 
|
Kummitus katsoi itseään. Hänen yllään oli valkoinen, lakanaa muistuttava vaatekappale.
Hänen kaverillaan oli musta vaate ja hänen mielestään se oli hirvittävä.
Kummitus, jonka nimi oli Huuha, halusi samanlaisen, mutta hänen vanhempansa sanoivat, että se ei käynyt.
He kuuluivat siihen kummitusryhmään, joka pukeutui valkoiseen kaapuun. Huuhan mielestä se oli ihan tylsään.
Hän ei näyttänyt yhtään kamalalta. Lähinnä hän muistutti kävelevää pyykkikasaa. Pelottiko sellainen nyt ketään?
Myöhemmin, kun hän kasvaisi isommaksi, hän voisi saada asuunsa lisävarusteita, kuten kettingit tai jotain muuta.
Mutta se ei paljon tässä tilanteessa lohduttanut.
Huuha lähti ulos ja näki kissan. Huuha pelästytti kissan tiehensä ja hänen olonsa parani.
Kissoja on nimittäin melko vaikea säikäyttää. Huuha katseli hymyssä suin kuinka kissa istui puun oksalla ja sähisi hänelle.
Sitten Huuha kuuli läähätystä ja juoksuaskeleita selkänsä takaa.
Hän kääntyi katsomaan ja lähti sitten juoksemaan niin lujaa kuin kaapu antoi myöden.
Aavekoira juosta räksötti hänen perässään. Huuha oli varma, että sitä kiinnosti hänen kaapunsa helma,
joka liuhui ja viuhui hänen perässään. Sitä koirat aina alkoivat repiä ja kiskoa. Sitten äiti oli hänelle vihainen,
kun kaapu oli rikki. Yleensä Huuha silloin joutui hakemaan jonkun pyykkinarulta uuden lakanan.
Se oli noloa, kulkea nyt ilman kaapua. Silloin kukaan ei tunnistanut häntä kummitukseksi.
Kaikki luulivat hänen olevan pelkkä henki. Tällä kertaa Huuha pääsi koiraa pakoon.
Hyvä juttu, nyt hänen ei tarvinnut käydä pyykkinaruvarkaissa. Kotiin tultuaan hän huomasi isänsä postilaatikolla.
Isä näytti kiukkuiselta pitäessään huomautuskirjettä kädessään.
- Sinä olet unohtanut palauttaa kirjaston kirjat.
- Ai niin, joo. Vien ne heti takaisin.
Huuha lähti kirjoineen kirjastoon hieman huolestuneena,
sillä kirjastonhoitaja oli pelottava. Huuha lähestyi varovasti tiskiä ja laski kirjat siihen.
- Nämä ovat myöhässä, kirjastohoitaja sanoi ja katsoi Huuhata silmälasiensa yli. - Tällä kertaa joudut soittamaan kelloa lehdenlukijoiden korvan juuressa.
- Mutta sehän on…, Huuha aloitti, mutta kirjastonhoitajan ilmeen nähdessään hän otti kellon ja lähti toimittamaan rangaistustehtäväänsä, jonka oli saanut myöhästyneiden kirjojensa johdosta.
Illalla hän palasi kotiin aivan väsyneenä. Lehdenlukijat olivat huutaneet hänelle koko ajan, mutta minkäs teet?
Kirjastonhoitaja oli lehdenlukijoita paljon kauheampi, joten hän oli jatkanut sitä kellon soittamista.
Viimeksi kun kirjat olivat olleet myöhässä, hän oli joutunut vain pudottelemaan kirjoja asiakkaiden varpaille.
Sekin oli ollut kamalaa, mutta ei sentään ihan näin hirveää.
Isä ja äitikin näyttivät olevan kotona, sillä auto seisoi pihalla.
Äiti nosti päätään Huuhan tullessa sisälle.
-No, mitä kirjastonhoitaja sanoi myöhästyneistä kirjoistasi?
-Jouduin soittamaan kelloa lukijoiden korvan juuressa.
-Sehän on hienoa, äiti sanoi.
-Minä taidan mennä nukkumaan.
-Nukkumaan!! Tähän aikaan? Kellohan ei ole vielä edes puolessayössä, isä huudahti ja äiti ryntäsi kokeilemaan Huuhaan otsaa, josko tämä olisi mahdollisesti kipeä,
kun näin aikaisin nukkumaan oli menossa.
-Minä ajattelin kummitella ihmisten unissa, sillä en viitsi mennä ulos.
-Ahaa, no sitten se on hyvä juttu. Hyviä painajaisia!
Huuhaa oli suunnitellut kummittelevansa oikein kunnolla jonkun unissa.
Päivä oli ollut hänelle itselleen kauhean rasittava, joten hän ajatteli kunnon kummittelun kohentavan hänen oloaan.
Mutta kuinka kävikään? Hän nukahti eikä aaveillut kenenkään unissa, paitsi omissaan.
Koko yön häntä jahtasivat kirjat, jotka halusivat näykkiä hänen kaapuaan. Yksi kirja kalkatti kelloa hänen päänsä sisällä ja kirjastonhoitaja pudotteli kirjoja hänen varpailleen ilmoittaen samalla,
että kaikki kirjat oli palautettu myöhässä ja Huuha saisi käydä jokaisessa kirjassa perimässä maksun.
Lopulta hänellä oli kaapu riekaleina ja äiti antoi hänelle kukallisen hartiahuivin asuksi.
Kaikki nauroivat hänelle ja häntä alettiin kutsua Huuhaa-Hipiksi.
Aamulla herätessään hän oli todella suivaantunut itselleen. Enkö osaa enää edes kummitella, hän jupisi aamiaiselle mennessään.
-Hirveää huomenta, äiti sanoi hänelle. –Järjestitkö kunnon painajaiset jollekin?
-Kyllä vaan, todella kammottavat… ikävä kyllä itselleni, hän jatkoi hiljaa.
-Mitä aiot tehdä tänään?
-Menen varmaan kavereiden kanssa sinne autioon taloon kummittelemaan.
Huuha kummitteli ystäviensä kanssa koko päivän pitkälle yöhön. Samalla hän huomasi sen,
että häntä pelättiin ihan samalla tavalla kuin hänen mustapukuista ystäväänsäkin. Itse asiassa hänen valkoinen kaapunsa huomattiin pimeässä paljon paremmin kuin musta kaapu.
Huuha saapui aamuyöllä kotiinsa iloisena itsevarmuutta hehkuen.
Hän oli sentään kummitus ja kummitella hän tosiaan osasi. Yöllä hän järjestäisi jollekulle kivat painajaiset.
-Huuha, isä sanoi hänelle. – Olet jälleen saanut kirjastosta huomautuksen palauttamattomista kirjoista.
Huuhan uudelleenlöytynyt itsevarmuus valui hänen kaapunsa helmoihin.
Huomenna hän joutuisi jälleen kohtaamaan jotain mikä oli pelottavinta mitä hän tiesi.
Kirjastonhoitajan.
Sadun kirjoitti © Design : Minna Leinonen
Tarinan kopiointi ei ole sallittua ilman tekijän lupaa.
|
