 
Satoi vettä. Niinpä tietysti, sillä oli kesä.Tuuli väänsi puiden oksat sivulle ja alaspäin. Se riepotteli niitä ylös ja alas. Puut kestivät sen, mutta ikkunasta katselevat Santeri ja Sanna eivät tahtoneet kestää. Molemmat huokaisivat kuuluvasti. -Onpas taas kiva kesä. -Joo… Hiljaisuus jatkui. Sen rikkoi vain silloin tällöin kuuluva huokailu. Aurinkoisella ilmalla mummolassa olisi ollut vaikka mitä tekemistä, mutta sadesäällä siellä oli tylsää. Kotona olisi voinut pelata tietsikalla, mutta ei mummilla ja vaarilla mitään tietokoneita ollut. 
Hyvä kun oli televisio. Eikä sieltäkään näkynyt muuta kuin neljä kotimaista ja yksi ruotsinkielinen kanava. Sanna ja Santeri olivat pelanneet mummin ja vaarin kanssa korttia niin paljon, että ne tulivat uniinkin. Vielä yksikin korttipeli, niin heiltä tulisi kortteja korvista ulos. Lattia narisi, sillä vaari torkkui keinutuolissa. Mummi puuhasi keittiössä varmaankin ruuanlaiton parissa, sillä aina silloin tällöin kuului kattilan kolinaa. Lapset menivät keittiöön mummin seuraan. -Mitäs lapset? mummi kysyi. -Meillä ei ole mitään tekemistä, kun ulkona sataa. -Voidaa me pelata korttia… -EI, huudahtivat lapset yhdestä suusta. -No, jospa minä kerron teille tarinan. "Kauan sitten kun minä olin pieni tyttö, kävi niin, että metsäretkelläni tapasin peikon." -Ei peikkoja ole olemassa, keskeytti Santeri. 
"Peikko istui kivellä ja näytti olevan ajatuksiinsa vaipuneena, sillä se ei huomannut lainkaan minua. Menin nopeasti puun taakse piiloon ja kurkin peikkoa sen takaa. Peikko huokaili siinä istuessaan ja minun tuli lopulta sitä surku. Menin hiljaa lähemmäs ja kysyin sitten: Mikä sinulla on hätänä?
Peikko säikähti, sillä se ei ollut kuullut minun tuloani."-Etkö sinä ollenkaan pelännyt, Sanna kysyi mummoltaan. "Pelkäsin hieman, sillä en tiennyt mitä peikon ruokavalioon kuuluu. Jos se olisi ollut lihansyöjä minun olisi varmaan käynyt kalpaten. Peikko katsoi minua ja huokaisi uudelleen. Se otti kiven viereltään ja laittoi sen suuhunsa ja alkoi rouskuttaa. Pieniä kivenmurenia putosi minun päälleni, joten siirryin seisomaan hieman kauemmas. Minä olen niin yksinäinen, peikko kertoi. Kaikki juoksevat aina karkuun minut nähdessään. En minä juokse sinua karkuun, minä vastasin. Voin leikkiä kanssasi jos haluat." -Leikitkö sinä peikon kanssa? epäilivät lapset mummin kertomusta. "Minä ja peikko leikimme piilosta, hippaa ja vaikka mitä. Meillä oli tosi hauskaa. Talveksi peikko aina muutti etelään, sillä se ei pitänyt pitkistä talvista. Minäkin olisin lähtenyt sen mukaan, mutta vanhempani eivät päästäneet. Eivät he kyllä uskoneet koko peikkoon." -No, onko tuo nyt ihmekään… 
-Sitten vain kävi niin, että minusta kasvoi aikuinen, enkä enää ehtinyt, tai ehkä viitsinyt, käydä leikkimässä peikon kanssa.-Oletko nähnyt peikkoa sen jälkeen? lapset kysyivät. -Muutaman kerran olen luullut nähneeni siitä vilauksia, mutta en ole varma. Mummin kertomuksen aikana aurinko oli jälleen tullut esiin sadepilvien lomasta. Siltä istumalta lapset päättivät lähteä metsään etsimään peikkoa. Vaari tuli keittiöön haukotellen. -Missäs lapset ovat? -Minä kerroin heille siitä ajasta kun leikin metsässä peikon kanssa ja nyt he ovat etsimässä sitä. -Jaaha, vaari hekotteli. – Seuraavaksi varmaan sitten kerrot ajasta jolloin olit keijukainen? 
Metsässä lapset etsivät peikkoa. He kurkistelivat puiden ja pensaikoiden taakse, etsivät luolista ja kivenkoloista. Peikkoa he eivät löytäneet, mutta muuten heillä oli todella mukavaa. Kun he olivat lähdössä metsästä pois, he löysivät kaarnaan kirjoitetun viestin: "Kivaa kun kävitte leikkimässä kanssani. Tulettehan huomenna uudelleen?" Allekirjoituksena oli Peikko. Lapset katsoivat toisiaan hämmästyneenä ja lähtivät sitten juoksuun. Juostessaan he huusivat: MUMMIIII !!!!
Sadun kirjoitti © Design : Minna Leinonen | |||||||||
