Valtteri olisi halunnut piirtää, mutta hän ei löytänyt mistään mummin hänelle ostamia kyniä.
Valtteri haki kaikkialta.
Laatikosta
sängyn alta….
…komerosta, mutta kyniä ei löytynyt mistään.
Hän kysyi nalleltaan Herra Otsolta oliko tämä nähnyt hänen kyniään?
Valtteri kysyi koiraltaan Rekulta oliko se vienyt hänen kynänsä?
-Hau, hau, sanoi Rekku ja nuolaisi Valtteria isolla kielellään. Valtteri oli jo aivan onneton, joten hän meni äitinsä luo keittiöön kysymään tiesikö äiti missä kynät olivat.
Äiti oli keittiössä leipomassa. -Äiti, sanoi Valtteri itku kurkussa, minun mummilta saamani kynät ovat kadonneet. Äiti pyyhki jauhoiset kätensä esiliinaan ja otti Valtterin syliinsä. -Minäpä kerron sinulle minne kaikki kadonneet kynät joutuvat. "Olipa kerran kuningas, joka hallitsi hyvin suurta valtakuntaa. Kuninkaan piti tehdä paljon hyviä ja järkeviä päätöksiä ja niinpä kuninkaan kirjurit ahersivat pitkiä päiviä kirjatakseen ylös kaikki kuninkaan tekemät päätökset ja asettamat lait. Nämä päätökset tuli tietenkin kuninkaan myös allekirjoittaa, jotta ne tulisivat virallisesti voimaan. Kuningas oli hyvin ylpeä allekirjoituksestaan, joka oli erittäin hieno ja koukeroinen.

Eräänä päivänä kuninkaan pääkynänpitäjä huomasi, että linnasta olivat kaikki kynät kadonnet.
Koko henkilökunta, jota oli kaikkiaan kaksisataa, osallistuivat etsintään, mutta yhtään ainoaa kynää ei löytynyt. Kuningasparka oli aivan epätoivoinen, sillä hän oli juuri kehitellyt hyviä lakeja, jotka hän olisi halunnut kirjata muistiin.
Kuningas käveli pitkin linnansa käytäviä voivotellen ja kiskoen hiuksiaan, sillä niin täynnä oli hänen päänsä hienoja ideoita, että sitä ihan pakotti.
Sitten hän keksi.
Hän kutsui muutaman hovipojan ja -tytön luokseen ja käski heidän opetella ja ulkoa muistaa hänen laatimansa uudet lait.
Pojat ja tytöt opettelivat ja opettelivat. He jankkasivat kuninkaan heille sanallisesti kertomia lakejaan koko yön ja aamun koittaessa kuningas halusi kuulla kuinka hyvin he muistivat opettelemansa
Erään pojan piti muistaa, kuinka tärkeää oli muistaa ruokkia koirat ja toisen tuli muistaa, että hampaat piti opetella harjaamaan päivittäin, jotta hammaspeikko ei pääsisi tekemään suussa tuhojaan.
Mutta jotenkin he olivat onnistuneet sotkemaan muistettavat asiat. Ehkä se johtui siitä, että he olivat istuneet vierekkäin ja puhuneet ääneen ja niin olivat sanat ja ajatukset menneet sekaisin.
He nimittäin muistivat, että hammaspeikko tuli ruokkia päivittäin ja koirien piti opetella harjaamaan suunsa
-Ei, ei, huusi kuningas ja raastoi epätoivoissaan partaansa. –Eivät ne noin menneet.
Hovipojat ja –tytöt näyttivät noloilta. Kyllä he olivat yrittäneet tehdä parhaansa, mutta oli vain niin vaikeaa muistaa, kun ei ollut kirjoitettuja muistiinpanoja joista olisi voinut tarkistaa, jotta muistiko oikein.
Koko kuninkaan hyvin järjestäytynyt valtakunta oli sekaisin, sillä ketään ei muistanut tarkasti mitä oli sopinut, koska ja kenen kanssa. Ystävät tapasivat toisiaan väärään aikaan väärässä paikassa (tai siis eivät tavanneet, koska he olivat eri aikaan ja eri paikassa), no, joka tapauksessa asiat eivät sujuneet ollenkaan hyvin.
-Nyt tämä saa riittää, sanoi kuningas alamaisilleen. –Meidän on löydettävä kynät jostain, sillä tämä on mennyt ihan hulinaksi koko touhu.
-Olisi selvitettävä mihin meidän kynämme oikein katoavat, ehdotti vanha ja arvokas hoviherra.
-Johan sitä on yritetty selvittää, mutta kukaan ei tiedä.
-Minä tiedän, vastasi hentoinen ääni jostain salin nurkasta.
Kaikki katsoivat äänen suuntaan. Puhuja oli pieni poika, jolla oli paljon pisamia kasvoissaan ja toinen etuhammas puuttui.
-Minä kuulin kun eräänä yönä peikot kävivät linnan kirjoitussalissa ja veivät kaikki kynät.
-Miksi ihmeessä, ihmetteli kuningas, eiväthän peikot osaa lukea eivätkä kirjoittaa?
-Siksi juuri. He eivät halua, että kukaan muukaan kirjoittaa.
Hoviväki katseli toisiaan. Mitäs nyt tehdään?
-Meidän on haettava kyniä jostain muualta, ehdotti linnan paras kirjuri, joka oli aivan masentunut kun ei ollut saanut kirjoittaa pitkään aikaan. Hän sanoi, että hänen kirjoituskättään kolotti kirjoittamattomuuden takia.
-Mistä me niitä saamme?
-Minä tiedän, sanoi sama pisamanaamainen pikkupoika. –Tuolla on toinen maailma ja siellä on niin paljon kyniä, etteivät he huomaa jos silloin tällöin lainaamme muutaman.
Niinpä kuningas nimitti pojan Kyniennoutajaksi ja hän haki aina uusia kyniä, kun valtakunnasta alkoivat kynät loppua.

-Sinnekö siis minun uudet kynäni ovat joutuneet, ihmetteli Valtteri äidilleen.
-Kyllä vaan. Aina kun meiltä katoaa kyniä on kuninkaan Kyniennoutaja ollut asialla. Tälläkin hetkellä kirjurit varmaan kirjoittavat kynät sauhuten kuninkaan lakeja ja asetuksia.
Tavallaan hän oli ylpeä siitä, että hänen kynänsä olivat kelvanneet niinkin tärkeään tehtävään, mutta hän olisi mielellään vielä itsekin piirrellyt niillä, sillä ne olivat hienot kynät.

Sadun kirjoitti © Design : Minna Leinonen
Tarinan kopiointi ei sallittua ilman tekijän lupaa.

Kuvat © Design : Pauliina Ihalainen
Kuvien käyttö ja kopiointi muuhun tarkoitukseen vain tekijän luvalla.