 |
Pihlajapuiden marjoja notkuvat oksat heilahtelivat tuulessa, kun karhu käveli niiden alta.
Se katsoi pihlajamarjoja ja muisteli ketun joskus sanoneen, että ne olivat happamia.
Nalle maistoi silti yhtä marjaa, mutta hänen suussaan se ei maistunut kovinkaan kummoiselta.
Se kettu, aina liioittelemassa, otso ajatteli ja jatkoi matkaansa. Se oli menossa katsomaan uutta rakennusta, josta oli kuullut eräältä kissalta.
Kissa oli kertonut, että talo oli omituinen, siellä ei ollut kunnon huonekaluja, ei paljon mitään syötävään, ihmisiä lampsi edestakaisin ja siellä istui kiukkuisen näköinen nainen jonkinnäköisen
tiskin takana.  Minä vähän luulen sen olevan sellainen talo, jota sanotaan kirjastoksi, oli kissa sanonut. – En oikein tiedä mikä muukaan se voisi olla, sillä siellä on hyllymetreittäin kirjoja. -Mitä kissa tällaisista asioista tietää, oli pöllö sanonut korkealta oksaltaan. – Minä olen tunnetusti metsän viisain olento, joten minä käyn katsomassa ja tulen kertomaan mikä se paikka on. Pöllö oli lähtenyt sinä iltana ja seuraavana iltana se oli kertonut metsän eläimille, että se oli aivan tavallinen rakennus, joka oli pimeänä eikä siellä käynyt ketään.  -Valot kyllä syttyivät kun lensin lähemmäs tutkimaan, ja ne häikäisivät minut hetkeksi, joten katson se talon olevan erittäin antisosiaalinen, päätti pöllö kertomuksensa ja viimeisiä sanojaan painottaakseen se pyöräytti päätään kerran ympäri. -Mikä on antisosiaalinen, kysyi mäyrä, mutta jäi ilman vastausta sillä hirvi keskeytti sanoen: -Minä käyn katsomassa, sillä minä olen niin korkea, että näen ikkunoista sisään paremmin kuin te. Seuraavana iltana, kun hirven piti kertoa retkestään, tämä mutisi, ettei ollut muistanut koko asiaa, sillä se oli törmännyt vanhaan tuttuunsa, erääseen autoon ja jäänyt sen kanssa rupattelemaan, kunnes poliisit olivat tulleet paikalle ja käskeneet heidän hajaantua, sillä siellä ei ollut mitään nähtävää. Hirvi ei ollut ymmärtänyt mitä nähtävää siellä olisi pitänyt olla, mutta hän kunnioitti poliisin auktoriteettia ja lähti paikalta. Ja siinä oli unohtunut koko tutkimusmatka. Autolta hirvi oli kuitenkin ehtinyt kysyä asiaa ja tämä oli kertonut, että hän ajoi omistajansa aika usein kyseiseen taloon ja ainakin omistaja toi ja vei sieltä kirjoja. -Hirven kertomuksen perusteella voinemme vetää sen johtopäätöksen, että kyseessä on kirjasto, sanoi pöllö. – Ja koska eläimet, paitsi lukutoukat, eivät käytä kirjastoa, niin ja hiiret, mutta he eivät lue, vaan syövät kirjoja, voimme varmasti unohtaa koko asian ja miettiä seuraavan kerran jotain muuta.  Muutaman päivän kuluttua varis huusi karhua. Mesikämmen pysähtyi ja katsoi ylös taivaalle. Varis laskeutui ja raakui karhulle, että tämän olisi hyvä käydä siellä kirjastossa. -Miksi? -Siellä on vaikka kuinka paljon karhuja. -Minkä tähden? -En tiedä, mutta käy katsomassa. Ja niin kontio oli nyt matkalla kirjastoksi kutsuttuun rakennukseen. Ilta oli jo pimennyt, sillä oli syksy. Talossa paloivat vielä valot ja karhu meni ja kurkisti sisään ikkunasta. Siellä hääräsi kaksi naista, jotka, toden totta, laittoivat jotain lappuja karhujen kaulaan! Karvalallu meni katsomaan lasiovesta, sillä siitä näki paremmin. Samalla sen tassut kolahtivat ikkunalasiin ja sisällä olevat naiset katsoivat toisiaan. Toinen heistä lähti tulemaan kohti ovea. Karhu jähmettyi paikoilleen. Nainen avasi oven ja huudahti ihastuneena. -Leena! Katso kuinka elävänoloinen nalle oli jätetty oven taakse. Kukahan tämän omistaa? -No, eiköhän se selviä sitten, vastasi Leenaksi puhuteltu ihminen. Karhuparka ei uskaltanut kunnolla hengittääkään ja muiden nallejen tavoin sen kaulaan ripustettiin numeroitu lappu. Naiset poistuivat ja ohto jäi kirjastoon. 
Koko viikon nalle istui muiden joukossa kirjaston hyllyillä ja ihmiset kävivät katsomassa niitä. Karhu poloinen olisi kuollut nälkään sen viikon aikana, mutta onneksi sisälle tullut perhonen lupautui viemään sanan metsään, että toisivat karhulle ruokaa.
Viikon loputtua, kirjaston naisihmiset laskivat jotain paperilappuja ja katsahtivat sitten karhuun.
-Tuo voitti, sanoi toinen.
-Niin teki, mutta kuka sen omistaa?
-Täytyy varmaan kysellä ihmisiltä, jotta saamme antaa sen takaisin ja palkita omistajan.
Palkita? Olenko voittanut jotain, karhu ajatteli ilahtuneena.
Naisten lähdettyä karhu lähti liikkeelle. Se etsi innoissaan palkintoaan ja löysi jotain minkä se ymmärsi olevan palkinto. Karhu otti sen mukaansa ja lähti kirjastosta hirven, ketun ja pöllön avustamina.
-Minä voitin, karhu sanoi kavereilleen.
-Ai, jaa. Mitä? Seuraavana päivänä kirjaston tädit olivat ihmeissään, sillä voittanut nalle oli kadonnut ja keittiöstä oli hävinnyt keksilaatikko ja omenamehutonkka, jonka kirjastonjohtaja täti oli juuri edellisenä päivänä heille tuonut. -No, voi harmi, sanoivat kirjaston ikitädit. -Se oli hyvää mehua, missähän se ja keksit ovat? Niin, ja se nalle? Metsässä istuivat eläimet ringissä ja söivät keksejä ja joivat omenoista puristettua mehua, jossa ketun mukaan oli vallan mainio jälkimaku. -Saat toistekin osallistua näyttelyihin, sanoi hirvi karhulle, jos palkinnot ovat näin maittavia. Karhu söi suunsa tyhjäksi ennen kuin vastasi: Kyllä seuraavaksi saa olla jonkun toisen eläimen vuoro. Parempi lopettaa kun on voitolla, se vielä tokaisi ja laittoi suuhunsa lisää keksejä.
Sadun kirjoitti © Design : Minna Leinonen |
| Kysymykset | |
| 1. Kuka oli väittänyt pihlajanmarjojen olevan happamia? | |
| 2. Kuinka monta karhun lempinimeä löydät sadusta? | |
| 3. Mitä karhu oli vienyt palkinnoksi? | |
| 4. Mitkä eläimet lukevat kirjoja? | |
