 |
|
|
Perhonen lensi ilmassa. Se tunsi kuinka aurinko lämmitti sen siipiä ja lempeä tuuli kuljetti sitä mukanaan. Se laskeutui kukkaselle ja jätti siipensä auki, imien itseensä kaiken syyskesän lämmön. Tuuli tuntui voimistuneen, sillä perhonen tunsi kuinka kukka, jolla se istui alkoi huojua voimakkaammin. Yhtäkkinen, raju puuska heitti perhosen ilmaan ja se sai läpsytellä siipiään niin lujaa kuin kykeni päästäkseen turvaan suuren pensaikon lehvästöön. Tuuli nauroi mennessään. Siitä oli hauskaa pelotella ja säikytellä perhosia ja muita ilmassa lentäviä olentoja, kuten lintuja, sudenkorentoja ja kärpäsiä. Tuulesta oli kivaa taivuttaa puun oksat ja heittää hatut ilmaan miesten päästä ja katsella kuinka he juoksivat päähineitään kiinni.   Tuulesta oli hassua sekoittaa juuri kampaamosta tulleiden naisten hiukset ja heiluttaa naruilla kuivuvia pyykkejä niin paljon, että lopulta ne olivat narulla aivan solmussa. Joskus kun tuuli oli huonolla tuulella, se nostatti myrskyn ja ajoi ihmiset koteihinsa ja katseli kuinka nämä pelkäsivät. Tuulesta se oli huvittavaa ja tämä piristi sitä niin, että tuuli saattoi siitä riemusta olla kiusaamatta ketään muutamaan päivään. Kerran tuuli törmäsi suureen kallioon. Se yritti työntää kallion pois tieltään, mutta kallio ei siirtynyt hiukkaakaan. Tuuli puhalsi kovemmin ja kovemmin, mutta kallio pysyi paikoillaan, vaikkakin kalliolla olevat kanervat ja heinät lähtivät lentoon. -Mikset sinä väistä ja pelkää minua? Tuuli kysyi kalliolta. -Miksi minun niin pitäisi tehdä? Kallio kysyi matalalla ja hitaalla äänellään. –Olen seissyt tässä vuosituhansia, juuri tässä, aina tässä samassa paikassa juuri tällaisena kuin minut nyt näet. Tuuli kierteli kalliota ja kysyi: -Eikö se ole tavattoman tylsää? Minusta on kiva kierrellä paikkoja, nostattaa myrskyjä ja pelotella ihmisiä ja eläimiä. -Miksi? Mitä riemua siitä saat? kysyi kallio, sillä se ei taasen ymmärtänyt miksi pitäisi mennä koheltaa ympäri maailman, kun pystyi katselemaan sitä paikaltaankin. Tuuli pysähtyi kallion eteen. Se ei ollut ikinä ajatellut miksi se oli siitä niin hauskaa. Se esitti vastakysymyksen: -No, mitä riemua on sitten seistä samalla paikalla iät ja ajat? Hetken mietittyään kallio vastasi: -En tiedä, mutta tällainen minä olen aina ollut, enkä siis muusta tiedä. -Niin, sama tilanne, tuuli vastasi. –Olen aina ollut tuuli. Perhonen lensi kallion laelle. -Sinä olet kallio ja sinä olet tuuli, toinen on maasta ja toinen ilmasta, mutta olette lähtöisin samasta maailmasta. Molemmilla on omat tarkoitusperänsä. -Mitkä? kallio ja tuuli kysyivät. -Mistä minä tietäisin, minä olen vain perhonen, vastasi perhonen ja lennähti tiehensä. Tuuli ja kallio katsoivat hetken toisiaan ja sitten tuuli lähti puhaltamaan omia teitään. Kotvasen kuluttua se tuli takaisin kallion luo ja sanoi: -Voin tulla silloin tällöin tervehtimään sinua ja kertomaan mitä olen tehnyt. -Se olisi mukavaa. Minäkin voin kertoa sitten sinulle mitä minä olen nähnyt. Ja sitten tuuli lähti ja kallio jäi paikalleen. Perhonen lenteli hetken tuulen mukana ja laskeutui sitten auringon lämmittämän kallion päälle. |
 |
Sadun kirjoitti © Design : Minna Leinonen |
|
| Kysymykset | |
| 1. Mihin perhonen meni tuulta piiloon? | |
| 2. Mitä tuuli teki naisten hiuksille ja miesten hatuille? | |
| 3. Kuuluvatko tuuli ja kallio samaan maailmaan? | |
| 4. Mitä kallio ja tuuli sopivat keskenään? | |
