Lumi putosi maahan peittäen alleen kaiken. Isojen kuusien alla kasvavat puolukanvarvut luulivat ensin olevansa suojassa, mutta kujeileva tuuli kuljetti lunta myös puiden alle ja puolukat huomasivat olevansa aivan yhtä lumisia kuin jos olisivat seisseet keskellä aukeaa.
Punainen lakki vilahti puun rungon takaa.
-No, voi itku, kuului tuskastunut ääni. -Mistä ihmeestä sinä tuon olet ottanut?
-Löysin sen tuolta kivien luota.
-Näytät ihan naurettavalta.
-Ihan kuinka vaan, mutta tämä on lämmin.
Kaksi oravaa tirskahtelivat puun oksalla ja katselivat alhaalla olevia jäniksiä. Toisella oli päässään punainen… no, pipo, kaiketi. Lähinnä se näytti jonkun vanhalta sukalta, mutta koska se oli jäniksen päässä niin kaipa se sitten oli pipo.
Jänikset lähtivät loikkimaan omia teitään ja oravat käpertyivät koloonsa nukkumaan. Jonkin ajan kuluttua ne heräsivät uudelleen. Kuusen alta kuului puhetta. Oravat kurkistivat kolostaan ja näkivät lapsen kulkevan lähistöllä ja jupisevan itsekseen. Tosin tällä lapsella näytti olevan parta. -Missä ihmeessä se voi olla? Mihin olen sen kadottanut? Voi, voi, voi, voi… miten minä nyt ikinä sen löydän ja jos en löydä niin mitä sitten teen? -Mikähän häneltä mahtaa olla kadoksissa, ihmetteli orava toiselta.
Parrakas lapsi katsoi ylös ja näki oravat.
-Voi ihme, ehkä te voitte auttaa minua, olen nähkääs…
-Ymmärtääkö hän meidän puhettamme, pelästyivät oravat. –Tämähän on aivan tavatatonta!
-… olen hukannut lakkini.
-Miten ihmeessä ihminen voi ymmärtää meitä, näin ei ole ikinä tapahtunut.
-Voitteko kuunnella mitä minulla on teille asiaa. Tämä on nimittäin erittäin tärkeää…
-Odotas kun Esse kuulee tästä, hän ei usko tupsuisia korviaan…
-HEI, huusi ihminen puun juurelta selvästikin malttinsa menettäneenä.
Oravat hiljenivät.
-Minulta on kadonnut punainen lakki. Oletteko nähneet sellaista?
-Punainen lakki, punainen lakki … ,oravat supisivat. –Näyttääkö se sukalta? Näimme nimittäin punaisen sukan jäniksen päässä.
Oravat kertoivat parrakkaalle lapselta näyttävälle ihmiselle minne päin jänikset olivat lähteneet ja tämä lähti seuraamaan niiden jälkiä. Onneksi lumisade oli tauonnut, joten jänisten loikat näkyivät selvästi kuun valossa. Ja sen lyhdyn valossa, mitä tuo lakkinsa kadottanut ihminen kantoi. Jänikset istuivat kotonaan takkatulen loisteessa, kun he kuulivat oveensa koputettavan. He katsoivat toisiaan eivätkä uskaltaneet liikahtaakaan. Oveen koputettiin toistamiseen ja samalla heitä pyydettiin avaamaan ovi. Tästä jänikset päättelivät tulijan olevan jonkun eläimen, sillä ihmisethän eivät osanneet puhua eläinten kieltä, ja avasivat oven. Suuri oli heidän hämmästyksensä kun oven takana olikin ihminen, tai ainakin enemmän ihmistä kuin eläintä muistuttava olento. Jänikset aikoivat paiskata oven kiinni, mutta tämä ihminen laittoi suh'koht ison jalkansa oven väliin.
-Onko teillä minun lakkini?
-Lakki?
-Niin, punainen lakki. Oravista se näytti kuulemma sukalta, mutta teistä jompikumpi löysi sen tänään…
-Nonniin, minähän sanoin että siitä ei koidu muuta kuin harmia… Toinen jänis otti oven viereisestä koukusta punaisen lakin ja antoi sen kysyjälle.
-Tämä se on! Tämä se on! Voi tätä ilon päivää!! huuteli ja tanssahteli ihminen lakki kädessään.
Hän heilautti punaista lakkiaan ja jänisten koti oli yhtäkkiä täynnä koristeita ja kuusi seisoi kynttilöineen ja koristeineen keskellä huonetta.
-Mi-mitä tämä nyt oikein on? jänikset ihmettelivät.
-Nyt on joulu, hyvää joulua! sanoi tonttu ja katosi.
-Joulu, mikä ihme joulu on? kummasteli toinen jäniksistä.
-En tiedä, mutta kaiketi nämä kaikki tilpehöörit kuuluvat asiaan.
Seuraavana päivänä jänikset saivat tiedon, että kaikkien eläinten tuli kokoontua metsänaukealle suureen juhlaan. Oravat odottelivat jäniksiä tienristeyksessä ja yhdessä he jatkoivat juhlapaikalle. Joulusta eivät oravatkaan mitään tienneet, tiesivät vain, että heidän kotiinsa oli yllättäen ilmestynyt outoja, mutta kauniita koristeita.
Kun he saapuivat aukealle siellä oli suuri kuusi, jossa oli paljon kynttilöitä ja koristeita, kimaltelevia palloja, kultaisia ja hopeisia nauhoja. Kuusen alla oli röykkiöittäin paketteja jotka oli kääritty kauniiseen paperiin. Ja lisäksi siellä oli pöytiä, joilla oli herkullista ruokaa, puuroa, laatikoita, vihanneksia, salaatteja ja jälkiruuaksi oli paljon erilaisia kakkuja ja makeisia.
-Käykää pöytään, sanoi tonttu joka ilmestyi yhtäkkiä heidän vierelleen. –Pitäkää hauskaa, juhlikaa joulua.
-Mutta kun emme ymmärrä mikä se joulu on, eläimet sanoivat.
Silloin puhui kuusen latvassa oleva kaunis enkeli: Joulu on ilon ja valon ja rakkauden juhla. Ja mikä onkaan suurempi valo, kuin Jeesus Kristus, jonka syntymää näin juhlimme.
Suuri hartaus ja rauha laskeutui aukealle, kun eläimet ymmärsivät sydämissään mitä enkelin sanat tarkoittivat.
Ja suuri riemu saapui myöhemmin joulupukin muodossa joka ilmestyi jakamaan heille lahjat.
-Jaa-a, sanoi jänis taputtaen pulleaa vatsaansa, joka oli täynnä puuroa ja muita herkkuja. –Kyllä tämä joulu on aika mukava juhla.
-Niin on, sanoi orava. –Eiköhän aleta juhlia sitä joka vuosi?
-Sopii mainiosti! Huusivat kaikki eläimet kuorossa ja tonttu ja enkeli hymyilivät katsellessaan eläinten iloa.

Sadun kirjoitti © Design : Minna Leinonen
Tarinan kopiointi ei sallittua ilman tekijän lupaa.

Kuvat © Design : Pauliina Ihalainen
Kuvien käyttö ja kopiointi muuhun tarkoitukseen vain tekijän luvalla.

Lisää satuvisailuja...

         

Ajankohtaista | Aukioloajat | Etusivu | Yhteystiedot | Käyttösäännöt | Maksut | Verkkokirjasto | Verkkokirjaston käyttöohjeet | Käyttöohjeet matkapuhelimelle | E-kirjan käyttöohjeet | Satuvisa | Tietokannat | Uuutuudet | Lehdet | Kirjan matkassa | Satutunnit | Kuvia kirjastoista | Fantasiakirja | Palaute | Kaukolainapyyntö | Osoitteenmuutos | Hankintapyyntö | Linkkejä | Tilastotietoja Pöytyän kirjastosta | Pöytyän kunnan sivuille |