jälkeen näyttää ihanan avaralta ja taivas, kuinka kaunis se onkaan.
Aurinko alkoi saavuttaa keskipäivän lakipistettä ja ensimmäinen vuorenhuippu kohosi heidän edessään.
- Miksi tätä kutsutaan ensimmäiseksi vuorenhuipuksi? Tämähän on matalin kaikista ympärillä olevista vuorista, Easin ihmetteli.
- Voisiko kyse olla siitä, että tämä on ensimmäisenä maan uumenista kohonnut vuori?
He saapuivat vuoren varjoisaan notkelmaan. Kesti jonkin aikaa ennen kuin heidän päivänvaloon tottuneet silmänsä näkivät hämärässä jotakin. He nousivat ratsailta ja katselivat ympärilleen.
- Mitä jos Easin ihan oikeasti näkikin unta? Pohti Ghor. –Tämä koko juttu tuntuu tosi omituiselta. Emisior Peilissä ja lohikäärme puhumassa Easinille.
- Tulittehan te viimein.
Mgia, Anselm, Ghor ja Easin katsoivat ylös ja näkivät lohikäärmeen seisovan edessään. Se oli niin hyvin sulautunut varjoihin, etteivät he olleet sitä heti huomanneet. Ponit säikähtivät sitä ensin, mutta rauhoittuivat sitten.
- Osaatko sinä puhua hevosille? Mgia kysyi.
- Minä osaan puhua kaikkien kanssa. Jättäkää ponit tänne, täällä ne ovat turvassa ja niillä on täällä hyvät oltavat. Pitäkää nyt kiirettä sillä meidän on pian lähdettävä.
He riisuivat poneilta varusteet, ottivat tavaransa ja ihmettelivät miten pääsisivät kiipeämään lohikäärmeen, jonka nimi oli Rolf, selkään. Rolf levitti siipensä, jota pitkin he kävelivät ylös, vähän kuin laskusiltaa laivaan. Lohikäärmeen selässä oli harjaksia, jotka alkoivat päälaelta ja jatkuivat hännäntyveen asti. Niiden väliin he istuivat ja pitelivät tiukasti kiinni, kun Rolf ponkaisi ylös ja alkoi piiskata ilmaa isoilla siivillään.
- Uskomatonta, kiljui Easin tuulen riepotellessa hänen vaatteitaan ja hiuksiaan. Hengittäminen oli hieman tukalaa, kun voimakas ilmavirta painoi liikaa ilmaa suuta vasten. –Katso Anselm, kuinka pieneltä vuoristo näyttää.
- Enkä katso, sanoi Anselm puristaessaan silmiään tiukasti kiinni. Hänen rystysensä olivat valkoiset, kun hän puristi voimakkaasti lohikäärmeen harjasta.
- Masentavaa huomata potevansa korkeanpaikan kammoakin, totesi Ghor istuen myös silmät kiinni.
Mgia ja Easin sen sijaan ihastelivat alapuolellaan olevaa näkymää. Kohta heidän vasemmalle puolelleen ilmestyi Swo- joki. Joki jatkoi matkaansa kohti Gurpun kaupunkia ja edelleen siitä Hadosin mereen. Oikealla näkyi Tiria- joki.
- Mikä paikka tämä on, kysyi Mgia.
Rolf nyökkäsi päällään kauempana näkyvään metsään.
- Tunnetko tuon metsän?
Mgia siristeli silmiään.
- En, pitäisikö?
Taustalla hän kuuli kuinka hänen matkakumppaninsa alkoivat naljailla toisilleen. Se yltyi yhä pahemmaksi. Silloin Mgia tiesi.
- Miksi toit meidät tänne? Tästä paikasta ei ole ikinä seurannut mitään hyvää. Kaikki tänne eksyneet ovat tulleet mielipuolina takaisin tai sitten he eivät ole palanneet lainkaan. Ovat vissiin tappaneet toisensa. Ja nyt lopettakaa tuo huutaminen!!! Mgia karjaisi takanaan nahikoiville miehille.
- Kysy pojalta miksi olemme täällä?
Easin katsoi Mgiaa hätääntyneenä.
- Enkä tiedä, mistä minä sellaista tietäisin.
Easin vaikeni. Hän tuntui kuulostelevan jotakin. Sitten hän käveli reppunsa luo ja avasi sen. Hän otti esiin Mustan Peilin.
- Varastitko sinä sen? Anselm sanoi. –Niinpä tietysti, kerran varas…
- Enkä varastanut, huusi Easin puiden nyrkkiään Anselmille.
- Nyt tässä on jotain outoa, sanoi Ghor. –Miksi me huudamme ja riitelemme keskenämme?
Mgia nyökkäsi metsää kohti.
- Tuolla on Lumberin metsä. Siellä on myös Heifm- suo, josta olette varmaan kuulleet.
- Mikä suo? Tiedusteli Anselm.
- Kirjastonhoitaja eikä tiedä mikä on Heifmin suo? Ilkkui Easin.
- Tiedätkö sitten itse?
- En, mutta en olekaan lukenut mies, Easin näytti Anselmille kieltään.
- Lopettakaa, tiuskaisi velho huitaisten vihaisesti kädellään.
Anselm ja Easin jähmettyivät paikoilleen. Heidän silmänsä tuijottivat eteensä mitään näkemättä.
- Nythän on huomattavasti parempi, totesi Ghor.
Mgia nosti käden otsalleen ja huokaisi. Huokauksensa lomassa velho kumosi vahingossa langettamansa loitsun. Rolf katseli heidän touhujaan huvittuneesti. Ihmiset, aina yhtä hupaisia!
- Sinä, velho osoitti Easinia. –Katso nyt sinne Peiliin kun kerran olet sen mukanasi raahannut.
Poika mutisi jotain, mutta kumartui kuitenkin Peilin puoleen ja alkoi tuijottaa sitä. Outo humahdus ja hän näki Emisiorin.
- Miksi me olemme täällä?
- Menkää Heifmin suolle. Sieltä löydätte vastauksen ainakin yhteen ongelmaan.
- Miten tämä Peili tuli mukaan? Nyt kaikki luulevat, että varastin sen.
Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, Emisior oli kadonnut Peilin pinnalta ja Peili näytti vain heijastuksen Easinista itsestään.
Poika toisti kuulemansa toisille.
- Me olemme kaikki toistemme kurkussa ennen kuin ehdimme suolle, sanoi Ghor.
- Jospa Mgia menisi yksin, ehdotti Anselm.
- Käsky taisi olla: menkää. Eli siis monikossa.
Velho alkoi astella ripeästi eteenpäin. Toiset seurasivat vastentahtoisesti. Lumberin metsä ei vaikuttanut niin torjuvalta kuin Kiran metsä. Se oli valoisa ja väljä, jossa lehti- ja havupuut kasvoivat sulassa sovussa vierekkäin. Maasto oli paikka paikoin kuivaa kangasmetsää, mutta hetteisyys lisääntyi koko ajan. Se merkitsi sitä, että suo lähestyi ja sen hapan suovesi litisi heidän jalkojensa alla. He olivat sopineet olevansa hiljaa, mutta häijyt ajatukset vaivasivat silti heidän mieltään ja he saivat tehdä töitä ollakseen solvaamatta toisiaan.
Shaelin yliopistossa elo oli käynyt todella omituiseksi. Kirjastonhoitaja oppipoikineen oli lähtenyt. Professori Ghor samaten. Kanslisti Thoreson käyttäytyi merkillisesti eikä professori Aureliakaan vaikuttanut omalta itseltään. Professorikunta mietti keskuudessaan tätä outoa tilannetta löytämättä kuitenkaan siihen mitään järkevää vastausta.
Professorit katselivat kiinnostuneina sormiaan aivan kuin olisivat huomanneet niiden olemassaolon vasta äskettäin. Rehtori rykäisi ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta muuttikin sitten mielensä. Vaivautunut hiljaisuus tuntui jatkuvan ikuisuuden. Koles tuijotti miehiä odottaen edes jonkun heistä sanovan jotain, mutta kaikki olivat vaiti.
-Koles on ikävä kyllä oikeassa, sanoi Wellett. –Ei meistä näytä olevan mitään vastusta kanslerille. Olemme niin uppoutuneita omiin tieteenaloihimme, ettemme näe meitä ympäröivää maailmaa.
Hiljaisuus laskeutui jälleen kokoussaliin. Professorit istuivat mietteissään, paitsi rehtori, jota oli alkanut jälleen nukuttaa vallan vietävästi. Hän oli juuri vaipumassa miellyttävään horrokseen, kun taloa ravisutti kauhistuttava, sielun pohjasta kuuluva, tai ainakin sen pohjamutia sekoittava, huuto. Professorit hyppäsivät tuoleistaan ylös, katselivat toisiaan säikähtäneinä ja lähtivät sitten suuntaan mistä huuto oli tullut. Nelman aukaisi silmänsä, kuvitteli nähneensä unta, mutta toisten käyttäytymisestä päätteli, että ääni oli sittenkin kuulunut tästä todellisuudesta.
Oro vaikersi ja pyörtyi. Onneksi pehmeä matto vaimensi hänen kaatumistaan, sillä kenelläkään ei nyt ollut aikaa vastaanottaa pyörtyvän papin painavaa kehoa. He kaikki katsoivat Kolesta, joka makasi alttarin takana. Yksinkertaisesti sanottuna hänen kallonsa oli rikottu. Tarkemmin kuvattuna, silmät olivat lähes ulkona kuopistaan ja hänen suustaan, korvistaan ja nenästään oli roiskunut verta kaikkialle. Loput verestä oli valunut lattialle, hänen murskatun kallonsa alle ja siitä pitkin lattiaa pikku noroina.
Monet oppilaista alkoivat voida pahoin ja he juoksivat nopeasti pois paikalta. Useimmat opettajatkin olivat poistuneet huonovointisen näköisinä. Pitkään aikaan kukaan ei saanut sanaa suustaan. He kaikki voivat pahoin, mutta eivät silti voineet kääntää katsettaan kauhealla tavalla kuolleesta miehestä, jonka he kaikki olivat nähneet vielä tunti sitten elossa.
Professorit katselivat toisiaan. Nyt oli jokin todella vialla ja pahasti.
Nelman antoi hiljentymishuoneen avaimen Ardille, joka lähti sitten matkoihinsa, huikaten mennessään hyvää päivänjatkoa. Professorit jäivät miettimään oliko tarkastaja kyyninen, ironinen tai muuten vain teräshermoinen yksilö. Asiasta syntyi mehevä väittely, joka katkesi siihen kun liikuntatieteitten opettaja tuli tiedustelemaan, menevätkö professorit luentosaleihin luennoimaan vai kutsuuko hän oppilaat tänne eteiseen.
Kunnes eräänä päivänä kuninkaan tutkijat saapuivat. He herättivät aina uteliaisuutta missä tahansa he kulkivatkin. Suuret, mustat umpivaunut, joissa oli kuninkaan tutkijoiden vaakuna ja vaunuja vetävät mustat hevoset olivat uljaat ja suuremmoiset. Kun nämä vaunut pysähtyivät Shaelin yliopiston pääoven eteen aikakin tuntui seisahtuvan hetkeksi katsomaan keitä saapui.
Vaunusta astui ulos kaksi miestä, pukeutuneina (yllätys, yllätys) mustaan vaateparteen. Toinen oli pitkä ja suoraryhtinen, toinen lyhyt ja kumarainen. He seisoivat hetken pihalla katsellen ympärilleen, luoden yleissilmäystä paikkaan ja astuivat sitten ovesta sisään. Heidän tehokkaat askeleensa kaikuivat pääeteisen korkeista seinistä ja katosta. Se tavoitti rehtorin, joka oli juuri laskeutumassa toisesta kerroksesta vastaanottamaan korkea- arvoisia vieraita.
Kiireiset askeleet kaikuivat jälleen aulassa. Tarkastaja Andi saapui paikalle, vain hieman myöhässä. Pyytäen anteeksi myöhästymistään, hän kaivoi avaimen taskustaan ja avasi hiljentymishuoneen oven. Eltaantunut, ummehtunut haju lehahti vastaan. Fredricson nyrpisti nenäänsä. Hän kaivoi taskustaan nenäliinan ja laittoi sen nenänsä ja suunsa eteen. Rehtori seurasi esimerkkiä.
He kävelivät alttarille, jossa kuivettunut veri yhä oli. Alttarin vieressä oli hyytynyt verilammikko joka osoitti kohdan missä Kolesin pää oli ollut. Tummia ruskeanpunaisia läikkiä oli siellä täällä ja kuihtuneet kukat olivat maljakon jäänteiden kanssa lattialla.
Tutkijat tarkastelivat ammattimaisin ottein murhapaikkaa, kyselivät missä ruumis oli ollut, missä asennossa, kuka oli tullut sisään ensimmäisenä, oliko kukaan nähnyt mitään, missä he olivat olleet kuullessaan huudon, keiden seurassa ja niin edelleen. Nelman hädin tuskin muisti ja tarkastaja lähettikin hänet hakemaan paikalle jonkun jonka muisti toimisi paremmin. Hetken kuluttua Wellett, Tystos ja C'Torin saapuivat paikalla ja tutkijat saivat vastauksia kysymyksiinsä. Ottoa tutkijat puhuttelivat myös, sillä hän oli ollut ensimmäisten joukossa ovella kun huuto kuului. Siitä kuulustelusta he eivät saaneet muuta kuin äänensä käheiksi ja pinon vääriä vastauksia, sillä Otto oli hyvin huonokuuloinen.
Fredricson oli nyreissään siitä, että tarkastaja Andi oli siirtänyt ruumiin pois tapahtumapaikalta, mutta myönsi sen siinä tilanteessa olleen välttämätöntä.
Kuusi henkilöä astui pimeään hautahuoneeseen. He kohottivat lamppuja päidensä yläpuolelle, jotta valo leviäisi mahdollisimman laajalle alalle. Pöydällä näkyi hahmo käärittynä valkoisiin pöytäliinoihin.
Massiivinen häntä heilui puolelta toiselle, kun hän odotti Easinin ehtivän luokseen. Mahtavat kynnet olivat uponneet puoliksi pehmeään hiekkaan. Easin saapui lohikäärmeen luokse. Hän joutui taivuttamaan niskaansa kauas taakse, jotta olisi nähnyt lohikäärmeen pään. Lohikäärme henkäisi ja savuhattara pakeni tuulen mukana merelle päin.
Easin avasi silmänsä ja näki Anselmin kumartuneena ylleen kämmen valmiina uuteen iskuun.
Kääpiöt opastivat heidät takaisin yläilmoihin, jossa heidän poninsa jo odottivat. Annettuaan ohjeet ensimmäisen vuorenhuipun juurelle, kääpiöt hyvästelivät heidät. Ogi ja Vegaad menivät takaisin omaan maailmaansa.
He katsoivat alas. Kukaan heistä ei ollut koskaan nähnyt Eterniä yläilmoista, joten heidän alapuolellaan oleva Assalin vuoristo ja laajana levittäytyvä Hamin tasanko herättivät ihastuneita huudahduksia. Hlo- joen pinnasta he näkivät auringon kultaisen kimalluksen.
Rolf alkoi laskeutua. Maan pinta lähestyi ja pienet pisteet saivat muodon. Rolf käytti siipiään jarruina, kääntäen ne tuulta vasten. Hänen takajalkansa koskettivat maata ja sitten hän pysähtyi. Matkustajat hoipertelivat pois hänen selästään. Mgian ja Easinin mielestä matka loppui aivan liian lyhyeen, Anselmin ja Ghorin mielestä se oli jatkunut aivan tarpeeksi kauan.
Yhtäkkiä metsän ilmapiiri muuttui. Linnut lopettivat laulunsa ja puut havinansa. Aivan kuin kaiken äänen eristävä kupu olisi laskeutunut heidän ylleen. Kiukku laantui ja tilalle hiipi pelko. Vaistomaisesti he kävelivät lähellä toisiaan, katsoivat ympärilleen ja yrittivät nähdä jotain. Puiden mädäntyneet juuret ja kaatuneet rungot tekivät parhaansa estääkseen heidän etenemisensä. Ilma muuttui kostean kalseaksi, vaikeaksi hengittää ja hienoista utua nousi maasta. Puiden rungot olivat mustia ja vääntyneitä. Heidän märkiä jalkojaan alkoi palella ja kosteus tiivistyi heidän kaapuihinsa, saaden ne märiksi ja epämiellyttäviksi pitää yllä. Hiukset kostuivat ja pisaroita tippui heidän kasvoilleen. Kukaan ei uskaltanut puhua, ajatuksetkin tuntuivat lamaantuneen.
Easin kohotti vapisevan kätensä ja osoitti jotain. Usvasta näytti nousevan jokin musta vääristynyt hahmo. He painautuivat toisiaan vasten. Hahmo pysyi liikkumattomana. Hetkeksi usva haihtui ja he näkivät käppyräisen puun. Hermostuneesti he naurahtivat ja se nauru kuoli heti ilmoille päästyään, äänettömänä.
He jatkoivat hitaasti matkaa. Anselm tunsi jonkin koskettavan hänen niskaansa. Hän kääntyi, mutta ei nähnyt mitään. Hetken päästä tilanne toistui. Ja toistui. Anselm alkoi hermostua. Hän nyki edellään kulkevan Ghorin hihaa. Ghor kääntyi ja Anselmin huulilta pääsi äänetön huudahdus. Haltian kasvot olivat kuin suoraan hornasta. Kasvojen luut törröttivät kuihtuneen nahan alta. Kaikki liha kasvoista oli hävinnyt. Silmät tuntuivat keikkuvan tyhjän päällä ja huulettomat hampaat irvistivät hänelle. Nenä oli reikä ja korvat lerppuivat riekaleisina. Anselm huusi, kiljui ja yritti lähteä pakoon. Ghorin luiset sormet tarrautuivat hänen käsivarsiinsa, tuntuivat menevän luuhun asti. Anselm katsoi omia käsiään ja huomasi niiden olevan pelkkää luuta. Hän kaatui märkään mättääseen ja menetti tajuntansa.
