 
|
Koiran haukku
Olipa kerran koira, joka oli ylpeä komeasta äänestään.
Se oli matala, kumea ja pelottava ääni.
Koira rakasti ääntään niin paljon, että ei millään malttanut olla kuuntelematta sitä.
Se haukkui ja haukkui. Ihaili omaa ääntään ja haukkui lisää.
Ihmiset kävivät sille jotain huutamassa, mutta koira otti ne vain pyynnöksi haukkua lisää.
Rasmus, se oli koiran nimi, nukkui eräänä yönä kaikessa rauhassa kopissaan.
Se heräsi pieneen helinään, joka kuului sen korvan juuressa.
Rasmus avasi ensin toisen silmänsä ja näki pienen siivekkään olennon lentelevän silmiensä edessä.
Rasmus avasi molemmat silmänsä.
-Vuff, vuff-nä olet? Rasmus vaikeni ja aloitti uudelleen. – Osaanko minä puhua ihmistä?
Pieni siivekäs olento, joka oli lennellyt sen kuonon kieppeillä, laskeutui nyt Rasmuksen nenän päälle.
-Sinä osaat puhua universaalia, se selvensi. – Universaali on kieli, jota kaikki ymmärtävät unen tasolla.
-Kuka sinä olet?
-Minä olen Sipisiini Lerätehti, unien keiju.
-Onpas sinulla omituinen nimi. Minun nimeni on paljon yksinkertaisempi.
-Rasmus.
-Se olen minä.
-Sinä kuulemma pidät kovasti äänestäsi.
-Näin on, haluatko kuulla kuinka hieno ääni minulla on?
-Ei kiitos, olen saanut kuulla sitä ihan tarpeeksi. Sinun on lopetettava tuo jatkuva haukkuminen.
Se häiritsee muita eikä palvele ketään. Käytä ääntäsi vain kun on pakko.
Etkö muista poikaa, joka huusi turhaan ”susi, susi” ja lopulta häntä ei enää uskottu.
-En lopeta. Haukkuminen on hauskaa ja minulla on niin hieno ääni, ettei se millään voi häiritä ketään.
Enkä edes tunne jotain poikaa, joka huutaa susi, jota en myöskään tunne.
-Siinä tapauksessa et jätä minulle paljonkaan valinnanvaraa.
*********
Aamulla Rasmus heräsi ja haukotteli makeasti venytellen samalla jalkojaan ja selkänsä.
Hän muisti unen, jonka oli nähnyt jostain keijusta, jolla oli omituinen nimi. Keiju oli pyytänyt häntä lopettamaan haukkumisen.
Siitä hän muistikin, että postinkantaja oli kohta tulossa ja häntä oli aivan ehdottomasti haukuttava.
-Miauu, miuaa…, Rasmus vaikeni kauhistuneena. Mitä hänen äänelleen oli tapahtunut?
Hän yritti uudelleen: Miaauu, mourrau…
Tämähän oli kauheaa!
Postinkantaja oli juuri postilaatikolla laittamassa aamun lehteä laatikkoon.
Hän katsoi Rasmusta hämmästyneenä ja ratkesi sitten nauramaan.
-Miaaauuu, Rasmus aloitti ärtyneenä, mutta vaikeni sitten nolona, kun postimies alkoi nauraa entistä enemmän.
Nyt siihen tuli jo joku toinenkin ihminen, jolle postinkantaja nauraen selitti jotain ja sitten ne molemmat katsoivat Rasmusta.
-Miaau, kuului taas koiraparan suusta ja molemmat miehet nauroivat katketakseen.
Iltaan mennessä sana maukuvasta koirasta oli levinnyt jo ympäri kylää ja ihmiset olivat tulleet katsomaan Rasmusta, joka kyyhötti kopissaan.
-No, väistäkääs nyt vähän, että pääsen kotiin, sanoi ääni ihmisjoukon takana. Rasmuksen korvat hypähtivät ylös riemusta.
Tuo oli emännän ääni!
-Mitä te muuten minun pihallani olette? Onko Rasmus taas haukkunut koko päivän?
Ihmisjoukko rävähti nauramaan.
-Haukkunut? No, ei todellakaan ole haukkunut, vastasi naapurin emäntä.
-Sehän on sitten hyvä.
-Ei ole haukkunut ei, vaan maukunut, maukunut kuin kissa…hah-hah…
Rasmus oli tällä välin mennyt emäntänsä taakse ja sanoi: Miau…
Raili kääntyi ja katsoi koiraansa, joka näytti surulliselta.
-Voi sentään, mitä sinulle on tapahtunut?
*********
Sipisiini Lerätehti katseli tätä kaikkea Unen valtakunnasta.
Ei hän nyt tätä ollut tarkoittanut tapahtuvaksi, kun oli Rasmukselta ottanut kyvyn haukkua ja antanut tilalle maukumisen.
Ei ketään pilkata saanut eikä pilkankohteeksi asettaa. Paitsi, jos…
*********
Ihmisjoukko nauroi edelleen…hah-hah, hih-hih, heh-heh…kot-kot, kvaak-kvaak,tsirp-tsirp… ja hiljaisuus.
-Kot-kot…, kuului naapuritalon emännän suusta ja muut alkoivat nauraa,
mutta eihän heidän suustaan mitään naurua kuulunut vaan piipitystä, vaakkunaa ja kotkotusta. Kakofonia oli kauhea.
Ja jälleen ihmiset vaikenivat.
-Piip-piip…, kuului ihmisjoukosta jonkun miehen varovainen yritys puhua,
mutta eihän sitä ymmärtänyt kukaan muu kuin viereisellä puunoksalla istuva kottarainen. Tämä katsoi miestä pää kallellaan uteliaasti ja sirkutti miehelle takaisin.
Kukaan ei uskaltanut puhua.
-Mitä omituista täällä oikein tapahtuu? kysyi Raili. – Koira maukuu ja ihmiset visertävät kuin linnut.
Ihmiset miettivät mielessään kuinka noloa oli, kun ei voinut puhua.
Sieltä täältä kuului pientä liverrystä, mutta ne osoittautuivat oikeiksi linnuiksi.
Syyttä suotta he olivat nauraneet Rasmus-paralle ja tämä oli nyt varmaan heille opetus olla nauramatta hätää kärsiville.
Heitä oli vain harmittanut se kun Rasmus oli haukkunut niin paljon.
Nyt he ymmärsivät, että Rasmus oli vain puhunut. Mutta puhunut koiran kielellä, jota he eivät olleet ymmärtäneet.
-Piip-piip, he sanoivat ja katsoivat Rasmusta, joka vastasi: Miau-miau.
Ensimmäistä kertaa koira ja ihmiset tuntuivat ymmärtävän toisiaan vallan mainiosti ja tämä ymmärtäminen tapahtui tilanteessa,
jossa kumpikaan ei puhunut omalla kielellään.
*********
Sipisiini Lerätehti hymyili Unen valtakunnassa. Tehtävä oli suoritettu.
Koira ymmärsi, että ei kannattanut haukkua tyhjänpäiväisesti. Haukkua tuli vain silloin kun oli jotain asiaa.
Ihmiset taas ymmärsivät, että koiran kuuluu saada haukkua, sillä se on koiran puhetta.
*********
-Hau, hau, sanoi Rasmus ja hymyili sitten onnellisena. Oma ääni oli tullut takaisin.
-Höm, höm, aloitti eräs ihminen varovasti.
Ääni ei kuulostanut lainkaan liverrykseltä, joten ihminen jatkoi: Tämä oli kyllä tosi outo kokemus.
Ja kaikki alkoi siitä, kun koira maukui ja me nauroimme sille. Sen jälkeen meidän puheemme muutti linnun liverrykseksi.
-Eli tähän varmasti liittyi jonkinlainen opetus.
-Joo, eräs pikkupoika sanoi jatkaessaan matkaansa jalkapalloa pelaamaan,
ei saa naureskella toisen puheelle, sanoi tämä sitten mitä tahansa ja miten tahansa.
Hyväksyvää nyökyttelyä ja mutinaa kuului ihmisjoukosta.
-Rasmus varmasti oppi sen, että ei saa haukkua turhaan, Raili sanoi ja rapsutti Rasmusta.
Ihmisjoukko lähti hajaantumaan kukin omiin töihinsä.
Erään miehen perässä nähtiin lentävän kottaraisen,
joka miehen huidonnasta huolimatta ei lentänyt tiehensä vaan liverteli miehelle sitkeästi.
Sadun kirjoitti © Design : Minna Leinonen
Tarinan kopiointi ei ole sallittua ilman tekijän lupaa.
|
