-Hei, sanoi toinen menninkäinen toiselle. –Miksi täällä on näin pimeää?
-En tiedä, mutta kuu näyttää kadonneen!
Menninkäiset katsoivat taivaalle ja toden totta, siellä ei ollut enää kuuta, oli vain pikkuruisia tähtiä, joiden loiste ei paljon maata valaissut.
-No, johan on merkillistä. Mihin ihmeeseen kuu on voinut kadota? Juurihan se tuolla viime yönä loisti kirkkaampana kuin yksikään timantti. Timantti-sanan kohdalla he vilkaisivat toisiaan.
-Voi älytöntä, luuletko…
-Onhan se mahdollista.
Menninkäiset sytyttivät mukanaan kuljettamansa lyhdyt ja lähtivät taivaltamaan kohti lohikäärme Kiwan luolaa. He kulkivat läpi pimeän metsän, vain lyhdyt näyttivät heille tietä. Pöllöt, ketut ja muut öisin liikkuvat eläimet tervehtivät menninkäisiä ja ihmettelivät, missä kuu mahtoi olla. Menninkäiset sanoivat olevansa juuri menossa ottamaan siitä selvää.
-Kuun on parasta tulla pian takaisin, sillä eihän tällaisessa pimeydessä osaa ollenkaan elää, sanoi eräskin kettu.

Viimein he tulivat Kiwan luolalle.
-Hei, he huusivat yhteen ääneen. –KIWA!!!
-Mitä nyt, huusi lohikäärme vastaan luolansa uumenista.
-Oletko sinä mennyt varastamaan kuun?
Menninkäisten kysymykseen vastasi pelkkä hiljaisuus.
-Kiwa??
-Minkä kuun?
-Minkä kuun?!! No, sen kuun joka tuolla taivaalla tapaa loistaa. Oletko vienyt sen ja jos olet niin miksi ihmeessä? Eihän se ole kultainen tai jalokivinen.
-Se on suuri helmi, kuului ihmeen pieni ääni (tullakseen niin suuren olennon suusta) luolan suulta. Kiwa oli tullut esiin ja katseli menninkäisiä korkeuksistaan.
-Helmi?? Ei se mikään helmi ole!
-Minä voisin kuvitella sen olevan helmi, yritti Kiwa.
-Ei tule mitään. Kuun kuuluu olla taivaalla meidän kaikkien ilona, ei yksin sinun tuolla luolassasi. Ole ystävällinen ja palauta se paikalleen. Kiwa mietti hetkisen ja tuli siihen lopputulokseen, että menninkäiset olivat oikeassa. Kuu kuului kaikille, ei yksin hänelle. Ja sitä paitsi, kuu ei todellakaan ollut helmi.