 
|
Laiskurien laivamatka
Olipa kerran laiva joka kuljetti laiskureita. Laiskurit makailivat pitkin poikin laivankantta tekemättä yhtään mitään.
Laivan miehistö ja kapteeni olivat hieman nyreissään, mutta koska heille oli matkasta maksu maksettu,
ei heillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin viedä laiskurit sinne minne pitikin.
Laiskurit olivat matkalla Las Lokosiin, sillä he olivat kuulleet, että siellä oli lokoisat oltavat.
Vieläkin leppoisammat kuin heidän kotipaikassaan Lepolaiskasessa.
Los Lokosissa ei kuulemma tarvinnut edes itse kääntää kylkeä vaan siellä oli palvelijoita, jotka tekivät sen heidän puolestaan.
-Hyvä mies, sanoi eräs laiskuri ohikulkevalle merimiehelle. – Voisitteko tuoda minulle lasillisen vettä?
Ja kun siinä nyt seisotte, niin voisitteko pyyhkiä kasvoiltani hien pois?
Aurinko on paistanut niin kuumasti, että minulle on tullut hiki ja se on erittäin epämiellyttävän tuntuista.
Merimies katsoi laiskuria kasvoillaan ilme, joka oli jotakin ällistyksen ja tyrmistyksen rajoilla.
Merimiehillä oli merillä kiire, eikä hän olisi ehtinyt passaamaan matkustajia,
jotka eivät muuta tehneet kuin loikoilleet pitkin laivaa.
Mutta toisaalta matkustaja oli aina maksava asiakas, joten merimies Matson oli hieman ymmällään sen suhteen miten hänen nyt pitäisi toimia.
Mikäli hän nyt lähtisi toimittamaan matkustajan pyyntöä, mitä kapteeni siitä sanoisi? Ja jos hän jättäisi täyttämättä matkustajan pyynnön, mitä kapteeni siihen sanoisi?
- Matson, miksi seisotte toimittamassa tyhjää keskellä kantta, vaikka työt odottavat tekijäänsä? kysyi pursimies.
-Ööö…tuota, aloitti Matson. – Katsokaas, sir, kun tämä herra tässä pyysi minua tuomaan itselleen vettä ja pyyhkimään hien hänen kasvoiltaan.
-Jaha, sanoi pursimies ja hänelle ilmaantui kasvoilleen samanlainen kummeksuva ilme kuin oli ollut Matsonilla hetki sitten.
– Jaha, jaha. Niin niin…No, niin...tehkää kuten matkustaja pyytää.
Pursimies poistui paikalta ja suuntasi kulkunsa kohti kapteenia, joka oli ruorissa ohjaamassa laivaa.
-Kapteeni, pelkään, että meille tulee vielä ongelmia matkustajiemme kanssa.
-Miksi niin?
-He pyytävät miehiä tekemään kaikennäköisiä joutavanpäiväisiä turhuuksia,
kuten pyyhkimään hikeä otsaltaan ja leyhyttelemään viileää ilmaa heidän kasvoilleen.
Eräs laiskuri kuulemma pyysi muuttamaan purjeen asentoa, jotta se varjostaisi häntä auringonpaisteelta.
-Vaikea tilanne, kapteeni myönsi, mutta he ovat kuitenkin maksavia matkustajia.
   
Ongelmallinen tilanne laivalla jatkui. Laiskurit teettivät merimiehillä aivan turhia töitä. Pyysivät kääntämään laivan, jotta tuuli kävisi paremmin heidän kasvoilleen,
rakentamaan uima-altaan kannelle, jotta he voisivat kylpeä, hakemaan tyynyjä heidän pehmikkeikseen,
uimaan läheiselle saarelle noutamaan ananaksia ja muita hedelmiä, pusertamaan appelsiineista heille tuoremehua,
tekemään hedelmäsalaattia, leikkaamaan heidän varpaankyntensä…
Miehistön pinna alkoi olla äärimmilleen kiristettynä.
Kapina oli jo lähellä ja kapteeni mietti tilannetta yliperämiehen ja pursimies kanssa.
-Miehistön ehdotus on, että jätämme laiskurit lähimmälle saarelle.
-Voimmeko tehdä niin? Luulen, että se ei ole hyvän matkustusperiaattein mukaista toimintaa, tuumi kapteeni.
– Olen kyllä itsekin niin täynnä heidän vaatimuksiaan, että annan kohta piupaut kaikille periaatteille ja nakkaat heidät omakätisesti mereen.
Yksikin miekkonen pyysi minua kuorimaan itselleen banaanin ja syöttämään sen hänelle, koska hän ei jaksanut nostaa kättään syödäkseen itse.
-Kuinka kaukana Los Lokos vielä on?
-Kyllä matka vie vielä pari-kolme päivää. Neljä, jos sää huononee ja vielä kauemmin jos tuuli tyyntyy.
Seuraavana päivänä tuuli tyyntyi.
-Sillä tavalla, kapteeni sanoi. – Pitihän tämän arvata. Nyt laiskurit rutisevat ja kitisevät entistä enemmän.
Laiva ei liiku, eikä ole tuulta eli on kauhea hiki ja kova jano ja selkää särkee, kun aallot eivät kääntele heitä puolelta toiselle. Ja mitä nyt tekevät merimiehet: kääntelevät matkustajia puolelta toiselle.
Voi Neptunus, Poseidon ja Ahti sentään!
Yliperämies ja pursimies huokaisivat. Tämä oli heidän merimiesuransa karsein reissu.
Tyyntä ilmaa kesti kaksi päivää. Kaksi kovaa koettelemusten päivää. Siitä pitivät laiskurit huolen.
Kapteenilla, yliperämiehellä ja pursimiehellä oli täysi työ pitää aisoissa merimiesten halu heittää matkustajat laidan yli mereen.
-Minun käteni haisevat hedelmiltä varmaan puoli vuotta tämän reissun jälkeen, sanoi eräs merimies toiselle.
– En ole ikänäni näin paljon joutunut kuorimaan appelsiineja, omenoita, banaaneja, päärynöitä ja ties mitä.
-Mitä sinä valitat, sanoi toinen. – Minä olen joutunut avaamaan kookospähkinöitä ja niitä on tosi vaikea saada auki.
Monta kertaa olisin mieluusti kopauttanut kookoksella laiskuria päähän ja kokeillut olisiko niitä sillä tavoin ollut helpompi avata.
Kahden päivän jälkeen laivan purjeet hulmahtivat ja tuuli nousi. Matka jatkui kohti Los Lokosia.
Tiedä vaikka meren jumalat olisivat hieman häpeilleet aiheuttamaansa tyyntä ilmaa, sillä koko matkan tuuli puhalsi suotuisasti ja matka taittui niin ripeästi, että he olivat perillä vuorokauden kuluttua.
Laiskurit kannettiin ulos laivasta los lokoslaisten riesaksi. Merimiehet huokaisivat helpotuksesta.
Vihdoinkin he olivat päässeet hankalista matkustajistaan eroon.
Eräs mies tuli kapteenin luokse ja kysyi: ”Otatteko matkustajia laivaanne?”
-Totta kai, kapteeni vastasi. – Meillä on nyt hyvin tilaa, kun edelliset matkustajat jäivät tänne.
-Voi kuinka erinomaista, huudahti herra. – Minulla olisi ryhmä kaakottajia, jotka pitäisi viedä Cootkot-saarelle.
Kapteenin ja merimiesten mieleen iskeytyi kuva merimatkasta ihmisten kanssa, jotka puhuisivat jatkuvasti. Jatkuvaa kälätystä ja pölötystä, yhtämittaista pulinaa, pölinää ja hölinää.
-Ei! Ei sittenkään. Meillä ei olekaan tilaa, kapteeni sanoi ja poistui paikalta.
 
-No, voi harmi, herra harmitteli itsekseen. – Millä laivalla minä sitten saan kanani ja hanheni kuljetettua?
Sadun kirjoitti © Design : Minna Leinonen
Tarinan kopiointi ei sallittua ilman tekijän lupaa.
Osan tarinan kuvista piirtäneet: Outi Ketola ja Kati Heikkonen
|
