Alkuun...

Kirjailija kertoo..

ja täällä kaikki...

Eterniä hallitsevat...

He seikkailevat

Osa 1

Osa 2

Osa 3

Osa 4

Osa 5

Osa 6

Osa 7

Osa 8

Osa 9

Osa 10

Osa 11

Osa 12

Osa 13

Osa 14

Osa 15

16. ja viimeinen osa
Etern : osa 7

- Ei voi pitää paikkaansa, Mgia alkoi väittää vastaan.

- Sinussa on myös haltiaa, noita sanoi. –Muuttuneet haltiat eksyttävät sinuakin.

- Minä olen velho, intti Mgia itsepäisesti. –Haltiapuoli on väistyvä ominaisuus minussa.

- Myönnä jo että sinussa virtaa puolet haltiaverta, kimpaantui Eleonoora. –Miksi kiellät sen puolen itsestäsi niin voimakkaasti? Velho vaikeni äkäisenä.

- Se voisi olla sinun voimasi. Nyt pidät sitä heikkoutena ja se tekee sinut heikoksi. Meidän on tultava siksi, miksi meidät on tarkoitettu. Meidän on hyväksyttävä itsestämme molemmat puolet: hyvä, paha, kaunis, ruma, oikea, väärä, vahva, heikko, velho ja haltia. Kun sen ymmärrät ja hyväksyt, olet kokonainen ja vahva, tunnet ja luotat itseesi. Luota tunteisiisi, Mgia. Ne ovat oikeassa, aina.

Mgia oli edelleen hiljaa, mutta hän ajatteli miten ihminen, jonka hän oli tuntenut runsaan vuorokauden, tunsi hänet noin hyvin. Sisimmässään velho tiesi, että Eleonooran sanat olivat totta. Hän oli käyttänyt paljon aikaa ja voimia vahvistaakseen velhon ominaisuuksia itsessään, hyläten haltiapuolen, pitäen tätä heikompana ominaisuutenaan.
Vaikkakin joskus hän oli toivonut olevansa kokonaan haltia, tai sitten ihminen, ei tällainen puolikas kumpaakin. Hän tunsi itsessään olevan kaksi puolta, joita hän piti vastakohtina, riitasointuina. Voisiko hän olla vahvempi, jos hän oppisi tasapainottamaan nämä kaksi puolta itsessään?
Tietysti, typerä kysymys! Mutta miksi häneltä oli kulunut näin kauan aikaa sen asian tajuamiseen. Tai Eleonoorahan sen oli sanonut ääneen, hän itse oli yrittänyt vaimentaa sen.
Mgia katsoi noitaa, joka istui hänen edessään. Eleonoora näytti yllättävän nuorelta ja kauniilta, aivan kuin jokin sisäinen valo olisi loistanut hänestä. Mgia sulki silmänsä ja avattuaan ne hän näki noidan samanlaisena kuin ennenkin. Harmaat hapsottavat hiukset ja ruskeaan asuun pukeutuneena. Valo oli sammunut, mikäli sitä ikinä oli ollutkaan.

- Anselm johtaa, velho sanoi.

Anselm alkoi suunnistaa kohti leiriä. Hitaasti, mutta varmasti he lähestyivät metsän reunaa. Viimein he putkahtivat ulos metsästä kuin itsepäinen korkki pullon suulta. Helpottunut huokaus purkautui heidän kaikkien huulilta.

- Karsea paikka, sanoi Easin katsoen taakseen ihokarvat pystyssä.

Aurinko alkoi nousta värjäten taivaanrannan keltaisella, oranssilla ja punaisella.

- Se niistä yöunista, totesi poika haukotellen.

- No, ainakin Rolf on saanut levätä ja hän se tässä raskaimman työn tekee, sanoi Anselm katsellen savuavaa nuotiota, josta puut olivat palaneet loppuun ajat sitten.

Rolf avasi silmänsä. Se laski päätään alaspäin ja katsoi haltiaan.

- Raskas yö?

- Niinkin voisi asian ilmaista, vastasi haltia pakaten peittoa reppuunsa.

- Minulla on nälkä, ilmoitti Easin. –Emmekö voisi syödä jotain ennen kuin lähdemme?

- Ei ole aikaa, savusi Rolf katsellen jonnekin kaukaisuuteen, nähden jotain mitä muut voivat vain arvailla.

- Mitä näet? Kysyi velho.

- Savua ja tuhoa.

- Missä?

- Koko Westlowissa.

Kaikki hiljenivät, tuijottivat kauas, mutta näkemättä mitään muuta kuin upean auringonnousun. Sen kauneudesta päätellen kaikki oli hyvin.

- Oletko varma, tiedusteli Anselm, vaikka tiesikin kysymyksensä turhaksi.

He kiipesivät lohikäärmeen selkään ja hän nousi lentoon. Matka jatkui kohti Heppettiä. Matkalaiset olivat väsyneitä valvotusta yöstä ja he torkahtelivat Rolfin selässä. Lohikäärme ylitti Sowanin ja Tranin rajan, oikealle jäi Noweron ja Sasie- joki alkoi kimmeltää edessäpäin. Tuolta juoksi Bel ja ne kohtasivat Heppetissä, jatkaen sieltä yhtä matkaa kohti Hadosin merta.
Rolf laskeutui kaupungin ulkopuolelle. Lohikäärme ravisti itseään ja sai matkustajat heräämään.
Nämä katselivat ihmeissään edessään aukenevaa näkyä.
Siinä oli Heppett, kuninkaankaupunki. Valkoisena hohtavat muurit ja korkeina kohoavat tornit. Sillat, jotka ylittivät Sasien ja Belin ja johtivat kohti portteja, sisään itse kaupunkiin. Portit olivat suuret ja vankat. Anselm oli erottavinaan niissä kääpiöiden kädenjäljen. Kääpiöillä oli taito tehdä kolossaalisista porteistakin kauniita ja siroja, niiden massiivisuus katosi upeisiin koristeisiin ja taidokkaisiin kaiverruksiin.
He kävelivät kohti siltaa, joka ylitti Sasien rauhallisena virtaavan veden. Portit olivat avoinna ja sen molemmin puolin seisoi keihäin varustautuneet vartijat. Vartijoiden asusteet olivat karmosiinin punaiset, johon kuuluivat tyköistuva takki ja kapeat pitkät housut. Mustat saappaat ulottuivat polviin ja lanteilla roikkui miekka. Päässään heillä oli suurella sulalla koristeltu musta hattu.
Havaitessaan vieraat, vartijat ryhdistäytyivät ja muureilta kaikui torven töräytys. Juoksuaskeleita kuului kaupungin kivetyiltä kaduilta. Kohta portin molemmin puolin seisoi rivissä kokonainen kaarti vartijoita.
Anselm nielaisi kuuluvasti kulkiessaan kohti asennossa seisovia miehiä, joiden keihäiden kärjet välkehtivät auringossa. He pysähtyivät porttien edustalle ja pian heitä lähestyi mies, jonka koristeellinen puku osoitti hänen olevan upseeri. Prenikoita oli hänen rintapielissään ja miehen kopea katse kertoi hänen tietävän varsin hyvin korkean asemansa.

- Mikä on asianne? Kysymykseen ei sisältynyt vähääkään kohteliaisuutta.

- Haluamme tavata kuninkaan, vastasi Mgia suoraan.

Hänen vastauksensa yllätti upseerin, joka hetkeksi sekosi konsepteissaan. Pian hän kuitenkin sai takaisin itsevarmuutensa ja ilmoitti sen olevan mahdotonta.

- Miksi?

- Ei kuninkaan puheille marssita noin vain.

- Miksei?

- Hänhän on kuningas!

- Senpä takia juuri, miksei? Mgia jankutti ja sai upseerin kasvoille kohoamaan punaisia kiukun merkkejä.

- Keitä te olette?

- Voinko luottaa teihin, Mgia tiedusteli ja sai miehen kasvot tomaatin värisiksi. Tämän suu vetäytyi tiukaksi viivaksi ja silmät tummuivat. Miehen kädet puristuivat nyrkkeihin ja hänelle tuntui kasvavan pituutta pari senttiä lisää.

- Mikä kysymys tuo on ja millä oikeudella sen esitätte? Hän huusi. –Minä olen kuninkaan pitkäaikaisin upseeri, hänen lähin työtoverinsa ja neuvonantajansa. Lisäksi hän on minun serkkuni, hän totesi lopuksi.

- Hyvä, totesi velho. –Tulkaahan tänne, hän viittoili miehelle.

Upseeri tuli vastahakoisesti lähemmäs, viitaten miehilleen käskyn pysyä paikoillaan. Easin avasi reppunsa ja mies katsoi sinne sisään. Äkkiä hän näytti unohtaneen korkean asemansa, sillä hänen silmänsä levisivät hämmästyksestä apposelleen ja hän nielaisi kuuluvasti.

-Onko tämä….Kaikkinainen kopeus oli kadonnut miehen olemuksesta.

Mgia ja muut nyökkäsivät. Musta Peili, aivan oikein.

-Tämähän muuttaa aivan kaiken…

Upseeri lähti kulkemaan edellä näyttäen tietä vieraille. Sotilaat katsoivat esimiestään kysyvästi ja hän käski vartijoita palaamaan omille paikoilleen.
Heppett oli upea kaupunki. Talot reunustivat siistejä, kivettyjä katuja. Puita kasvoi siellä täällä, antaen häivähdyksen vihreää valkoisen joukkoon. Talojen punaiset katot varastoivat auringon lämpöä ja valkoiset seinät hyljeksivät sitä, pitäen näin sisälämpötilan miellyttävänä. Katujen varsilla oli kauppoja ja kauppiaat olivat levittäneet valikoimaansa kadulle. Hedelmänmyyjän mehukkaat omenat houkuttivat Easinia, mutta hän ymmärsi käyttäytyä siivosti.
Kangaskaupan ulkopuolella oli siistissä pinossa kangaspakkoja, lankoja ja villaa, värjättynä tai värjäystä vailla. Kirjakauppa käänsi Anselmin katseen. Hänen sormensa syyhysivät päästä penkomaan noita ihastuttavia nahkaselkäisiä niteitä, kluuttiin verhottuja opuksia tai pelkkänä paperipinkkana olevia kirjoituksia. Leipurilta tuli hajuaistia viekoittavaa tuoksua ja he muistivat, etteivät olleet syöneet mitään sitten eilispäivän. Teurastajan verinen esiliina olisi kertonut miehen ammatin ilman olalla olevaa puolikasta sianruhoakin. Kaikkialla kaupunki heräsi uuteen päivään, mutta tiesikö kukaan mitä se toisi tullessaan? (Ei tietenkään, eihän ketään tiedä.)
Kuninkaanlinna sijaitsi korkeammalla kuin muut, pienen mäennyppylän laella. Linnankin ympärillä oli muurit ja aseistautuneet vartijat seisoivat porteilla. Nähdessään upseerin, he tervehtivät tätä ja avasivat portit. Linnan piha oli täynnä toimintaa. Hevostallit olivat oikealla puolella, tallipojat hyörivät siellä, harjaten ja sukien hevosia. Sepän pajasta kuului kilkatusta hänen muotoillessaan lieassa seisovalle hevoselle kenkiä. Palvelustytöt menivät koriensa kanssa ostoksille ja emännät huusivat ikkunoista heille listasta unohtuneita ruokatarvikkeita.
Upseeri johdatti heidät sisään linnaan. Suunnaton aula oli hämärä ja ulkona auringonvaloon tottuneet silmät joutuivat hetkeksi ymmälleen. Lakeija tuli heitä kohti ja upseeri puhui hetken hänen kanssaan. Sitten lakeija lähti nopeasti kohti vasemmalla olevaa ovea. Hän koputti siihen ja astui sisään. Hetken kuluttua mies tuli upseerin luo takaisin ja sanoi tälle jotain, johon sai vastaukseksi nyökkäyksen.

- Kuningas ottaa teidät vastaan, ilmoitti lakeija ja ohjasi heidät huoneeseen.

Huone oli karvas pettymys Easinille, joka oli odottanut suurta huonetta, huonetta, jonka päässä kuningas istuisi kruunu päässään ja valtikka kädessään. Siellä olisi kymmeniä hoviherroja ja –neitejä ympäriinsä. Mutta ei, kuningas istui yksin kirjoituspöydän takana tässä pienessä työhuoneessaan.
Hän oli syventyneenä nivaskaan papereita, sulkakynä vasemmassa kädessä ja sillä kuningas teki aina silloin tällöin merkintöjä papereihin. Vieraiden astuessa huoneeseen kuningas kohotti päätään. Hän laski kynän pöydälle ja nousi ylös. Kuningas Rebal tervehti serkkuaan ja katsoi sitten tämän mukanaan tuomia muukalaisia kiinnostuneesti.

- Mikä suo minulle tämän ilon? Kuningas kysyi syvällä miellyttävällä äänellään. Hän oli iso mies, kaikilla tavoin. Lähes päätä pidempi Anselmia ja kaksi kertaa Ghorin levyinen. Harmaat viikset roikkuivat suun molemmin puolin ja ruskeat silmät olivat vakavat. Hänen harmaantunut tukkansa oli lyhyt ja siisti ja kuninkaan kädet olivat suuret ja vahvat. Sellaiset luotettavat kädet.
Hän ojensi kätensä tervehtiäkseen vieraita.

- Suuria uutisia, teidän majesteettinne. Mgia sanoi tervehtiessään Eternin kuningasta.

Mgia viittasi Easinille ja poika toi reppunsa kuninkaan eteen, avasi sen ja nosti Mustan Peilin kuninkaan nähtäville. Rebal katsoi sitä ensin kauhistuneena, muistaen kaikki kuulemansa tarinat liittyen kyseiseen esineeseen ja hän otti jo muutamia peruutusaskelia, mutta sitten hänen ilmeensä vaihtui uteliaisuuteen. Rebal kumartui katsomaan Peiliä. Hän kosketti sitä, mutta joutui nykäisemään kätensä pois.

- Sehän polttaa, hän sanoi pidellen sormiaan. –Miten olette saaneet tämän haltuunne?

- Tarina on pitkä ja merkillinen, aloitti Anselm.

- Olen enemmän kuin innokas kuulemaan.

Ja niin he selittivät kuninkaalleen kaiken mitä heille oli siihen mennessä tapahtunut. Rebal kuunteli hiljaa, esittäen välillä täsmentäviä kysymyksiä.

- Totisesti omituisin juttu minkä olen ikänäni kuullut, hän sanoi ja hänen serkkunsa, kapteeni Gutrin, oli samaa mieltä.

- Olemme saaneet hälyttäviä tietoja Westlowista. Näyttää todella siltä, että siellä on tapahtunut jotain todella hirvittävää. Odotamme tiedustelijoidemme viestiä, jota ennen emme oikeastaan voi tehdä mitään. Joukko- osastoille on annettu hälytysvalmius ja reservit on myös hälytetty. Olemme lähettäneet valmiuskäskyn koko Traniin. Muissa herttuakunnissa olemme olleet yhteydessä ainoastaan korkeimpiin hallintoviranomaisiin.
Easin köhäisi. Kuningas keskeytti puheensa ja katsoi kysyvästi poikaa.

-Musta Peili kutsuu, Easin sanoi punastellen.

Hän kumartui Peilin puoleen, kuunteli ja viittoili sitten Mgian vierelleen ja toisti tälle mitä oli kuullut Peilistä. Velho nyökkäsi ja käski huoneessa olijoita jättämään tilaa Peilin ympärille.

-Siellä on viisi ylimääräistä henkilöä, joiden on aika nousta kyydistä.

Kuningas katsoi Peiliä kummastuneena. Miten tuolla voi olla ketään, hän ihmetteli, mutta ei kysellyt mitään vaan totteli velhoa kuuliaisesti, kun tämä pyysi häntä siirtymään syrjään. Normaalisti henkilöä joka käskee kuningasta siirtymään yhtään mihinkään odottaa vähintään vankeustuomio.
Easin nosti Peilin nojalleen tuolia vasten. Mgia kaivoi taskuistaan vihertävää jauhetta, jota hän ripotteli ympyräksi parin metrin säteelle ja kielsi ketään astumasta sen ringin sisäpuolelle. Hän itse seisoi Peilin vieressä, hengähti kerran syvään ja alkoi lukea loitsua, jota hän täydensi kätensä liikkeillä. Liike ja Mgian tasainen ääni olivat erittäin harmonisia, joten muita alkoi nukuttaa, mutta yhtäkkinen, kirkas valonväläys täytti huoneen ja herätti ainakin siinä vaiheessa kaikki, jotka olivat vaipumassa horrokseen. Niin kirkas oli valonleimautus, että he sokaistuivat hetkiseksi. Kun he jälleen näkivät muutakin kuin tanssivia valopalloja, oli huoneeseen, ympyrän sisäpuolelle, ilmestynyt viisi miestä. Professorit ja tutkijat katselivat häkeltyneinä ympärilleen. Sitten tutkijat huomasivat kuninkaan ja kumarsivat nopeasti. Professoreja sen sijaan kiinnosti enemmän Easin ja Anselm.

- Hyvänen aika, huudahti C'Torin. –Mitä te täällä teette?

- Todennäköisesti vähän samaa kuin tekin, vastasi Anselm ja esitteli ällistyneet oppineet yhtä ällistyneelle kuninkaalle, jonka aivot toimivat sentään sen verran, että hän huomasi pyytää miehiä istumaan, viitaten pöydän ympärillä oleviin tuoleihin. Kuningas istui itsekin ja esitti kysymyksen tutkijoilleen.

- Fredricson ja Ander. Lähetin teidät seitsemän päivää sitten Shaeliin tutkimaan murhaa. Mitä teille on tällä välin tapahtunut ja oletteko saaneet mitään selville?

Kuninkaan tutkijat selittivät hänelle saapumisensa yliopistolle, Waelin patsaan ilmestymisen ruumiin tilalle, jäämisensä kalmistoon ja joutumisensa Mustaan Peiliin. Kuningas mutristi suutaan ja kihersi oikean etusormensa viiksensä ympäri.

-Tarinanne kuulostaisi todella uskomattomalta ellei Peili olisi tuossa ja itse omin silmin näin miten ilmestyitte eteeni. Hän huokaisi. –Kaikki tuntuu kaatuvan niskaan yhdellä kertaa. Shian, sota, Musta Peili, lohikäärmeet, haltiat, kuningas viittasi Ghoriin. –Niin pitkän aikaa saimme elellä rauhassa. Mikä on kaiken tämän tarkoitus?

Professorit katsoivat Ghoria kiinnostuneena. Ajatella! Haltia.

-Teissä on jotain tuttua, sanoi Tystos. –Tiedän, että tämä on mahdotonta, mutta olemmeko joskus tavanneet?

C'Torin ja Wellett nyökkäilivät taustalla.

-Me työskentelimme yhdessä kymmenisen vuotta.

Professorit menivät aivan häkeltyneiksi.

- Juuri siitä yritämme ottaa selvän, vastasi Mgia kuninkaan esittämään kysymykseen. –Kaikkihan liittyvät toisiinsa, eikö? Silloin kaikella on jokin tarkoitus. Ehkä Nerre aloitti jotain silloin kun hän tuli luoneeksi Balantinen ja se on nyt saatettava loppuun.

- Miten me voimme viedä loppuun jotain minkä jumalat ovat aloittaneet?

Mgia kohautti harteitaan.

- Ehkä siksi, että me kaikki kuulumme yhteen kokonaisuuteen. Samaan yhteyteen, samaan todellisuuteen. Jos Peili on portti kahden todellisuuden välissä, niin eikö silloin ole olemassa kaksi todellisuuttakin? Kaksi mahdollista lopputulosta?

Oveen koputettiin äänekkäästi ja sitten se tempaistiin auki. Lakeija seisoi käsi ovenkahvalla ja katsoi kuningasta epätoivoisena.

- Lähettinne ovat saapuneet.

Kaksi miestä astui sisään. Heidän kasvonsa kiilsivät hiestä ja hiukset olivat liimautuneet päätä pitkin, kun he ottivat hatut päästään. Saappaat ja viitat olivat pölyssä. He kumarsivat ja puhkesivat sitten puhumaan.

- Pahoja uutisia, teidän majesteettinne. Koko Westlow on sekasorron vallassa ja se sama sekasorto on leviämässä kohti Haminia. Joukkoja on jo keskitetty rajalle ja Haminista tulleiden tietojen mukaan lohikäärmeitä on nähty taivaalla ja peikot sekä hiidet ovat tehneet ryöstöretkiä rajan tuntumassa oleviin kyliin. Shian papit ovat liikkeellä tremanien ja ungdien kanssa.

- Paljonko ihmisiä on liittynyt Shianin joukkoihin?

- Liian paljon. Herttuakuntien suojelijajumalat ovat olleet laiskoja tai sitten he ovat liikaa luottaneet ihmisten uskoon. Ihmisten usko ei ole riittänyt, varsinkaan nyt, kun Shian on tullut takaisin. Ihmisten kauhun ja epätoivon tuntee kaikkialla.

- Erikoisena yksityiskohtana mainitaan, että Tuhon jumalan mukana matkustaa nuori tyttö, muisti toinen läheteistä.

Anselm, Ghor, Easin ja Mgia katsoivat toisiaan.

- No, ainakin hän on elossa, sanoi Anselm. –Se on sitten eri juttu onko se hyvä vaiko huono asia.

- Peili on kuitenkin meillä, sanoi Easin katsoen lattialla tuolin jalkaa vasten seisovaa Peiliä.

- Onko se sitten hyvä asia?

- Parempi meillä kuin heillä, sanoi Ghor pistäen tammenterhon suuhunsa. –Missä muuten Eleonoora on?

- Toden totta, ihmetteli Anselm. –Viimeksi taisin nähdä hänet, kun tulimme tähän huoneeseen.

Mgia katseli ympärilleen. Eleonoora Parantaja oli poissa ja oli ollutkin vaikka kuinka kauan. Siinä noidassa on jotain todella omituista.

- Onko teiltä jotain kadoksissa, tiedusteli Gutrin.

- Noita.

- Anteeksi?

- Eleonoora Parantaja, se harmaatukkainen nainen, jonka olkapäällä istuu korppi. Näitte hänet varmasti, kun tulimme sisälle.

Gutrin pyöritti päätään.
Easin nyki velhon hihaa.

- Meidän on lähdettävä Ammarin saarelle.

- Todella, meidän on jatkettava matkaa.

- Meidän on taasen alettava valmistella kokoonkutsuja. Efflanin, Fennin ja Kiramin lähettiläät täytyy kutsua paikalle. Heti!

Lakeija lähti kumartaen huoneesta.

- Sowanin lähettiläs taitaakin olla ja talossa, hakekaa hänet tänne.

Toinen palvelija lähti suorittamaan saatua tehtävää.

Kuningas kääntyi matkalaisten puoleen.

- Jatkatte siis Ammariin? Tarvitsetteko laivan?

-Ei, kiitos vain, meillä on lohikäärme.

-Lohikäärme!!!

-Aivan. Niarnin lohikäärme on tullut avuksemme ja siitä saamme kiittää Emisoria.

- Ei teillä olisi heitä enemmän, tiedusteli kuningas. –Taistelusta tulee hyvin epätasainen, jollei hyviä lohikäärmeitä ole enää jäljellä muutakuin tämä yksi.

- Kyllä heitä on, mutta lohikäärmeitä ei voi käskeä. He tulevat jos katsovat sen tarpeelliseksi.

- Entä Shianin lohikäärmeet?

- Vastaus sisältyy kysymykseenne.

Kuningas näytti hämmästyneeltä.

- Ne ovat Shianin ja hänen määräysvallassaan.

- Entä teidän lohikäärmeenne?

- Ei hän ole meidän.

- En oikein ymmärrä tätä juttua, kuningas tunnusti. –Mutta toivon että hyvät lohikäärmeet katsovat aiheelliseksi saapua taistelemaan rinnallemme.

Easin oli pakannut Peilin takaisin reppuunsa ja nostanut sen selkäänsä. He hyvästelivät kuninkaan, Gutrinin, tutkijat ja professorit.

- Ai niin, Mgia muisti, jos näette täällä ylimääräisen noidan, sanokaa hänelle että me lähdimme Ammarin linnaan.

Kuningas heilautti kättään ja ovi suljettiin heidän takanaan. Vartijat saattoivat heidät kaupungin portille ja siitä he jatkoivat Rolfin luo, joka odotti kärsivällisesti pienessä metsikössä. He nousivat selkään ja lohikäärme lensi kaarroksen linnan ympäri. Kuningas ja Gutrin seisoivat parvekkeella ja katselivat heidän peräänsä.

-Jaa-a. Kyllä se sanonta, ettei koskaan voi aamulla iltaa kiittää, pitää paikkansa. En olisi ikinä uskonot, että tämän yhden ja saman päivän aikana näen haltian, velhon, lohikäärmeen ja Mustan Peilin, Gutrin sanoi.

-Niin, eikö elämä olekin mukavaa, totesi siihen kuningas Rebal katsellessaan pientä loittonevaa pistettä.

* * * * * * *

Shaelissa asiat olivat mullin mallin. Yliopisto oli suljettu, kuten kaikki muukin kaupungissa. Shianin joukot olivat vallanneet koko kaupungin niin nopeasti, ettei olisi luullut olevan edes mahdollista. Eräänä aurinkoisena päivänä mustat varjot olivat peittäneet taivaan ja pakokauhu iski ihmisiin. Peikot ja hiidet ilmaantuivat kaduille kuin tyhjästä. Ne kävivät ihmisten kimppuun ja tuhosivat kaiken mikä eteen sattui. Westlowin herttuan irtihakattu pää ilmestyi seipäännokkaan palatsin parvekkeelle ja maaparonit kokivat tiloillaan saman kohtalon. Shianin joukot sulkivat vielä hengissä olevat ihmiset koteihinsa ja marssivat kaduilla kuin omistaisivat koko paikan. Toisaalta, niinhän he tällä hetkellä omistivatkin. Lohikäärmeet parveilivat ilmassa ja tulen puna värjäsi taivaan, ihmiset värisivät kodeissaan ja Shianin ääni kaikui läpi kaupungin.
Professorit oli suljettu yliopistoon. Rehtori oli aivan ihmeissään kaikesta ympärillään tapahtuvasta ja pappi Oro oli epätoivoinen. Hänen jumalansa Wael ei ollut pystynyt vastustamaan Shiania, vaan hänet oli kukistettu ensimmäisensä. Oliko kaikki mille Oro oli koko elämänsä pyhittänyt pelkää valhetta? Hänen elämänsä tuntui turhalta ja haaskaan laitetulta, hukkaan menneeltä. Hänet oli petetty. Hänen jumalansa oli pettänyt hänet ja se oli kerta kaikkiaan käsittämätöntä, se oli liian kamalaa edes käsitettäväksi, hänen mielensä kieltäytyi edes ymmärtämästä asiaa kokonaisuudessaan.
Pappi istui huoneessaan pää pulleissa käsissään, kun Dani Aurelia astui sisään. Hän oli vaihtanut professorin mustan kaavun Shianin velhon, tremanin, yönsiniseen kaapuun.

- No, pappi, joko olet valmis nostamaan Mustan jumalan hänelle kuuluvalle paikalle?

Oro nosti päänsä käsistään. Hän katsoi Aureliaan silmänaluset unenpuutteesta tummina ja huolista punaisina.

- Anna minun olla rauhassa.

Aurelia nauroi. Hän lähti huoneesta ja meni seuraavaksi rehtorin luo. Nelman torkkui tuolissaan. Tämä ärsytti jostain syystä Aureliaa kovasti, joten hän potkaisi tuolia ja nukkuva mies säpsähti hereille.

- Kas, professori Aurelia, te voittekin kertoa minulle miksi kaikki on muuttunut ja kuka on tuo mies, joka kutsuu itseään Eternin ainoaksi hallitsijaksi ja jumalaksi.

- Tehän olette tyhmempi kuin mahdollistakaan, tiuskahti Dani. –Tuo mies on Shian, Tuhon jumala, Ylijumala Nerren kukistaja ja kaiken taitaja ja valtias.

- Katsos vain, noin suuri mies kunnioittaa kaupunkia läsnäolollaan. Pitänee järjestää vastaanotto tänne yliopistoon ja kutsua herttuakin paikalle.

- Senkin ääliö! Herttua on kuollut, yliopisto lakkautettu ja koko Shael hajotettu!

- On se niin kamalaan, Nelman pyöritteli päätään. –Kaikki kaunis täytyy aina tuhota. Kyllä ihminen on kamala otus.

Dani Aurelian teki mieli lyödä rehtoria. Hän nosti jo kätensä, mutta laski sen sittenkin, tuhahtaen samalla halveksivasti. Parempi poistua samasta tilasta ennen kuin moinen idiotismi tarttuisi. Miten tuo mies oli ikinä voitu valita tämän paikan rehtoriksi? No, sama se nyt oli. Kukaan ei voinut vastustaa heidän etenemistään. Seuraavaksi olisi vuorossa Hamin ja etenkin kääpiöiden Altar, missä Unienmestari oli nähnyt Mustan Peilin olevan. Kunhan he saisivat sen käsiinsä, ei ketään voisi heille mitään. Eivät nämä raukat voineet nytkään, mutta sitten heidän voittonsa olisi ikuinen, kunhan Peili olisi Shianin hallussa.
Aurelia käveli pitkin käytävää yönsinisen kaavun helmat heiluen. Shian oli lähtenyt kohti Altaria, sillä kääpiöt koostaan huolimatta olivat pelottomia vastustajia, jotka asuivat kaiken lisäksi vuoren alla, jonne pääsy oli todella hankalaa. Onneksi hiidet olivat myös vahvoja kuokanheiluttajia, joten eiköhän sekin ongelma äkkiä ratkeaisi. Jollei muu auttaisi, Shianin olisi käytettävä voimiaan, mutta suunnitelmassa oli se vika, että siinä rytäkässä Peilikin saattaisi särkyä ja siihen heillä ei olisi varaa.
- Valtiatar, sihisi hiisi.

- Mitä?

- Meil on pien onkelma. Ne ukot mitkä te suljitte sinne alakertaa on kadonnu. Ovi ol auki, eikä siell ol kettää.

Aurelia katsoi hiittä tarkasti.

- Oletko varma? Välillä hiidet olivat äärettömän epätarkkoja ja tärkeissä asioissa piti aina varmistaa monta kertaa jotta pystyi varmasti uskomaan mitä ne sanoivat. Sanansaattajaksi hiisi oli todella huono valinta.

- Ei ne siel ol. Me ollaa katottu kaik paikat. Ne on hävinny.

Aurelia alkoi kävellä edestakaisin käytävällä. Hänen aivonsa kävivät ylikierroksilla, kun hän yritti miettiä mitä oli tapahtunut. Hän oli sulkenut kalmiston oven loitsulla, joten kukaan muu kuin velho ei olisi voinut aukaista sitä ovea. Voisiko Mgia olla sittenkin vielä maisemissa? Dani pysähtyi ja mietti tätä vaihtoehtoa. Hän oli pyytänyt ilmoittaman heti, jos hänen sisarensa löydettäisiin. Tähän mennessä kukaan ei ollut ilmoittanut mitään. Oliko täällä Mgian lisäksi toinen velho, josta hän ei tiennyt? Asia oli selvitettävä, sillä Shian ei ollut lempeä niitä kohtaan, jotka epäonnistuivat.

- Hae eversti Conconran tänne.

Hiisi lähti laahustamaan kohti upseerien komentopaikkaa. Hiidet ja peikot, rumia otuksia ja tyhmiäkin vielä. Miksei Shian ollut luonut jotain ihmisenkaltaista? Niin, no, olihan ungdit, mutta ne olivat merkillisiä, arvaamattomia. Sanoivat yhtä ja tekivät toista. Epäluotettavia.
Äärimmäisen pahoja. Dani ei uskaltanut myöntää itselleen, että hän hieman pelkäsi noita hengettömiä, ihmisen kuoressa eläviä paholaisia. Jos hän ei olisi tremani…Kuinka monta kertaa se oli pelastanut hänet ungdien murhanhimolta. Lukemattomia kertoja.
Eversti Conconran saapui paikalle. Hän oli pitkä, tumma ja ryhdikäs noin viisikymmenvuotias mies.

- Valtiatar, tämä viiksekäs, komea upseeri tervehti pienoisella kumarruksella.

- Eversti, meidän on mentävä tutkimaan kalmisto. Ottakaa pari miestä mukaan ja seuratkaa minua.

He lähtivät huoneesta ja menivät alas. Aulassa seisoi muutama sotilas ja Conconran viittasi parille heistä käskyn seurata. He sytyttivät lamput ja laskeutuivat kellariin. Ummehtunut ilma löyhähti heitä vastaan ja kaiku kumisi seinistä. Hämähäkit vipelsivät pakoon ja hiiret sekä rotat vinkuivat koloissaan, kun neljä ihmistä kävelivät painavin askelin niiden asuinpaikkojen editse.
Ovi oli tosiaan avoinna. He astuivat sisään. Waelin patsas oli yhä paikallaan, mutta muuten paikka oli tyhjä. (Lukuun ottamatta lukemattomia sinne haudattuja vainajia.)
Dani Aurelia käveli eteenpäin näyttäen öljylampulla valoa eteensä. Kalmisto jatkui syvemmälle. Hän jatkoi kävelyä miesten seuratessa heti hänen perässään. Kaikennäköistä rojua makasi lattialla, joten heidän oli katsottava mihin astuivat.

- Katsokaa onko täällä jotain koloja, joista he olisivat voineet päästä karkuun, sanoi Conconran miehilleen. Nämä tutkivat tarkasti kaikki paikat, lattiat, hautasyvennykset, katon. Ei mitään.

- Täällä ei ole mitään sellaista paikkaa, josta ne miehet olisivat voineet paeta. Paitsi ovi.

Aurelia jyrsi oikean etusormensa kynttä. Mitä tämä oli ? Miten ne ukot olivat voineet päästä täältä ulos? Jonkun oli pakko ollut auttaa heitä, mutta kenen. Kuka täällä osasi taiat ja loitsut?
Koska ei saanut vastausta ihmettelyynsä hautakammiossa seisoskellessaan hän lähti sieltä. Upseeri miehineen tarkasti vielä oven joka oli aivan ehjä.
Niillä miehillä oli jokin tärkeä tehtävä, niin Shian oli sanonut Danille, käskiessään hänen sulkea heidät varmaan paikkaan. Ja nyt ne miehet olivat kadonneet, puff, kuin taiottuna.
Hän oli epäonnistunut siinä tehtävässä jonka hänen mestarinsa oli hänelle antanut.

* * * * * * *

Kuningas kääntyi serkkunsa, kapteeni Gutrinin puoleen.

- Meidän on hälytettävä heti esikunta paikalle. Viestinviejät Sowaniin, Fenniin, Kiramiin ja Efflaniin. Herttuoiden on tultava tänne heti. Jättäkööt kesken kaiken mitä ovat tekemässä.

-Sinä, kuningas osoitti toista lähettiä. –Lähdet oitis paroni Askelhelmin luokse ja pyydät häntä kohteliaimmin saapumaan luokseni niin pian kuin mahdollista.

Lähetti poistui hoitamaan saamaansa tehtävää.

- Sinä. Toinen lähetti ryhdistäytyi. –Lähdet hakemaan Tomasta. Otaksuisin hänen olevan majatalo Iloisessa Velikullassa.

Lähetti oli kalvennut ja poistui vähemmän innokkaasti hoitamaan toimeksiantoaan.

- Te, kuningas puhui tutkijoille, kirjoitatte heti tarkan raportin kaikesta mitä teille on tapahtunut. Kaikesta! Älkää jättäkö mitään pois, ei pienintäkään yksityiskohtaa, ei mitään mikä teistä saattaisi tuntua mitättömältä tai oudolta tai yliluonnolliselta. Tässä tilanteessa mikään ei ole enää mitattavissa entisin määrein. Mikä ennen oli mahdotonta voi nyt olla täysin mahdollista ja jopa tavallista.
Tutkijat kumarsivat kuninkaalleen ja poistuivat huoneesta.

- Pyytäkää kirjoittajaa tänne, Rebal huusi ennen kuin ovi sulkeutui. Ander palasi takaisin kumartamaan, jotta kuningas tietäisi heidän kuulleen hänen käskynsä.

Kaikkien muiden poistuttua, hän romahti tuoliin. Gutrin istui häntä vastapäätä ja katsoi serkkuaan huolestuneena. Kuninkaan muutoin niin iloiset kasvot olivat murheelliset ja niiden väri oli terveen punaisesta vaihtunut kalpean harmaaksi. Sillä hetkellä Gutrin ei todellakaan kadehtinut serkkunsa asemaa kuninkaana.
Ovelta kuului koputus ja kirjoittaja astui sisään. Kuningas viittasi miestä istumaan. Kirjoittaja, noin kuusikymmenvuotias, pieni, hento mies istui ja asetti kirjoitusalustan polvillensa, kastoi kynänsä musteeseen ja odotti.

- Kuluvan vuoden 737 puolivälissä, heinänteon aikaan, saapui luokseni neljä vierasta Westlowin herttuakunnasta, Shaelin kaupungista. He toivat mukanaan huolestuttavia uutisia ja vielä huolestuttavamman esineen…
Kynä rapisi paperilla ja muste piirsi sanat kirjaimiksi, kirjaimet muodostivat ymmärrettäviä merkityksiä, sanoja, lauseita, tarinan. Kirjoittaja kirjasi kuninkaan sanelemana ylös aamun tapahtumat. Päästyään sanelunsa loppuun, kuningas huoahti ja sanoi: ”Ylijumala Nerre meitä auttakoon.”
Kirjoittaja kirjoitti myös nämä sanat paperille.

* * * * * * *

Rolf lensi nopeasti kohti Paulkinin saarta. Heppettin ja Ammarin välimatka oli melko lyhyt, suunnilleen yhtä pitkä matka kuin Saahiasta Heppettiin. Tässä välissä oli tosin vain vettä, joten maisemallinen anti oli yksitoikkoista. Merituulet auttoivat lohikäärmettä ja pian Paulkinin saari häämötti horisontissa. Ammarin linna tuli näkyviin ja Rolf aloitti laskeutumisen. Mgia tunsi ilkeän kouristuksen sydämessään, kun linna läheni. Lohikäärme laskeutui aivan linnan viereen.
Paulkinin saari sijaitsee Niarnin, Punaisen Saaren – Lohikäärmeiden saaren, lähellä. Paulkinin ja Niarnin välissä sijaitsee Tuhkan saari, (hyvin tuliperäinen sellainen) jonka kuuma maa ryöpsäyttää silloin tällöin korkean, kiehuvan vesipatsaan yläilmoihin. Velhot olivat täten tienneet lohikäärmeiden olemassaolosta silloinkin kun mantereen puolella niiden olemassaoloon ei enää ollut suurtakaan uskoa. Senpä tähden lohikäärmeen ilmestyminen heidän kotiovelleen ei velhoja paljon hätkähdyttänyt. Muutama velho tuli uteliaisuuttaan ulos katsomaa, keitä lohikäärme kuljetti selässään, sillä vaikka velhot olivatkin tottuneet lohikäärmeisiin, tämä oli ensimmäinen kerta pitkiin aikoihin kun heille saapui vieraita sellaisen selässä lentäen.

- Mgia Rodir, huudahti toinen velhoista, kun Mgia laskeutui Rolfin selästä. –Olisihan meidän pitänyt tietää. Tule tänne tyttöseni, vanha mies sanoi ja halasi Mgiaa sydämellisesti.

- Setä Tutvat, Mgia tervehti valkohaivenista, ystävällisen näköistä vanhaa miestä. –Päivää Derpa, hän kätteli toista velhoa, pitkää, mustapartaista ja - hiuksista miestä, jonka tummat silmät katselivat ympäröivää maailmaa kiukkuisina ja epäluuloisina.
Derpa nyökkäsi ja viittasi kädellään toisia kohti. Mgia esitteli ystävänsä. Derpa viittoili käsillään.

- Kyllä, Ghor on haltia.

Lisää viittoilua.

- Anselm on kirjastonhoitaja Shaelin yliopistossa ja Easin on hänen oppipoikansa.

Hyväksyvä nyökkäys, mutta tuikea ilme ei kadonnut hetkeksikään. Hän viittasi päällään linnaa kohti ja lähti sisälle. Toiset seurasivat häntä ja niin Mgia astui sisään tuttuakin tutumpaan aulaan, josta lähti kahdet portaat kohti ylempiä kerroksia. Tauluja roikkui seinillä molemmin puolin ja vastapäätä ulko- ovea, portaiden tasanteella, oli iso taulu, joka esitti Ammarin linnan ensimmäistä arkkivelhoa, Drastaa. Vuonna 354, kun velhot olivat saapuneet saarelle ja vallanneet linnan itselleen siellä asuvilta linnuilta ja nisäkkäiltä, Drasta oli valittu käytännön syistä johtajaksi. Hän oli ollut vanha eikä jaksanut enää fyysisiä ponnisteluja vaativissa tehtävissä, joten hänestä tehtiin yksimielisellä päätöksellä arkkivelho. Olihan Drasta pätevä ja taitava velho, mutta ei ehkä kuitenkaan niin etevä kuin myöhemmät seuraajansa. Jollei hän olisi ollut ensimmäinen arkkivelho, häntä eivät historiankirjoitukset olisi muistaneet.
Ovi aukeni jossain ja askeleet kiiruhtivat kohti aulaa. Mgia jäykistyi, sillä hän tunsi nuo askeleet.

- Mgia ja Theodosius, voi kuinka mukavaa nähdä teitä.

Rosalind halasi vastentahtoista tytärtään ja hymyilevää haltiaa. Rosalind oli pieni, siro nainen joka iästään huolimatta muistutti lähinnä nuorta naista. Hänellä oli kirkkaat, sinivihreät silmät ja pieni terävä nenä (jonka hän Mgian mielestä aina tunki kaikkien asioihin). Hän katsoi tytärtään arvostelevasti ja kosketti Mgian kättä. Tämä veti kätensä pois.

- Yhä edelleen arka kädestäsi?

Mgia ei vastannut mitään. Aina äiti oli muistuttamassa häntä siitä onnettomuudesta. Aivan kuin hän haluaisi täten julkituoda sen, että Mgia oli epäonnistunut. Että hän ei ollut niin hyvä velho mitä itse kuvitteli.

- Sinä yritit olla jotain muuta mitä olit, Rosalind sanoi kuin vastauksena tyttärensä ajatuksiin.

- Anna olla.

- Halusit aina olla kaikkia muita parempi. Jopa omaa äitiäsi ja etenkin omaa sisartasi.

- Danista nyt ei ollut ikinä mihinkään.

- Älä sano noin sisarestasi. Kyllä Danistakin olisi tullut hyvä velho, mikäli Don ei olisi koko ajan puuttunut asioihin. Sinun isäsi sen sijaan…

- Otti ja kuoli.

Rosalind vaikeni.

- Siinä peikkojen hyökkäyksessä, mikäli vielä muistat.

- Totta kai muistan, tiuskahti Rosalind.

- Sinusta ei toisin silloin ollut paljonkaan apua.

- Minä olin täällä. En voinut lähteä.

- Vaikka oma miehesi kuoli ja tyttäresi jäi yksin?!

- Sinä et ymmärrä.

- Mitä ymmärtämistä siinä on? Isä kuoli, etkä tullut edes hautajaisiin.

- Et voi antaa minulle anteeksi, vai?

- On lukuisia asioita, joita en voi antaa sinulle anteeksi.

Rosalind nyökkäsi. Niinpä niin, tähän päädyttiin aina hänen ja Mgian välisessä keskustelussa. Toiset seisoivat vaivautuneena taustalla. Vaikka kaikki he tiesivät äidin ja tyttären vihamielisistä suhteista, sitä ei silti ollut mukava kuunnella. Tuntui kuin olisi kuunnellut salaa, vaikka Rosalind ja Mgia puhuivat niin lujaa, että se kuului varmaan yläkerroksiin saakka.

- Rosalind, huusi ääni ylätasanteelta. –Sinua tarvittaisiin nyt täällä.

Rosalind kääntyi lähteäkseen. Hän vilkaisi Mgiaa.

- Meidän on vielä juteltava.

- Mistä muka?

Rosalind ei vastannut Hän käveli ylös rappuja ja hävisi näkyvistä, jonnekin linnan lukuisista huoneista.

- Anna äidillesi anteeksi, Ghor sanoi serkulleen.

Mgia oli vaiti. Hän vain katsoi siihen suuntaan mihin Rodalind oli juuri kävellyt.

- Sinä olet tuntenut vihaa ja katkeruutta äitiäsi kohtaan niin kauan kuin minä muistan. Opi antamaan anteeksi.

- Minä en pysty antamaan anteeksi.

-Minä sanoinkin, että opettele.

-Äiti on aina arvostanut enemmän Dania kuin minua. Olen ihmetellyt mistä se saattaa johtua. Johtuisiko se meidän isistämme? Don Ejecton oli kiihkoilija ja voimakas, haltiaisäni taas lempeä ja kiltti. Äiti ei taida pahemmin välittää haltialuonteisista tyypeistä. Mutta en koe itseäni mitenkään haltiamaisena luonteena. Hmm…minkähän takia hän ylipäätään ikinä meni Ativen kanssa naimisiin?

-Ehkä siksi, kun oli ensin ollut naimisissa Ejectonin kanssa. Väkivaltaisen jälkeen haluaa itselleen ystävällisen miehen, Ghor sanoi. – Sinä ja Dani olette luonteiltanne yllättävänkin samanlaisia, jatkoi haltia välittämättä serkkunsa kiukkuisesta mulkaisusta. – Olette kunninanhimoisia, voimakkaita…kyllä minun täytyy myöntää, että ainoa selvä ero teissä on juuri isienne teihin jättämä perintö. Haltian luonne, Mgia, on tehnyt sinusta kuitenkin ihmisen, joka tunnistaa hyvän pahasta. Danin isällä taas ei ollut muuta perintöä annettavaksi kuin keinoja kaihtamattoman määränpäähän pyrkivän luonteen.

-Mutta miksi Dani on aina ollut äidille tärkeämpi? Siksikö kun Rosalind näki millainen Don oli, niin hän tajusi, että Danille oli annettava enemmän huomiota, tai jotain… Psykologia ei ole koskaan ollut minun vahvin alueeni.

- Saattaa olla, pohti Tutvat Mgian sanoja. –Mutta tiedätkö, Dani tunsi aina kateutta ja katkeruutta sinua kohtaan. Hänen isänsä oli hyvin kunnianhimoinen, hän halusi, että hänen tyttärestään tulee mahtava velho, mutta kun kävi selville, että Danista ei koskaan tule keskivertovelhoa kummempaa…

Derpa huitoi käsillään voimakkaasti.

- Ottakaamme huomioon, että Don Ejecton perustaessaan Phorin Liikkeen, olisi tarvinnut mahtavaa velhoa. Siksi hän naikin äitisi, toivoi tämän tukevan itseään, mutta äitisi oli, tai on tietysti vieläkin, tiukka nainen, joka elää velhouden periaatteiden ja moraalikäsitysten mukaan. Siksi Ejecton laski toivonsa kasvavan tyttärensä harteille ja kun Danin taidot eivät riittäneetkään…

- Tiedän, että Dani ei pitänyt minusta, sanoi Mgia. –Emme koskaan ole olleet läheiset. Hän ilkkui aina haltiapuoltani ja minua ärsytti hänen kerskailunsa ja uhittelunsa. Tai ehkä kammoksuin hänen isäänsä, joka oli pelottavin ihminen, minkä olen ikänäni tavannut. Mitähän äiti näki hänessä?
Derpan kädet liikkuivat nopeasti.

- Ettäkö äiti olisi mennyt siihen vanhan ansaan? Korulauseita, kukkia ja läheisyyttä. Vaikea uskoa.

- Muista, että Rosalind on myös nainen, sanoi Tutvot, painottaen sanaa 'myös'.

Mgia tuhahti ja Tutvot huokaisi.

- Miksi olet tullut tänne, lapseni, kysyi Tutvot hetken hiljaisuuden jälkeen. Tuollaiset hiljaisuudet olivat kiusallisia kun kukaan ei oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä: jatkaako samasta aiheesta vaiko muuttaa vain puheenaihetta. Tutvot päätyi onneksi jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

- Onko jossain sellainen huone, missä voimme puhua aivan vapaasti?

- Sinä asuit tässä linnassa vuosikymmenet ja väität, ettet muka muista! Tutvot heristi hänelle sormeaan.

- Torni! Mgia huudahti. –Niinpä tietysti.

He lähtivät Mgian perässä kulkemaan eteisestä alkavia portaita ylös, aina vain ylöspäin, kerros kerrokselta, kunnes he saapuivat ovelle, jossa riippui vanha, haalistunut kyltti: KORPPIEN TORNI. MENE JOS HALUAT MUTTA OMALLA VASTUULLASI.

- Mitä tuo tarkoittaa, kummasteli Easin outoa ilmoitusta. –Onko se jokin sisäpiirin vitsi? Hän lisäsi kun huomasi velhojen naureskelevan keskenään.

Mgia avasi oven ja se paljasti kapeat, kiviset portaat, jotka johtivat jyrkästi ylöspäin. Hän lähti kapuamaan niitä ylös, toisten seuratessa heti hänen kannoillaan.

- Kun Mgia opiskeli täällä, omimme hänet tavallaan lapseksemme, selvitti Tutvot huohottaen raskaasti portaiden käydessä hänen heikon kuntonsa päälle. –Mgia oli niin taitava oppilas, että pystyimme opettamaan hänelle paljon sellaista mikä ei kuulunut opinto- ohjelmaan tai mikä olisi tullut opetukseen vasta paljon myöhemmin. Eräs niistä oli muodonmuutos. Opetimme hänelle miten muututaan korpiksi. Nuori Mgia ihastui niin paljon korppina olemiseen, että vietti täällä monta tuntia, katsellen ja kuunnellen, kun opettajat hakivat häntä. Eivätkä he tienneet, että täällä se tyttö istui korpin hahmossa ja katseli heidän etsiskelyjään pihalla.
Derpa selitti jotain. Tutvot naurahti ja Mgia hymyili.

- Niin, mekin Derpan kanssa istuimme täällä useasti, raakuimme kolmisin alhaalla huuteleville velhoille. Hän pyyhki naurun kyyneleet silmäkulmistaan. –Voi niitä aikoja!

He saapuivat tasanteelle. Pieni huone oli valoisa, koska ikkunat ympäröivät sitä kaikilta pyöreiltä seiniltä. Huoneessa oleva toinen ovi johti koko tornia ympäröivälle parvekkeelle ja parveketta suojasi korkeahko kaide.
Easin kuvitteli kolme korppia istumaan kaiteelle ja katsoi sitten vanhoja velhoja ja Mgiaa. Jotenkin hänen oli vaikea uskoa sitä vaikka hän kuinka yritti. Mgia katkaisi hänen kuvittelunsa ja pyysi näyttämään Peilin.

- Jaha, siinä on siis se kapistus jonka perässä puoli Eterniä tuntuu juoksevan, Tutvot tokaisi katsellen Peiliä.

Hän ja Derpa katsoivat Peiliä ympäröivää kehystä ja kiinnostus kasvoi sitä mukaa, kun he lukivat loitsuja, jotka kehystivät kehystä.

- Mahtavaa velhoutta, Aivan kuin Emisiorin tekemää, mutta hänellä on ollut joku vieläkin taitavampi mukanaan tätä tekemässä. Nyt saatte kyllä kertoa kaiken tietämänne!

Ja niin he tekivät, kukin vuorollaan oman osuutensa kertoen, kuvailivat heille parin viime viikon tapahtumat, alkaen siitä kuinka he olivat lähteneet laivalla matkaan, käyneet Kiran metsässä, varjoihmisistä, Heimfin suosta, noidasta, Lisasta, kuninkaanlinnassa käynnistään ja tietenkin Shianin ilmestymisestä Eterniin. Tutvot ja Derpa kuuntelivat vaiteliaina.

- Vai sillä tavalla, Tutvot totesi heidän päästyä tarinassaan loppuun ja illan jo alkaessa hämärtyä.

- Asiat ovat huonommalla tolalla mitä osasimme odottaakaan. Arkkivelholle on heti kerrottava!

He poistuivat tornista ja alas päästyään suuntasivat kulkunsa aulassa perimmäisenä vasemmalla olevaan huoneeseen. Koputus oveen ja he saivat luvan astua sisälle. Arkkivelho Rowlins istui pehmeässä nojatuolissa kirja kädessään. Hän katsoi sisään astujia silmälasiensa takaa ja Mgian nähdessään leveä hymy koristi hänen uurteiset ja väsyneet kasvonsa.

- Mgia Rodir, pitkästä aikaa. Missä olet oikein ollut? Sisaresi kävi meitä katsomassa viime kuussa, eikä hänkään tiennyt sinusta mitään. Mgia pysähtyi niille sijoilleen. Hän katsoi tuikeasti Tutvotia ja Derpaa, jotka katsoivat hämmentyneinä mattoa jalkojensa alla.

- En ole nähnyt Dania vähään aikaan, hän sanoi ääneen. –Tässä ovat ystäväni. Mgia esitteli Anselmin, Ghorin ja Easinin.

- Meillä on tärkeää kerrottavaa, kiirehti Tutvot. –Se koskee Shiania ja Mustaa Peiliä! Shian on vallannut Westlowin ja uhkailee tällä hetkellä Haminin rajoja. He (Tutvot viittasi matkalaisiin) ovat juuri tulossa kuninkaan linnasta, jossa aletaan valmistella liikekannallepanoa.
Arkkivelhon kasvot valahtivat kalpeiksi ja hänen laihat kätensä puristivat tuolin käsinojia. Hänen kasvoillaan oli ilme, mikä kertoi hänen tienneen odottaa tätä uutista, mutta oli silti toivonut ettei joutuisi sitä ikinä kuulemaan.

- Dani vakuutti meille, että mitään pelättävää ei ole siltä taholta. Kaikki huhut mitä kuulisimme Tuhon Jumalasta olisivat juuri niitä, huhuja.

- Mutta Rowlins…aloitti Tutvot.

- Minä olen väsynyt, Rowlins sanoi nostaen kätensä silmiensä eteen. –Taidan mennä lepäämään.

Derpa antoi hänelle kainalokepit, jotka olivat lattialla tuolin vieressä ja auttoi tämän pystyyn. Rowlins käveli vaivalloisesti, vetäen oikeaa jalkaansa perässään.

- Tapaammehan huomenna, hän sanoi Mgialle.

Tämä nyökkäsi. Derpa lähti vanhan miehen kanssa kohti tämän makuuhuonetta.

- Hän on huonossa kunnossa, Mgia totesi, kun ovi sulkeutui.

- Niin, Tutvot huokaisi. - Hyvä jos hän selviää talven yli.

- Miksette kertoneet minulle, että Dani on käynyt täällä? Mgia tiukkasi vanhalta velholta.

Tutvot näytti nololta. Hän veteli jalallaan näkymättömiä viivoja mattoon.

- Tuota noin, sitä on vähän vaikea selittää.

- Yritä.

Tutvot oli hetken hiljaa. Hän kokosi ajatuksiaan ja aloitti sitten.

- Heti kun Dani astui ulko- ovesta sisään, Derpa, joka näkee paremmin kuin puhuu, sanoi, että Tuhon Jumalan jälki näkyy hänessä selvästi. Hän on antanut sielunsa Shianille ja palvelee tätä herranaan. Emme uskaltaneet sanoa muille mitään, kaikkein vähiten äidillesi tai arkkivelholle. Dani viipyi täällä vain noin viikon, viettäen paljon aikaa kirjastossa. Kun sinä tulit, emme tienneet paljonko sinä tiedät ja milloin olet nähnyt siskosi viimeksi. Kerrottuasi mitä Eternissä tapahtuu ja mitä Shian on jo saanut aikaan, emme muistaneet enää, tai oikeammin se ei tuntunut enää niin tärkeältä tiedolta. Pyydän anteeksi, jos luulet meidän johtaneen sinua tahallamme harhaan.
Mitä ihmettä Dani oli täältä hakenut? Mgia pohti. Jokin syy hänellä oli tulla tänne, se oli aivan selvä. Mutta mikä? Tulla harhauttamaan arkkivelho, hämätä muut velhot uskomaan, että kaikki oli hyvin? Ei, Dani ei ollut niin tyhmä, että kuvittelisi hämäävänsä velhot. Hänen oli otettava se riski, että velhoista joku näkisi hänen sisimpäänsä. Tässä valossa ajateltuna hänellä oli pakko olla jokin todella painava syy ilmestyä Ammariin.
Easin kyllästyi seisomaan ja istui arkkivelholta vapautuneeseen tuoliin. Anselm sen sijaan ei voinut enää vastustaa noiden kaikkien kirjojen äänetöntä kutsua ja meni kirjahyllyn eteen selailemaan kirjoja. Tutvot meni juttelemaan Anselmin kanssa, sillä heitä kahta näytti yhdistävän rakkaus kirjoihin. Tutvot oli itsekin kirjoittanut muutaman kirjan, jonka hän katsoi hyväksi mainita myös kirjastonhoitajalle. Ghor istui vähän taaempana olevan laiskanlinnaan ja venytteli nautinnollisesti jalkojaan.
Mgia käveli ympäri huonetta. Äkisti hän pysähtyi, huudahti jotain ja lähti kaavun helmat liehuen ovesta ulos.

- No, mikäs hänelle nyt tuli, Tutvot ihmetteli.

- Tuollainen hän aina on, vastasi Ghor haukotellen ja etsi mukavan asennon tuolista.

- Mitenkä hänen kätensä…?

- Samanlainen, jollei jopa huonompi. Hän kun on niin tavattoman temperamenttinen, selvitti Ghor.

- Niinpä niin. Aina hän on ollut samanlainen. Kärkäs sanomaan vastaan ja tekemään täsmälleen päinvastoin, mitä on kehotettu. Silloinen arkkivelho oli melko epäileväinen tytön taitoa kohtaan, koska Mgia uhmasi useasti hänen käskyjään ja kehotuksiaan. Arkkivelho olisi mielellään potkaissut Mgian ulos koko koulusta, mutta hänellä ei ollut paljonkaan asiaan sanomista, sillä kaikki testit osoittivat Mgian olevan huipputasoa velhoudessa, etevin sitten Emisiorin.
Äkkiä kuului voimakas kolahdus. Kolahdus… kuulostaa mitättömältä ilmaisulta…lähinnä tuntui kuin linna olisi heittänyt kuperkeikkaa. Easin oli ensimmäisenä aulassa ihmettelemässä, mistä moinen ääni kuului ja pian koko aula täyttyi uteliaista velhoista, jotka katselivat yläkertaan. Osa heistä oli jo alkanut kiivetä rappuja ylös ja kohta kaikki muutkin seurasivat. Toisen kerroksen eteisessä oli lisää ihmetteleviä velhoja. Kolmannesta kerroksesta tuli velho, jostä olisi kehonsa koon puolesta tullut loistava painija. Hän oli leveä kuin ladon ovi ja niska hänellä oli kuin puun runko.

- Mitä täällä tapahtuu, hän kysyi kumisevalla äänellään.

- Outo kolahdus, mistä mahtoi johtua, piipitti pieni ja hento mies, jonka selässä oli ikävän näköinen kyttyrä ja hänen sormensa olivat värjäytyneet mustaksi, todennäköisesti jonkin kemiallisen reaktion vaikutuksesta.

Kun mitään tietoa ei saatu omituisesta paukahduksesta, eikä se toistunut enää, velhot hajaantuivat jatkamaan mitä olivat sitten tehneetkään ennen häiritsevää keskeytystä. Easin palasi muiden mukana takaisin arkkivelhon työhuoneeseen. Mgia oli portaita alas ja astui huoneeseen muiden mukana. Hän ei suostunut kertomaan mihin oli niin nopeasti häipynyt. ”Kunhan kävin tarkistamassa erään mieleeni juolahtaneen asian.” Easin otti reppunsa tuolin vierestä, johon hän oli sen jättänyt juostessaan katsomaan tapahtunutta järistystä. Se tuntui oudon keveältä…

- Voi ei!!!!

Huoneessa olijat katsoivat poikaa pelästyneenä, sillä tämän äänensävy oli säikäyttänyt heidät.

-Musta Peili on kadonnut!

Lue seuraava osa...

© Minna Leinonen

Jakaja  Jakaja  Jakaja Jakaja  Jakaja  Jakaja

Kirjan etusivulle|Kirjailijan esittely|Tapahtumapaikat kartalla|Eternin jumalat||Kirjan henkilöt|
Jatkokertomus - osa 1|Jatkokertomus - osa 2|Jatkokertomus - osa 3|Jatkokertomus - osa 4|Jatkokertomus - osa 5
Jatkokertomus - osa 6|Jatkokertomus - osa 7|Jatkokertomus - osa 8|Jatkokertomus - osa 9|Jatkokertomus - osa 10|Jatkokertomus - osa 11|Jatkokertomus - osa 12|Jatkokertomus - osa 13|Jatkokertomus - osa 14|Jatkokertomus - osa 15|Jatkokertomus - osa 16|