- Kuinkahan kauan olemme olleet täällä, ihmetteli Wellett rikkoen pitkään jatkuneen hiljaisuuden.
- Tarpeeksi kauan, vastasi Tystos. –Minä kammoan pimeää.
- Kaikkihan me täältä lähtisimme, jos se vain olisi suinkin mahdollista, sanoi C'Torin.
- Ketkä tietävät meidän olevan täällä, kysyi Fredricson.
- Ainoastaan rehtori.
- Ja sen varaan ei kannata pelastautumista laskea.
- Kuka tuo Aurelia oikein on? Tiedusteli Ander.
- Hän on kielitieteen opettaja.
- Nyt hän tosin tuntuu opettavan jotain muutakin, sanoi Tystos.
-Riittääköhän täällä happi?
Ander nousi ylös ja tunnusteli ilmaa. Hän käveli syvemmälle kammioon. Jostain tuntui tulevan heikko ilmavirtaus. Kun vain olisi enemmän valoa. Hän nosti kätensä ylös ja koetti tuntea mistä virtaus oli peräisin. Se tuntui tulevan tuolta takaa. Ander otti lampun ja lähti seuraamaan ilmavanaa. Toiset huusivat jotain, mutta hän oli niin innoissaan, ettei kuullut mitä he sanoivat. Joku kuului kompastuvan ja kiroavan.
- Hei, hän huusi takaisinpäin toisille. –Tulkaas tänne vähän auttamaan.
- Tuo se lamppu tänne, huusi Fredricson takaisin äkäisenä ja hänen äänensä kaiku nousi seiniä pitkin saaden Fredricsonin äänin kuulostamaan sitä kuin hän olisi huutanut pitkän putken läpi.
Ander lähti kulkemaan takaisin tulosuuntaansa. Nyt vasta hän huomasi kuinka paljon lattialla oli kaikenlaista roinaa. Lautoja, kiviä, (luita?) ja irronneita tiiliskiviä. Hyvä, että hän ei ollut kompastunut. Vihdoin valokehän sisäpuolelle ilmaantui neljä kiukkuista hahmoa. Fredricson piteli päätään, Tystos varpaitaan, C'Torin nenäänsä ja Wellett näytti ontuvan jalkaansa. Mitä heille oli tapahtunut?
- Sinä idiootti, karjui Fredricson komean kuhmun koristaessa hänen otsaansa. –Miksi häivyit valon kanssa ja jätit meidät haparoimaan pimeään?
Hupsista! Nyt Anderille selkisi miksi toiset olivat huutaneet hänen peräänsä. Hän selvitti nopeasti miksi oli lähtenyt. Heidän ilmeensä lientyivät kiukkuisesta hieman toiveikkaammiksi.
- Oletko varma, että sitä kautta olisi mahdollisuus päästä ulos, kysyi Wellett.
- En ennen kuin arkku on siirretty pois edestä.
- No, mennään sitten, sanoi Tystos ja nilkutti oikeaa jalkaansa.
He saapuivat Wallin arkulle.
- Totta tosiaan, sieltä tulee raitista ilmaa!
Viisi miestä sai painavan arkun nostettua lattialle. Ander ryömi syvennykseen ja alkoi naputella takaseinää.
- Tämä kuulostaa ontolta, hän sanoi toisille, jotka kurkkivat aukosta. –Tuossa on iso halkeama, josta ilma virtaa. Antakaa minulle jokin, jolla voin iskeä tätä seinää.
C'Torin toi hänelle tukevahkon laudan. Sillä Ander hakkasi seinää, mutta laihoin tuloksin.
- Jospa löydämme tarpeeksi pitkän parrun, jolla voimme kaikki iskeä, ehdotti Tystos.
- Täällä on, tiedotti Fredricson. Hän osoitti löydöstään.
He tarttuivat lyömävälineeseen ja alkoivat tahdissa hakata seinää. Hiki nousi jokaisen otsalle ja vaatteet liimautuivat selkään. Heidän ruumiilliseen työhön tottumattomat kehonsa protestoivat (paitsi Anderin, joka oli hyvässä fyysisessä kunnossa), mutta sinnikkäästi he jatkoivat. Viimein seinä antoi periksi. Se tapahtui niin yllättäen, että he kaikki kaatuivat yhteen kasaan lattialle. Vaivalloisesti he kömpivät pystyyn ja katsoivat aikaansaannostaan. Parru oli tehnyt kunnon jälkeä, seinässä oli miehenmentävä aukko. Ander otti lampun ja meni ensimmäisenä tutkimaan, mitä seinän takaa löytyi. Hän ojensi lamppua kohti pimeyttä, pisti sitten päänsä aukosta. Hän heilutteli lamppua edestakaisin saadakseen jonkinmoisen kuvan edessään olevasta tilasta ja hyppäsi sinne sitten.
- Mitä siellä on, huusi Wellett kivuten seinäsyvennykseen. He olivat sytyttäneet toisenkin lampun, jotta lisävammoilta säästyttäisiin.
- Tämä vaikuttaa jonkinmoiselta käytävältä. Viettää aika voimakkaasti alaspäin.
- Alasko? Ylöspäin meidän pitäisi päästä.
- Tämä nyt on kuitenkin ainoa tie edes jonnekin, kumisi Anderin ääni käytävästä.
Professorit ja Fredricson katsoivat toisiaan ja kohauttivat sitten olkapäitään. Nuorempi tutkija oli oikeassa. Heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Huokaisten he kömpivät yksitellen syvennykseen ja hyppäsivät käytävään. Ander seisoi heidän edessään näyttäen lampulla valoa. Käytävä oli melko ahdas ja matala. Ander oli heistä pisin ja hänen päänsä ulottui kattoon.
- Mihin mahdamme päätyä?
- Eiköhän se kohta selvinne.
Käytävä alkoi muuttua leveämmäksi ja katto kohosi ylemmäksi. Yhtäkkiä he tulla putkahtivat avaraan tilaan. Jostain ylhäältä tuli hieman valoa, joka leikkasi pimeyden ja teki olemassaolon hieman valoisammaksi.
- Onko tämä luola yliopiston alla? Wellett katseli korkealle kattoon.
- Vaikea sanoa, sanoi C'Torin. –Minä ainakin menetin täysin suuntavaistoni. Voimme yhtä hyvin olla yliopiston kuin Letenin metsän alapuolella. Tai ehkä yläpuolellamme onkin Merelin meri.
- Ei voi olla. Tuoltahan tulee valoa eikä vettä.
- Onko täältä uloskäyntiä vai jouduimmeko vain umpikujaan?
He alkoivat kiertää luolaa. Kiinteä kiviseinä oli joka puolella vastassa. Turhautuneina he istuivat lattialle.
- Pitääkö meidän mennä takaisin kalmistoon ja toivoa, että rehtori arvaisi missä olemme?
- Öljylampuista loppuu kohta öljy, totesi Tystos. –Mitä teemme, kun jäämme pimeään. Vaikka tuleehan tuolta katosta hieman valoa.
Fredricson käveli hermostuneena pitkin luolaa. Hänen askeleensa kaikuivat seinistä. Yhtäkkiä ne lakkasivat kuulumasta.
- Fredricson, huusi Ander. Hän heilutti lamppua ympäriinsä havaitakseen toverinsa ja samoin teki Wellett vähän kauempana. Mutta Fredricsonista ei näkynyt jälkeäkään.
- Näkikö kukaan mitä tapahtui? Kysyi C'Torin harppoessaan edestakaisin paikassa, missä kadonnut mies oli viimeksi havaittu. Hän koputteli kantapäillään lattiaa, konttasi maassa koputellen rystysillään kalliota. Ei mitään. Kovaa kuin… niin, no, kivi.
- Tystos, sinähän olit lähinnä. Etkö nähnyt tai kuullut mitään?
Ei vastausta.
- Tystos?
Tystoskin oli kadonnut.
- Mikä merkillinen paikka tämä oikein on, hermostui Wellett. –Mihin he katosivat? C'Torin ja Ander, oletteko vielä täällä?
- Täällä ollaan, vastasivat molemmat.
Juuri silloin lamput sammuivat.
- Tämäkin vielä, manasi Ander paiskaten lampun nurkkaan niin että hajoavan lasin ääni täytti tilan.
- Ei ole mitään syytä hermostua, sanoi C'Torin yrittäen saada äänensä kuulostamaan rauhalliselta.
- Tämä on juuri sopiva paikka hermostua, huusi Wellett. –En ole ikinä ollut yhtä kamalassa tilanteessa! Ja minä olen sentään osallistunut vuosittain historian professoreille tarkoitettuun seminaariin!
Wellett kuuli oman äänensä kaiun.
- C'Torin! Ander!
Hiljaisuus. Hän oli luolassa yksin.
- Mikä Anselmille tuli? Kuiskasi Ghor. Tai oikeastaan hän ei kuiskannut. Ääni kuulosti Heifmin suolla aina kuiskaukselta, riippumatta siitä huusiko keuhkojensa täydeltä tai sitten todella kuiskasi.
- Ensin hän huitoi jotain olematonta ja nyki sitten minun hihaani. Kun käännyin hän pihisi ja pyörtyi, yritettyään sitä ennen juosta pakoon. Minua, otaksuisin. Ghor raapi ihmetellessään suippokorvaansa.
- Tämä suoalue on kamala paikka, sanoi Easin.
- Jospa nämä suokaasut aiheuttivat hallusinaation, ehdotti Ghor.
- Ainoastaan Anselmilleko?
Ghor myönsi, että serkku oli oikeassa. Kaipa ne suokaasut olisivat vaikuttaneet heihin kaikkiin.
- Mikä häntä vaivaa?
Mgia pyöritti päätään. Hän katseli ympäröivää suota, valkoista utua, joka nousi kosteasta maasta, tiivistyi eteeriseksi harsoksi ja peitti heidän jalkansa heidän silmiltään. Anselm makasi yhä hetteikössä. Kohta valkea utu peittäisi hänetkin.
- Minun on laskettava kupoli siksi aikaa, kun sanon Voimasanan. Valmistautukaa!
Velho päästi ylläpitämänsä loitsun purkautumaan. Demonit kiljaisivat voitonriemuisina ja syöksyivät uhriensa kimppuun. Silloin Mgia lausui Sanan, joka kaikui läpi metsän, vetisen suon ja utuisen maan. Demonit pysähtyivät. Ne alkoivat kiljua ja vääntelehtiä. Ne syttyivät sisältä tuleen, paloivat hitaalla sinisellä liekillä ja niiden mustat henget pakenivat savuna ilmaan.
- Mitä tapahtui, hän kysyi ihmeissään.
Ghor ja Easin kohtottivat päätään kauempana. He konttasivat Anselmin luo.
- Viimeinen muistikuvani on, kun joku kosketti niskaani.
- Etkö muista kuinka hakkasit Ghoria ja minua?
Anselm mietti ja mietti ja lopulta muisti. Hän muisti luurangon ja haisevan mutakasan.
- Demonit pääsivät sinun hurskaaseen mieleesi, sanoi Mgia nousten itsekin ylös maasta.
Anselm ei ollut varma kuuliko hän velhon äänestä sarkasmia. Joka tapauksessa se kuulosti käheältä ja Mgia itse näytti nääntyneeltä. Loitsu oli ollut todella voimakas ja äärettömän kuluttava. Mgiasta tuntui kuin hän olisi tapellut barbaarilaumaa vastaa. Päänsä sisällä.
- Onko meidän vielä jatkettava matkaa? tiedusteli Easin.
- Oletko jo löytänyt jotain? Kysyi Mgia takaisin.
Niinpä he jatkoivat kävelyään. Mgia otti kuivettuneen karahkan kepikseen, sillä hän oli liian väsynyt voidakseen luottaa ainoastaan omiin jalkoihinsa. Metsän ilmapiiri oli kuitenkin muuttunut. Se ei ollut enää niin ahdistava, mutta silti siellä oli jotain outoa.
- Krääh!
Seurue jatkoi välittämättä korpista. Se, siitä huolimatta,alkoi seurata heitä.
- Vähän outoa nähdä täällä korppi, sanoi Easin.
Toiset vilkaisivat lintua, mutta eivät kiinnostuneet siitä sen enempää. Heidän edessään häämötti jokin suuri rakennelma. Tosin usva oli niin tiheää, että se näytti pelkältä suunnattomalta varjolta.
- Mikä merkillinen…aloitti Ghor.
Mgia henkäisi.
- Temppeli.
Raunioituneen temppelin jäännökset olivat siinä heidän edessään. Lievä tuulenvire siirsi syrjään usvaverhon ja he näkivät mahtavat kivineliöt, joista temppeli oli rakennettu. Korkea torni rakennuksen oikeassa päädyssä oli luhistunut kivikasaksi rakennuksen juureen. Pienempi torni oli yhä pystyssä. Päärakennuksen katto oli notkahtanut ja osittain sortunut. Ikkunaluukut roikkuivat yhden saranan varassa tai makasivat lahonneina maassa. Ovi oli antanut aikoja sitten periksi luonnonvoimille, ja musta oviaukko tuijotti katselijoita. Koko rakennus oli kuin yksisilmäinen pääkallo.
- Mitä tapahtui, huusi Ghor juosten sisään. –Verkko? Hän kummasteli.
Anselm oli sotkeutunut pienisilmäiseen verkkoon ja mitä enemmän hän huitoi, sitä tiiviimmin se sotkeutui hänen ympärilleen.
- Auta minut pois, Anselm karjui tukahtuneella äänellä, sillä verkko oli tiukasti hänen suunsa edessä.
Ghor yritti vapauttaa häntä, mutta jostain singahti nuoli, joka lukitsi haltian hihan ja sitä myöten käden lattiaan.
- Hei…, hän huusi, ja uusi nuoli lukitsi toisenkin käden.
Easin oli jo menossa sisään auttamaan ystäviään, mutta velho kielsi jyrkästi. Mgia katsoi varovasti oviaukosta, mutta hän näki ainoastaan lattialla makaavan sykkyrän, joka oli Anselm ja käsistään kiinnijääneen haltian.
- Krääh! Korppi huusi jossain.
- Mitä me teemme, kuiskasi Easin. Mgia pyöritti päätään. Sitten hän alkoi pureskella huultaan. Aikansa pohdittuaan, hän nyökkäsi ja henkäisi syvään. Silmät suljettuina hän alkoi mumista liikkumattomien huuliensa välistä.
- Eii!!! Huusivat Ghor ja Anselm kauhistuneena näkemästään.
Easin kurkisti sisään ja hän näki suunnattoman katossa roikkuneen vankkuripyörän kokoisen valaisimen romahtaneen alas. Ja sen keskellä seisoi Mgia.
- Mitä ihmettä, rääkkyi ääni joistain varjoista. Easin näki pienen naisen tulevan esiin verhon takaa ja kävelevän hologrammin luokse. Nainen heilutti kättään sen läpi ja puhkesi sitten suureen nauruun, johon korppi vastasi.
- Itse velho kunnioittaa vaatimatonta asuntoani läsnäolollaan. Mikä suo minulle moisen kunnian?
Korppi lensi naisen olkapäälle.
- Minun ansani loppuivat tähän, joten voit olla huoleti.
Easin meni vapauttamaan Ghorin Mgian viittauksesta ja yhdessä he vapauttivat Anselmin verkosta. Se oli erittäin työlästä, saada suuri mies pois pienestä verkosta.
- Kuka olet, Mgia kysyi.
- Minä olen vaatimattomampi painos velhosta.
- Noita, vai?
Vanha akka nauroi.
- Noitapa hyvinkin, Eleonoora Parantaja on nimeni.
Noita oli melko muodokas ja Mgiaa pitempi. Hänen harmaat, pitkät hiuksensa oli kiedottu nutturalle ja silmät olivat suuret. Eleonooralla oli pitkä, ruskea, luultavasti turpeesta tehty hame ja hartioilla oli kirjava huivi, jonka värit olivat ajan haalistamat ja kangas sen syömä.
- Sinä olet haltia ja syöt Aegnan tammenterhoja. Sinisiä. Ne pitävät sinut hengissä, kun olet kaukana ikimetsästä.
- Sinä olet hyvä.
- Paras.
- Ja vaatimattomin, lisäsi Easin katsellen noitaa kiinnostuneena. Hän ei ollut noitaa ennen nähnytkään. Tämä noita näytti kyllä ihan joltain pulimummolta, joillaisia näkyi Eternin suurissa kaupungeissa. Tai lähinnä niiden kaupunkien puistoissa.
- Miten tiedät sen? Että siis olen haltia ja niistä tammenterhoista?
- Sinä alat muuttua siniseksi.
Ghor katsoi nopeasti käsiään. Hänestä ne näyttivät yhä normaalin värisiltä. Easin ja Anselm tarkastelivat Ghoria uteliaasti. Ikäväkseen he eivät nähneet sinistä missään. Ghor työnsi heitä kauemmas itsestään.
- Tammenterhoilla on se ikävä sivuvaikutus, myönsi Mgia.
- Etkä sanonut minulle mitään?!
- Olisitko mieluummin kuollut?
Haltia vaikeni.
- Miten sinä näit sen? Ghor on syönyt niitä vasta vajaan viikon.
- Silmistä ja kynsistä. Mutta ennen kaikkea hajusta. Terhot jättävät jälkeensä tietynlaisen tuoksun.
Anselm ja Easin nuuskivat Ghoria. Ikäväkseen he eivät tunteneet minkäänlaista hajua. Ghor työnsi nuuskijoita kauemmas.
- Eli minusta tulee haiseva, sininen haltia, Ghor mökötti.
- Mutta hyvin elävä, lohdutti Eleonoora. – Mutta kertokaahan miten pääsitte demonien ohi?
- Hyvin väkevän loitsun avulla, sanoi Mgia nojaten yhä keppiinsä.
- Lihaskipuja?
- Lähinnä koko kehon kattavia kramppeja.
- Minulla on niihin hyvää lääkettä. Murattitädykettä. Laukaisee jännityksen.
Eleonoora Parantaja katosi verhon taakse ja palatessaan hänellä oli kädessään pieni pullo, joka sisälsi vaaleansinertävää uutetta.
- Juo, olen laimentanut sen sopivaksi.
Mgia nuuski pullonsuuta. Haju oli oikea, mutta oliko varmaa, ettei uute sisältänyt jotain myrkkyä?
- Miten olet tänne joutunut? (Oli tietysti myrkyttänyt koko kylän.)
- Valitettava väärinkäsitys.
- Niin aina, sanoi Mgia katsellen yhä pulloa epäluuloisesti.
- Minun piti tehdä kylän päämiehen pojalle lemmenuutetta, jotta hän saisi kylän tavoitellumman ja kauneimman tytön rakastumaan itseensä, sepän pojan sijasta. Minä tein talviosta ja jauhetuista madoista lisukkeen ruokapöytään, mutta ei auttanut. Tyttö ei myöntynyt jo kerran torjumalleen kosijalle. Poika pyysi vielä vahvempaa eliksiiriä. No, minähän tein uutteen ruusuista, mutta jostain syystä pojalle joutui pullo katkoista tehtyä myrkkyä. Tyttö kuoli ja päämiehen poikaa syytettiin murhasta.
- Minä pakenin paikkaan minne yksikään elävä sielu ei tule ja täällä olen asunut siitä lähtien. Eli yli kolmekymmentä vuotta.
- Miten pääsit demonien ohi? Anselm tiedusteli.
- Minulla on tietenkin omat keinoni.
- Eleonoora Parantaja, oletko koskaan nähnyt täällä mitään omituista? Tiedusteli Mgia.
- Kysy mieluummin, olenko nähnyt täällä mitään tavallista. Tämä paikka kuhisee haamuja ja henkiä.
- Onko täällä jotain esinettä, joka vaikuttaisi…Mgia haki mielessään sopivaa sanaa.
- Tänne sopimattomalta.
Mgia nyökkäsi.
- Enpä voi väittää nähneeni.
Velho huokaisi pettyneenä. Se olisikin ollut liian helppoa.
- Ka- katsokaa, änkytti Easin osoittaen vapisevalla sormellaan rappusten yläpäähän. Siellä käveli tai oikeastaan leijui aave kantaen sylissään jotain. Easin pakeni Anselmin selän taakse.
- Ai tuo, sanoi Eleonoora rauhallisesti. –Sehän on Haminin herttua. Se joka kuoli täällä ja tuo hänen sylissään oleva on hänen poikansa. Ukkoparka kantaa tapetun poikansa ruumista pitkin temppeliä ja valittaa. Ei hänestä vaivaa ole, tosin kuin joistakin muista haamuista. Ungdit ovat pahoja, samoin Shianin papit. Noita pyöritti päätään. –Ne pitävät kovaa mekkalaa ja heittelevät tavaroita, huutavat Shiania ja hakevat uhrattavia. Niistä on kova riesa, sanoi noita äänensävyllä jota joku toinen olisi käyttänyt kuvatessaan kodissaan lenteleviä kärpäsiä.
- Oletko ottanut yhteyttä herttuaan, kysyi velho katsellen aavetta, joka vaikertaen laskeutui kivisiä portaita.
- Ottanut yhteyttä? Mikä meedio minä olen? Ainut yhteys noihin, hän viittasi aaveisiin, on se, että minä näen ja kuulen ne. En edes tiedä näkevätkö ne minua. Jos menen seisomaan niiden eteen, ne vain kulkevat lävitseni. Joko ne eivät näe tai sitten eivät välitä.
Herttua pääsi portaiden juurelle. Hän alkoi kävellä kohti yhdessä seisovaa seuruetta. Noidan korppi lennähti ylös kovasti rääkyen. Herttua pysähtyi Anselmin eteen. Anselm katsoi haamua. Aikanaan herttua oli varmasti ollut roteva, komea mies, mutta nyt hän oli lähinnä säälittävä. Resuiset vaatteet ja kärsivä ilme, kuollut poika sylissään, hän katsoi Anselmia silmillä, jotka olivat liikkumattomat ja tyhjät, mitään näkemättömät. Herttua avasi suunsa ja sanoi jotain, mutta mitään ei kuulunut.
- Hyvänen aika, hänhän yrittää puhua, taivasteli noita. –Tähän asti hän on vain vaikertanut.
Herttua käveli Anselmin läpi. Tämä värähti ja valahti tilapäisesti kalpeaksi. Herttua katsoi Easinia. Easin vapisi kuin se kuuluisa vaahteranlehti. Haamu sulautui poikaan ja alkoi puhua tämän suulla.
- Minulla on viesti, Easin puhui, mutta ääni ei ollut hänen. –Shian haluaa Peilin.
- Sen me olemme jo arvanneet, sanoi Ghor.
- Mutta ette tiedä miksi. Sen viestin minä välitän teille. Shian haluaa Peilin muuttaakseen menneisyyden tulevaisuudeksi.
Kääntääkseen tappionsa voitoksi. Kukistaakseen Nerren ja muut jumalat. Muuttaakseen toden toteutumattomuudeksi. Sodat uhkaavat Eterniä. Shian hallitsee Westlowia ja uhkailee muita herttuakuntia. Kaikki tarttuvat aseisiin, mutta Tuhon jumalalla on vahvat joukot. Hän kukistaa Haminin ja Fennin. Sille ette voi mitään. Mutta, kun Shian on kukistanut Sowanin, teidän on oltava valmiit, sillä jos Tran vielä menetetään, kaikki on hukassa. Kootkaa joukot ja olkaa valmiit. Jos Musta Peili on tuhottu ja palautettu, te olette voittaneet.
- Muuttakaa Peili nopeasti takaisin sen alkuperäiseen muotoon, silloin Shian on kukistettu.
Easin kaatui lattialle. Haamu katosi. Anselm ja Ghor auttoivat lattialle luhistunutta poikaa. Eleonoora antoi pienen pullon jotain valmistamaansa rohtoa Easinille, joka joi sen ennen kuin Mgia ehti väliin. Poika alkoi yskiä ja köhiä. Hän nousi istumaan ja hetken huohotettuaan nousi ylös.
- Tosi väkevää troppia, hän kähisi.
- Malvakukkaa. Se on terveellistä ja voimistavaa.
- Meidän on lähdettävä. Shian on saanut voimiaan takaisin ja me jyrräämme yhä lähtökuopissa.
- Minä en ymmärrä, tunnusti Ghor. –Miten voimme muuttaa Peilin takaisin alkuperäiseen muotoonsa?
- Onko teillä Musta Peili?! Eleonoora kysyi.
Mgia katsoi noitaa epäilevästi, mutta tuli siihen tulokseen, ettei asian paljastamisesta ollut haittaa. Hän nyökkäsi myöntymisen merkiksi.
- Olisitte heti sanoneet, tämä hekotteli. –Minä tiedän mikä Musta Peili on.
Neljä silmäparia tuijotti noitaa epäuskoisena ja hämmästyneenä.
- Sehän on Balantine.
Wellett oli yksin luolassa. Kaikki toiset olivat hävinneet merkillisesti ja hyvin nopeasti. Miksi hänet oli jätetty tänne yksin?
- Kas, vihdoinkin, tervehti Tystos.
- Kauanpa kesti, sanoi Fredricson laskien kupin asetille.
- Mikä merkillinen paikka tämä on?
- Emme tiedä. Mutta täällä oli juomat valmiina, joten…aloitti Tystos.
- …ajattelimme, ettei se ketään häiritse, jos juomme kupposen, jatkoi C'Torin.
Wellett puisteli päätään.
- Ettekö te yhtään ihmettele mihin olette joutuneet ja miten?
- No, onhan tämä vallan parempi paikka kuin se luola, puhumattakaan kalmistosta, puolusteli Fredricson.
- Sitä paitsi, eiköhän paikan isäntä tai emäntä saavu jossain välissä antamaan meille kaipaamamme tiedot, sanoi C'Torin.
- Te olette uskomattomia! Noin vain hyväksytte tämän kaiken kyselemättä.
- Ei suinkaan, arvoisa Wellett. Me vain tulimme siihen tulokseen, että tälle asialle emme voi yhtikäs mitään. Vaikka kuinka pohdimme ja mietimme, emme keksineet mitään järkevää selitystä tälle kaikelle. Niinpä katsoimme parhaimmaksi odottaa. Joten istuhan sinäkin alas ja ota kuppi kuumaa. Tuolla on sitä paitsi aivan uskomaton kirjakokoelma.
- Kiitos.
He kääntyivät katsomaan. Ovella seisoi valkopartainen vanha mies omituisessa hiippahatussa.
- Emisior! Huudahti Wellett. –Hyvänen aika sentään!
- Kuka, ihmettelivät toiset.
- Tervetuloa vaatimattomaan asumukseeni. Olisin toki ollut hyvin kiitollinen, jos olisitte ilmoittaneet tulostanne hieman aiemmin. Olisin ehtinyt laittaa teille jotain muutakin kuin vain lämmintä juomista.
- Emme tienneet tulostamme, sanoi C'Torin muiden nyökätessä taustalla.
- Missä me oikein olemme? Esitti Ander heitä kaikkia kiinnostavan kysymyksen.
- Te, hyvät herrat, olette Mustassa Peilissä.
- Mi- missä? Fredricson änkytti.
Wellett katsoi velhoa hämmästyksen paistaessa hänen kasvoiltaan.
- Siis Mustan peilin sodan Mustassa Peilissä?
Emisior nyökkäsi ja istui vapaaseen tuoliin takan oikealla puolella.
- Tämä kaikki on minulle vielä hieman epäselvää, siis se, miksi olette täällä.
- Yhtä epäselvää se on meillekin. Yleensäkin kaikki mitä viimeisen vuorokauden aikana on tapahtunut on epäselvää. Tystos hämmensi lusikalla juomaansa voimakkaasti. Wellet jo pelkäsi koko kupin menevän moisesta hämmentämisestä rikki.
- Professori Aurelia lukitsee meidät hautaluolaan Waelin patsaan kanssa, joka on ilmestynyt Kolesin ruumiin paikalla. Samalla hän huutaa jotain Shianista ja Waelin hautaamisesta, raukkaparka, taitaa olla hullu, selosti Tystos. – En tiedä jäämmekö me paljonkaan jälkeen, hän lisäsi katsellen ympärilleen.
- Paras on vielä kuulematta, hän sanoi. –Koko Westlow on Shianin valtaama. Hän on taikonut jostain suuret joukot peikkoja, ungdeja ja lohikäärmeitä.. Shianin papit ovat käännyttäneet ihmistä liittymään tämän joukkoihin, hänen velhonsa, tremanit, jollainen Aureliakin muuten on, ovat käyttäneet mahtiaan vastaanhangoitteleviin ihmisiin. Merirosvojen purjelaivat ovat vallanneet satamat ja lähivedet. Ja Shaelin herttua on surmattu, samoin suurin osa paroneista. Kaikki kävi aivan yllättäen, kenelläkään ei ollut mitään tietoa koko asiasta ja lohikäärmeiden ilmestyminen taivaalle sai suurimman osan ihmisistä lähes mielipuoliseen kuntoon. Se puoli, joka oli vielä jotenkin järjissään, sekosi täysin, kun Shian itse saapui paikalle mustan lohikäärmeen selässä.
- Miksi juuri Shael oli ensimmäinen hyökkäyspaikka? Sai joku kysyttyä näiden järkyttävien uutisten lomassa.
- Tämän takia, vastasi Emisior viitaten kädellään ympärilleen.
- Tämä vanha huoneko?
- Musta Peili. Shian haluaa Peilin.
- Nyt minä olen kyllä aivan sekaisin, tunnusti Ander.
Toiset tunnustivat nyökkäyksellä tuntevansa samoin.
- Pohtikaamme teidän osuuttanne tässä asiassa. Teillä on nähtävästi jokin suuri tehtävä, koska teidät päätettiin siirtää tänne.
- Ennen kuin jatkamme, miten se siirto onnistui, kysyi C'Torin. –Tarkoitan, ensin olimme luolassa ja sitten täällä. Miten se on mahdollista?
Emisior hymyili. Todellisia tiedemiehiä, kaikelle pitää löytyä selitys ja mielellään järjelliseen tietoon perustuva.
- Luola, johon päädyitte, on samainen luola, missä tein Peilin. Jouduin käyttämään paljon loitsuja ja rakentamaan maagisia portteja. Se luola on niin täynnä taikuutta, että suljin sen. Te kuitenkin löysitte tien sinne, joten sekin todistaa, että teillä on jotain käyttöä tässä taistelussa.
- Minä löysin sen luolan ilmavirran perusteella, selitti Ander järkevästi.
Emisior katsoi nuorta miestä.
- Uskotko tosiaan, että sellaisesta raosta tuleva ilmavirta tuntuisi kalmiston etuosaan asti? Varsinkin kun käytävä johti toiseen luolaan, eikä edes ulos?
Ander vaikeni hämmentyneenä. Totta. Miksei hän ollut itse sitä tajunnut?
- Pohtikaamme mitä tästä eteenpäin. Ette voi jäädä tänne pitkäksi aikaa, Shaeliin teillä ei ole menemistä. Eikä Haminiin, Fenniin tai Sowaniinkaan.
Tutkijat ja professorit kuulivat kyllä mitä velho sanoi, mutta silti heistä tuntui kuin tämä olisi puhunut vierasta kieltä.
- Jäädä pois? Onko Peili jonkinnäköinen kuljetusvälinekin?
- Ei, mutta meidät viedään Heppettiin. Ilmateitse.
Mgia, Anselm, Ghor ja Easin katsoivat Eleonoora Parantajaa.
- Peili on Balantine? He kysyivät yhteen ääneen.
Noita nauroi heidän hämmästykselleen. Harvoin hänellä oli ollut yhtä hauskaa. Korppi rääkyi emäntänsä olkapäällä, keinuttaen päätään rääkäisyjen tahdissa.
- Heppettiinkö? Miten?
Taas hän kuunteli. Sitten hän kurotti kaulaansa aivan kuin katsoakseen jotain tarkemmin.
- Meidän on mentävä Heppettiin.
- Kuninkaan kaupunkiin? Ihmetteli Anselm.
- Sinnehän on vaikka kuinka pitkä matka, sanoi Ghor. –En tiedä kuinka pitkäksi aikaa tammenterhot riittävät.
- Me lennämme.
Anselm ja Ghor näyttivät pahoinvoivilta.
- Minä tulen mukaanne, ilmoitti noita Eleonoora.
- Mitä? Sanoi Mgia sillä äänensävyllä, jota vastaan ei käynyt väittäminen, mutta noita toisti sanansa samanlaisella sävyllä. Vähän aikaa naiset katsoivat toisiaan.
- Sinä tulet tarvitsemaan minua, sanoi Eleonoora katsoen Mgiaa suoraan silmiin.
- Ai niin, yksi hassu juttu, Easin hekotteli. –C'Torin, Tystos ja Wellett ovat Peilissä kahden kuninkaan tutkijan kanssa.
- Tämä ei ole aika eikä paikka laskea leikkiä, varoitti Anselm.
- Ihan totta. Heidät meidän on määrä jättää Heppettiin. Me jatkamme sieltä matkaa Ammariin.
Yhdellä naisella ja yhdellä korpilla kasvanut seurue lähti Heifmin suolta. Paluumatka kävikin joutuisammin, sillä pahat henget olivat vihdoin jättäneet Lumberin metsikön. Rolf torkkui iltapäivän auringon valossa ja avasi silmänsä tuntiessaan heidän lähestyvän. Hän nousi pystyyn ja kysyi päätään laskien, minne seuraavaksi. Noidan läsnäoloa Rolf ei kummastellut. Hetken lohikäärme ja noita tuntuivat katsovan toisiaan silmiin. Se tapahtui kuitenkin nopeasti, mutta Mgia huomasi sen ja se vahvisti hänen epäluulojaan Eleonoraa kohtaan. Kun kaikki olivat kavunneet hänen selkäänsä, Rolf ponnisti ylös ja niin alkoi heidän matkansa kohti Tranin herttuakuntaa ja kohti Eternin kuninkaan, Rebalin, hallitsemispaikkaa.
- Onkohan haltian viisasta mennä tuonne?
- Saahia on ikimetsä, sanoi Mgia levittäen peittoa maahan ja istuutuen sille. Anselm kaivoi kuoppaa nuotiota varten ja Easin käveli metsän reunassa etsien kuivia puita. Ghor oli kadonnut metsän siimekseen ja Rolf torkkui kauempana.
- Ei metsä enää ole Saahia. Nykyisin se on Aria. Se ei ole sama asia, metsä on muuttunut sen tulivuorenpurkauksen jälkeen.
Mgia katsoi noitaa. Tämä oli totinen ja katsoi huolestuneena metsään. Velho käänsi päätään ja näki puiden seisovan paikoillaan, lähekkäin toisiaan, kuin salaisuuksia toisilleen kuiskien.
Haltiapuoli velhossa tunsi vetoa metsään. Ikimetsä oli yhä olemassa, hän tunsi sen, mutta eritellessään tunteensa Mgia vaistosi jotain muutakin. Hän tunsi pelon ja kateuden muhivan metsässä. Epätoivon ja katkeruuden ilmapiirin. Nämä olivat hyvin voimakkaita tunteita, koska Mgia tunsi ne tänne asti. Ja ne kaikki olivat olemassa tuossa metsässä, eikä yksikään noista tunteista ollut hyvän puolella. Velho nousi nopeasti ylös ja juoksi metsän reunaan huutaen Ghorin nimeä. Vaimea suhina vastasi hänen huutoonsa.
- GHOR!!!
Easin ja Anselm huusivat hekin haltiaa, vaikkakin heille oli hieman epäselvää, miksi he niin tekivät.
- Minun on mentävä tuonne.
Noita pyöritti päätään.
- Kukaan meistä ei mene tuonne, ei ainakaan tänä yönä. Ghor on joka tapauksessa haltia, kuten sanoit, ja hänellä on parhaat mahdollisuudet selvitä metsässä. Metsä ei ole muuttunut, se suojelee haltioita, mutta aivan kuin siellä olisi jotain ylimääräistä, sinne kuulumatonta.
- Vaikka ikimetsä, tai sen rippeet, Ghoria suojelisikin, se jokin ylimääräinen ei sitä takuulla tee, vaan yrittää vahingoittaa häntä parhaan taitonsa mukaisesti. Minun on mentävä ja yritettävä pelastaa Ghor.
- GHOR!!!!
Heille vastasi pelkkä vaikeneva hiljaisuus. Etsijät kulkivat eteenpäin, aina välillä Ghoria huutaen.
- Tämä on toivotonta. Missä Ghor voi olla? Sanoi Anselm, jonka otsaa koristi oksan antama läimäytys.
- Pitäisikö lähteä takaisin leiriin, ehdotti Easin.
Mgia katsoi ympärilleen toivoen näkevänsä Ghorin, mutta hän näki ainoastaan puiden mustat rungot. Hänen haltiapuolensa tunsi, että tämä oli osittain uutta metsää, joka oli kasvanut tänne myöhemmin, mutta paljon ikimetsääkin ympäröi heitä. Hän nousi ylös ja lähti kävelemään syvemmälle.
- Hei, Mgia! Leiri on tuolla päin, viittoili Anselm, vaikkei monikaan hänen viittelyitään nähnyt ottaen huomioon pimeyden.
- Minä etsin Aegnan.
- Ai, sen tammen, muisti Easin ja lähti velhon perään.
- Oletko varma, ettei se ole tuhoutunut, kysyi Eleonoora.
- Jos Aegna olisi tuhoutunut, täällä ei olisi jäljellä yhtäkään ikimetsän vanhaa puuta.
Huoahtaen Anselm lähti seuraamaan Mgiaa ja Easinia. Eleonoora Parantaja käveli hänen jäljessään. Mgia suunnisti erehtymättä kohti metsän keskustaa, sillä hän oli osa Aegnaa. Velho kosketti käsivarttaan. Se ohjasi häntä Aegnan luokse.
-Tuolla, hän huudahti ja osoitti mahtavaa ikiaikaista tammea, joka seisoi jylhästi ylhäisessä yksinäisyydessään. Mgia kiiruhti sen luokse ja painoi kätensä puun kylkeen. Aegna hätkähti, mutta tunnistaessaan tutun kosketuksen, se alkoi hyristä. Siinä oli kosketus, jota Tammi ei ollut tuntenut pitkään, pitkään aikaan.
- Mitä puu kertoi sinulle, Anselm kysyi ja yritti olla kuin ei olisi mitään nähnytkään.
- Sen mitä Saahialle ja sen haltioille tapahtui siinä tulivuorenpurkauksessa.
Mgia nousi ylös ja alkoi kävellä rauhattomasti edestakaisin. Toiset antoivat hänen kävellä mielenkuohunsa pois. Pimeä metsä heidän ympärillään oli hiljaa ja Mgian pään yläpuolella leijuva valopallo osoitti toisille missä velho liikkui. Hetken kuluttua hän pysähtyi ja istahti kivelle.
- Ennen Saahia oli iso metsä, se ulottui merenrantaan saakka ja serufanit olivat suuri ja loistava haltiayhteisö. He asuivat enimmäkseen Bel- joen varrella, joka sai alkunsa Saahian keskeltä ja laski Sasie- jokeen, joka on Tranin herttuakunnan puolella. Belin ja Sasien yhtymäkohdassa sijaitsee kuninkaankaupunki Heppett. Nykyisellään Aria on niin pieni, että Bel juoksee sen ohitse idästä, metsän ja Palaneen Maan välistä. Kun tulivuori Zirya alkoi purkaantua vuonna 529, kukaan ei osannut arvata millaiset seuraukset siitä olisivat. Olihan se purkautunut ennenkin, mutta näin tuhoisaa ei kukaan ollut osannut ennustaa.
- Eivät edes velhot? Ihmetteli Easin.
- Velhot olivat yhä pannassa Paulkinin saarella. No, joka tapauksessa monta sataa aaria metsää tuhoutui ja yhä kerrotaan, kuinka Bel kiehui tullessaan Heppettiin. Suurin osa haltioista menehtyi, kiehuen Belissä, palaen laavassa tai pudoten halkeamiin, joita Zirya mursi Eternin pintaan. Tuhkaa lensi Sholiin niin paljon, että ihmiset joutuivat kahlaamaan puolisääreen valkoisessa tuhkassa.
Musta savu peitti ja pimensi suurimman osan Sowania ja Trania ja jopa Fennissä nähtiin musta taivaanranta, jonka aurinko sai näyttämään vieläkin mustemmalta. Silloin pelättiin, että Shian oli noussut ylös ja ottanut Eternin haltuunsa, sillä fenniläiset luulivat savun tulevan Heppetistä. Velhojen saarellakin savu nähtiin, mutta siellä tiedettiin mistä se johtui. Ammarin kuuluisa näkijä oli nähnyt Ziryan purkauksen ennalta ja muutamat rohkeat velhot uhmasivat poistumiskieltoa saattaakseen varoituksen sanan tulivuoren lähellä asuville, lähinnä siis serufaneille, mutta he tulivat liian myöhään.
- Tuhoutuivatko kaikki haltiat?
- Eivät kaikki. Ne, jotka asuivat lännempänä, pääsivät säikähdyksellä, sillä Os pyysi merta antamaan niin paljon vettä Erilin synnyttämien pilvien käyttöön, että metsässä raivonnut tulipalo saatiin sammumaan. Jäljelle jääneet haltiat vaelsivat suurin joukoin Noweroniin sukulaistensa luokse, sillä vaikka tuli oli sammunut, tuhka ja savu estivät serufanien Saahiassa asumisen. Vuosien kuluttua osa serufaneista lähti takaisin kotimetsäänsä, mutta suurin osa jäi Noweroniin.
- Ovatko he vieläkin täällä?
- Kukaan ei ole kuullut heistä mitään sen jälkeen, kun he lähtivät. Ei olla edes tiedetty, pääsivätkö he koskaan perille ja jos pääsivät missä he ovat nyt.
Mgian surullinen ilme kertoi kuitenkin, että hän tiesi jotain, mitä toiset eivät.
- He pääsivät tänne ja alkoivat perustaa uutta yhteisöä, mutta jokin oli muuttunut. Saahia ei ollut enää se metsä , josta he olivat lähteneet. Se oli ollut niin kauan vailla haltioiden läsnäoloa ja läpikäynyt kauhean koettelemuksen tulivuoren tuhotessa sen puita ja maita, että toiset olennot olivat pystyneet valtaamaan sen. Jos katsotte tuonne, velho viittasi kädellään pimeään metsään
(joten kukaan ei nähnyt yhtikäs mitään, mutta he katsoivat silti), siellä näkyy yhä ammoin alkaneen rakennustyön merkkejä.
- Miksi ne keskeytyivät?
Mgia oli hiljaa, katse suunnattuna jonnekin menneisyyteen. Hän kuvitteli, kuinka innoissaan haltiat olivat olleet päästessään takaisin kotikonnuilleen ja sitten kaikki oli alkanut mennä päin sitä kuuluisaa mäntyä. Jo pystytetyt seinät kaadettiin, raivatut kasvimaat ja pellot sotkettiin ja kivettiin. Sitten tuli kaiken loppu. Takaisin tulleet serufanit joutuivat outojen olentojen surmaamiksi ja kaikkein pahinta oli se, että surmaajat olivat myös joskus olleet saman kansan edustajia.
- Ghor!
Haltia huohotti ja hikoili, aivan kuin hän olisi juossut pitkän matkan.
- Mitä sinulle on tapahtunut?!
- Tämä metsä on todella omituinen. Minä eksyin! (Jos haltia eksyy metsään, se on suunnilleen sama jos kala ei osaisi uida.)
- Onneksi näin sitten lopulta tuon valopallon, Ghor sanoi osoittaen Mgian loitsimaa valoa. –Ja sitten kuulin teidän äänenne.
- Näitkö sinä mitään merkillistä? Easin tiedusteli katsellen uteliaan pelon vallassa heitä ympäröiviin metsän varjoihin.
- Minä olin lähinnä paniikissa ja siinä tilassa kaikki näyttää ja kuulostaa omituiselta ja kauhealta.
Minä jopa kuvittelin näkeväni haltioita, hän naurahti hermostuneesti.
Toisten pelästyneet ilmeet hämmästyttivät Ghoria. Sitten hän tajusi.
- Minä siis todella näin haltioita?
Mgia nyökkäsi ja kertoi saman tarinan serkulleen, jonka oli hetkeä aiemmin kertonut muille. Haltia oli pitkän aikaa hiljaa. Hän istui ja mietti miltä tuntuisi nähdä itsensä kärventyneenä ja mustana, sieluaan myöten, ymmärtämättä kauneutta ja haluten tuhota sen, kykenemättä hyväksymään tai edes ihailemaan sitä. Haltioille tuollainen elämä on mahdollista vain helvetissä, iankaikkisessa kadotuksessa, sillä niin kauneuden ja valon lapsia he olivat, että kaikkinainen rumuus ja pimeys oli heille mahdoton ajatus.
- Miksei kukaan ottanut selvää mitä tänne lähteneille haltioille tapahtui?
- Aegnan mukaan muuttuneet haltiat estivät toisilta haltioilta pääsyn metsään. Ajatellen miten sinulle kävi, he todennäköisesti eksyttivät etsijät ja siitä pelästyneenä kukaan ei enää uskaltautunut tänne.
- Lähdetään takaisin leiriin, pyysi Easin katsellen toisia anelevasti.
- Joku muu saa näyttää tien takaisin, Ghor sanoi. –Minä vain eksyttäisin meidät kaikki.
Mgia lähti kulkemaan edellä. He kulkivat ja kulkivat.
- Nyt tässä on jotain outoa, huomasi Anselm. –Minusta meidän olisi pitänyt tulla jo aikoja sitten metsästä ulos.
- Niin minustakin, säesti Easin. – Tuo puu näyttää tutulta. Minusta olemme kulkeneet sen ohi ennenkin.
- Eli kuljemme ympyrää, totesi Eleonoora.
Professorit ja tutkijat istuivat hautakammiossa. Öljylampusta alkoi polttoneste loppua. He olivat sammuttaneet muut lamput ja polttivat vain yhtä kerrallaan. He olivat istuneet kauan hiljaisuudessa, sillä kenelläkään ei tuntunut olevan mitään sanottavaa. Se mahdollisuus, että he joutuisivat istumaan pitkään täällä pimeydessä, kuolleiden kanssa, muuttuen lopulta itse samanlaisiksi, jos huonosti kävisi, tuntui äärettömän epämiellyttävältä ajatukselta.
Ander jatkoi etsintäänsä. Kyllä, täällä tuntuu selvästi vilpoisemmalta ja paremmalta hengittää. Hän otti kuvun pois lampun sydämen päältä ja antoi tulenliekin kertoa mistä ilmaa tuli. Se alkoi mielissään lepattaa ja osoitti hänelle suunnan.Tuolta. Ander laittoi suojan takaisin ja siirsi lampun lähemmäs. Paikan omistaja, vainaja nimeltä Wall (näin kertoi arkussa oleva vihertävä nimikyltti [kyltti siis vihersi, koska oli pronssia]), oli kuollut vuonna 507. Ander otti kiinni arkun reunasta ja siirsi sitä varovasti pois syvennyksestään. Missä ne toiset olivat? Hän katsoi äkämystyneenä ympärilleen. Hän olisi tarvinnut apua, sillä tämä arkku oli täyttä tavaraa, eikä hänen voimansa jaksaneet yksin sitä siirtää.
Varovasti he alkoivat kävellä käytävää pitkin. Lattialla oli paljon pölyä ja hämähäkinverkot takertuivat heidän kasvoihinsa. He ottivat tukea seinästä, joka tuntui nihkeältä ja välillä taas karhean kuivalta. Koko ajan tunneli vietti alaspäin.
Anselm alkoi äännehtiä siihen malliin, että hän saattaisi kohta tulla tajuihinsa. Hän raotti luomiaan ja näki Easinin edessään. Tai jotain mikä muistutti poikaa. (Vihertävä, haiseva savimöhkäle olisi ollut oikea määritelmä, mutta Anselm ei ehtinyt kiinnittää huomiota sanojen oikeaan ilmiasuun.)
Easin näytti hirviöltä. Anselm huitoi poikaa käsillään ja raahautui samalla taaksepäin. Ghor meni vanhan miehen luokse yrittäen auttaa tätä pystyyn, mutta nahanriekaleissaan kävelevän luurangon näkeminen ei auttanut asiaa. Anselm huusi ja hakkasi Ghoria. Poika ja haltia jättivät Anselmin rauhaan ja menivät velhon luokse.
Miksi ihmeessä meidän piti tulla tänne? Paikan menneisyys värisytti häntä, eikä nykyisyyskään näyttänyt kovin riemukkaalta. Joskus ammoisina aikoina tällä paikalla oli sijainnut Shianin temppeli. Täällä ungdit palvoivat mustaa jumalaansa uhraten tälle kaikkea mahdollista.
Kerran peikot olivat ryöstäneet Haminin herttuan vanhimman pojan. Koko Hamin nousi aseisiin, miehet, naiset ja vanhukset kuten lapsetkin, ja he tulivat temppeliin tuhosivat kaiken ja kaikki mitä eteen sattui. Peikot, ungdit, tremanit ja Shianin papit. Mutta herttuan poika oli jo ehditty surmata. Nuoren pojan veri oli vuodatettu Shianin kunniaksi ja isä löysi silvotun lapsensa uhrialttarilta. Siinä paikassa hän pyysi apuunsa kaikkia mahdollisia henkiä, manasi koko temppelin ja kaikki jotka vastaisuudessa sen maaperälle astuvat. Demonit kuulivat kutsun ensin ja ne ryntäsivät paikalle ottaen paikan omakseen. Samoin ne ottivat heitä kutsuneen herttuan ja niin Haminin herttuakunta oli menettänyt samana päivänä sekä hallitsijan että perijän. Demoneita ei saatu poistumaan paikalta väkevienkään manaajien avulla, joten Heifmin suo jäi niiden haltuun ja kaikki asutus kymmenien kilometrien säteellä pakeni kammottavaa paikkaa.
Ja täällä he olivat. Tarjottimella kuin paistetut perunat. Velho kykenisi rakentamaan suojan demonien hyökkäyksiä vastaan, mutta pitemmän päälle se ei auttaisi. Demonit olivat kuolemattomia ja väsymättömiä.
Ja ne olivat nyt tulossa heidän kimppuunsa. Ne näyttivät itsensä heille hallusinaatioina, jotta heidän pelkonsa olisi suurempi. Todellisuudessa niillä oli helvetin tulesta palavat silmät ja utuinen olemus. Easin vinkaisi kauhistuneena. Ne käänsivät silmänsä poikaan. Jotain oli tehtävä nopeasti, sillä demonit eivät kauan odottelisi. Mgia tunsi niiden voiman ja niistä huokuvan pahuuden. Hän mietti loitsua, jolla suojautua demoneilta, tai mieluiten pääsisi niistä eroon kokonaan. Mgia löysi päästään loitsun ja alkoi lukea sitä. Hänen kätensä piirtelivät ilmaan kuvioita ja hänen suustaan purkautui sanoja, joiden tehoa käsien liikkeet voimistivat. Demonit pysähtyivät hetkeksi, sillä ne tunnistivat Mahdin läsnäolon ja se huokui tuosta pienestä naisesta. Ne tekivät syöksyn Mgiaa kohti, mutta juuri silloin velho sai valmiiksi loitsunsa ja suojaava kupoli kohosi heidän ympärilleen. Demonit iskeytyivät sitä kohti ja Mgia tunsi niiden hyökkäyksen ankaruuden. Hänen omat voimansa olivat äärimmäisellä koetuksella. Kauan hän ei jaksaisi pitää loitsua yllä. Velho mietti. Oli vaikea miettiä ja pitää taikaa yllä samanaikaisesti. Sitten hän muisti erään kauan sitten lukemansa kirjan, jossa oli mainittu eräs erittäin mahtava Voimasana. Tätä sanaa sai käyttää ainoastaan äärimmäisessä hädässä, sillä sen vapauttama voima saattaisi tuhota sen lausujan.
Mgian oli nyt päätettävä oliko tämä sellainen tilanne, jossa ei ollut muita vaihtoehtoja. Demonit irvistelivät ja pyrkivät koko ajan sisälle kupoliin. Ne voimistuivat koko ajan omasta raivostaan ja pahuudestaan, imivät voimaa aistimastaan pelosta ja herkuttelivat sillä kuin kissa kermavadilla.
Ghor ja Easin olivat peittäneet korvansa demonien kiljunnalta, mutta purkautuva voima paiskasi heidät hetteikköön. Mgia kaatui maahan.
Äänet ja tuoksut palasivat metsään. Anselm, joka makasi edelleen maassa tuli tajuihinsa, kohotti päätään ja katseli ympärilleen.
Musta korppi lensi heidän ylitseen, kaartoi takaisin ja laskeutui puunoksalle.
Vääntyneet käppyräiset puut ympäröivät rakennusta ja suo reunusti sitä kuin vallihauta. Ovelle johti kuitenkin kiinteä polku ja sen varrella kasvoi kasveja, kukkasia ja yrttejä. Mgia tunnisti kasvit. Hän oli käyttänyt pari vuotta niiden opiskeluun. Velho ei tosin tiennyt miksi ne kasvoivat täällä, ellei paikkaa oltu käsitelty taikakeinoin. Mikä taas merkitsi sitä, että täällä asui joku taidot hallitseva.
Korppi lensi raakkumaan katolle.
Anselm kulki ensimmäisenä, kun he astuivat oviaukosta sisään. Hän alkoi huitoa ympäriinsä ja kaatui sitten maahan.
Ääntäkään ei kuulunut, varjoakaan ei liikkunut.
Easin katsoi järkyttyneenä, kun yhtäkkiä hän näki kaksi Mgiaa. Toisen läpi tosin näkyi taustalla olevat materiaalit, kuten seinä, joten siitä Easin päätteli todellisen Mgian olevan se jonka läpi hän ei voinut nähdä. Hologrammi- Mgia käveli oviaukosta sisään. Anselm ja Ghor huusivat tätä apuun ja samalla varoittivat joutumasta samanlaiseen kiipeliin jossa he olivat, mutta huudoista välittämättä kopio käveli heistä ohi. Loukussa olevat katselivat ohikulkijaa hämmentyneenä. Miksi Mgia ei auttanut heitä?
Yhtäkkiä kuului voimakas suhahdus ja kolahdus.
Mgia (todellinen sellainen) astui sisään. Vanha nainen katsoi häneen ja hänen naurunsa loppui.
Mgia käveli naisen luokse yhä varuillaan.
Mgia esitteli itsensä ja muut seurueensa kuuluvat.
Eleonoora Parantaja katseli Ghoria kiinnostuneena. Hän käveli haltian lähelle ja silmäili tätä tarkasti ja haisteli.
Mgia katsoi noitaa hyväksyvästi.
Kun selvisi kuka tappavan aineen oli tehnyt...no, voitte kaiketi arvata loput.
Mgia heitti vaaleansinertävää uutetta sisältävän pullon ikkunasta ulos.
Mgia, Ghor, ja Anselm katsoivat toisiaan ihmeissään. Haamu puhui Easinin suulla asioita nopeasti ja katkonaisesti. Hädin tuskin he ymmärsivät kaiken ja muistivat kaiken, mitä edesmennyt herttua heille selitti.
Noita alkoi nauraa. Hän nauroi niin, että kyyneleet valuivat silmistä ja hän vaipui lattialle istumaan.
Wellett käveli ympäri luolaa, etsien jotain merkkiä ulospääsystä, selitystä toisten katoamiselle.
Oli hämärää. Wellett antoi valojuovan osua kasvoilleen, sulki silmänsä ja toivoi olevansa jossain aivan muualla.
Yhtäkkiä hän tunsi takkatulen loimotuksen, haistoi palavan puun hajun ja kuuli ääniä ympärillään. Wellett avasi silmänsä. Kollegat ja tutkijat olivat siellä, joivat kaikessa rauhassa teetä, istuen pehmeillä mukavilla istuimilla.
Emisior nyökäytteli päätään.
Ja niin Emisior selvitti heille Peilin todellisuuden. Se oli Portti, Toden ja Toteutumattomuuden välissä. Joka sitä hallitsi, hallitsi sekä mennyttä että tulevaa.
Olen asiaa mielessäni pohdiskellut ja tullut siihen tulokseen, että paras paikka teille on kuninkaan kaupunki Heppett. Voitte jäädä siellä pois.
Mgia ryntäsi Easinin repun luokse, tarttui siellä olevaan Peiliin, mutta se edelleenkin esti häntä tarttumasta siihen. Velho joutui vain katsomaan Peiliä, sen hienoja kehyksiä ja mustaa kiiltävää pintaa. Hän katsoi kehyksiin piirrettyjä merkkejä lähemmin. Peilistä hohkaava kylmyys jäädytti hänen kasvojaan, mutta Mgia ei välittänyt siitä. Loitsuja ja maagisia piirroksia. Nyt vasta hän huomasi kehysten olevan täynnä taikuutta. Mgia tutki merkkejä, mutta suurin osa jäi häneltä tulkitsematta. Sen verran hän kuitenkin sai selvää, että hän ymmärsi tämän takana olevan suuremmat voimat kuin vain Emisiorin. Tällaisia loitsuja ja näin väkevää taikuutta ei tunnettu edes Ammarissa, joka sentään oli velhouden pääpaikka. Jotenkin Emisior oli muuntanut timantin Peiliksi. Miksi? Miten? Ja nyt se olisi muutettava takaisin Balantineksi, jotta jumalatar A'ien käsissä olevat Aleido ja Doida saataisiin sen kanssa yhteyteen ja tasapaino palautetuksi. Miten se onnistuisi?
Easin tuli Mgian viereen. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, kun hän katsoi Peiliin. Mgia olisi voinut vaikka vannoa, että Peili tunnisti pojan, sillä jotenkin sitä ympäröivä, epämiellyttäviä tuntemuksia synnyttävä kehä muuttui huomattavasti ystävällisemmäksi, kun Easin kosketti Peiliä. Hänen kätensä lepäsi sen pinnalla ilman, että se olisi polttanut tai jäädyttänyt hänen kättään.
Äkisti Easin valpastui. Vieressä Mgia tunsi lievän humahduksen ja Easin tuntui kuuntelevan tarkasti.
Humina lakkasi ja Easin katsoi velhoa.
He lensivät yli Hamin ja Sowanin rajan, näkivät oikealla puolellaan Orhon vuoriston ja vasemmallaan Wansin joen, joka laski Hadosin mereen Edosin kautta, minne heidän piti alun alkaen mennä. Rolf lensi nopeasti, mutta matka oli pitkä, joten yön laskeuduttua he laskeutuivat myös, entisen Saahian ikimetsän, nykyisen Arian laitamille.
Haltia hengitti syvään. Ikimetsä valoi häneen voimia, toivotti hänet tervetulleeksi. Ghor käveli metsän reunaan ja siitä syvemmälle metsään, hän kuunteli ikiaikaisen kutsun voimaa ja noudatti sitä hetkeäkään epäröimättä.
Toiset jäivät pystyttämään leiriä. Eleonoora oli omituisen vaitelias ja hän katseli metsää epäilevästi.
Mgia katsoi noitaa, joka oli tullut hänen viereensä.
Velho katsoi epätoivoisena pimeään metsään. Hänen serkkunsa oli tuolla jossain.
Anselm ja Easin katsoivat toisiaan. He kävivät silmiensä välityksellä ajatustenvaihdon keskenään ja sitten Easin heitti keräämänsä oksat maahan ja he lähtivät seuraamaan velhoa. Tässä oli jo niin paljon yhdessä koettu, että Mgiaa ei voinut lähettää metsään yksin, eikä Ghoria voinut noin vain hylätä tuonne omituiseen ikimetsän ja tavallisen metsän sekoitukseen.
Noita huokaisi, puisteli päätään, mutta hän lähti muiden perään.
Mgia oli loitsinut valon mikä kulki edellä valaisemassa tietä läpi ryteikköisen metsän. Kaikkialla oli hiljaista, joten heidän kulkunsa kuului kauas. Kuivat oksat paukkuivat ja askeleet tömisivät, silloin tällöin kuului manauksia, kun joku sai oksan kasvoihinsa.
Yö oli pimeä heidän ympärillään ja puut siilasivat kuun valon. Ilma oli lämmin ja metsän tuoksut leijailivat heidän nenäänsä. He pysähtyivät lopulta pienelle aukealle ja istuivat, toiset maahan ja toiset kivelle.
Mitä on tapahtunut, kysyi Mgia ääneti Aegnalta.
Pyhä Tammi alkoi kertoa Mgialle surullista tarinaa Saahian kadonneista haltioista, tarinaa, jota se oli kantanut sisällään monia vuosia, mutta voimatta kertoa ja jakaa sitä kenenkään kanssa. Mgia kuunteli vaieten ja surumielisyys levisi hänen olemukseensa. Hän tunsi ja näki kaiken sen minkä puu oli aikanaan kärsinyt ja kokenut. Hän näki kaiken kuin olisi katsellut sitä omilla silmillään, vaikka kyse oli Aegnan mielikuvista, ei Mgian. Mutta niin olivat nämä kaksi, että he olivat kuin yhtä. Kun Mgia koski Tammea muuttuneella kädellään, hänestä tuli jälleen osa sitä.
Kun Aegna lopetti tarinansa, Mgian kädet irtosivat puun pinnasta ja velho romahti maahan tammen juurelle. Toiset menivät varovasti hänen luokseen.
Easinin suusta pääsi vaimea huudahdus, sillä hän näki sen mitä Mgia oli aina peitellyt. Velho veti äkkiä hihansa alas, mutta myöhään, kaikki olivat jo nähneet sen . Hänen puuksi muuttuneen kätensä, kuivan ja kovan kuin puun oksan. Olkapää, kyynärpää, ranne ja sormien nivelet toimivat ja se teki siitä vielä jotenkin karmaisevampaa. Tai tavallaan vähän korniakin. Velho jolla oli puukäsi. Ensi alkuun se kuulosti siltä kuin puuseppä olisi tehnyt amputoidun jäsenen tilalle uuden, mutta Mgian tapauksessa tosin näin ei ollut käynyt, vaan ”puukäsi” oli seurausta lähes turmiolliseksi muodostuneesta muodonmuutoskokeilusta ja puuksi muuttunut käsi oli Mgialla ikuisena merkkinä ja muistutuksena siitä tapauksesta.
Tulivuoren purkauksessa jäivät jotkut henkiin, mustina ja palaneina, mutta elossa. Haltioiden rauhaarakastava, ystävällinen ja valoisa luonne oli kadonnut ja tilalle tullut yhtä kärventynyt sielu, kuin oli heidän ulkomuotonsa ja ympäristönsä. He eivät enää tunteneet itseään haltioiksi, vaan he vihasivat tätä kaunista kansaa, joka oli yllättäen tullut heidän asuinmetsäänsä. He katsoivat itseään, tunsivat itsensä rumiksi ja huonoiksi, kadehtivat haltioita, joiden vaalea iho ja kauniit hiukset olivat heiltä yhtä saavuttamattomissa kuin kuu taivaalla.
Kaikki katsoivat ympäröivään pimeyteen. Mielikuvitus lähti laukkaamaan ja häilyvät varjot muuttuivat palaneiksi haltioiksi.
Äkkiä metsästä kuului risahdus. Joku oli astunut kuivan oksan päälle. Mgia, Anselm, Easin ja Eleonoora jähmettyivät, katse suuntautui automaattisesti äänen suuntaa. Musta varjo hoippui heidän luokseen.
Ghor katsoi metsää, joka nyt näytti synkältä ja ikävältä, mutta hän tiesi, että todellisuudessa se oli kaunis ja valoisa metsä. Hän tunsi sen sydämessään.
