 | |
| |
KADONNUT KIRJA 
Kirjastontäti tuli aamulla töihin kirjastoon. Hän huokaisi jo valmiiksi ja katsoi kirjahyllyjä. Jälleen kerran kirjat olivat eläneet yön aikana omaa elämäänsä. Ne olivat siirtyneet hyllystä toiseen, osa niistä oli pudonnut lattialle. Siinä ne makasivat viattoman näköisinä, mutta hieman vaivautuneina, sillä kirja, joka oli lattialla, tiesi itsekin olevansa väärässä paikassa. Sen olisi kuulunut olla hyllyssä, mutta se oli päätynyt lattialle, mikä oli kirjojen mielestä jotenkin alentava paikka. Kirjastotäti huokaisi uudelleen ja nosti lattialla olevat kirjat hyllyyn. Hän järjesteli kirjat niille kuuluville paikoille ja samalla sanoi kirjoille: ”Tiedättekö, että kirjoilla on vain yksi oikea paikka kirjastossa? Se ei ole lattia eikä se ole seuraava hylly tai edes viereisen kirjan paikka. Jokaisella teistä on oma paikkanne tässä kirjastossa ja minä alan pikku hiljaa hermostua tähän joka aamuiseen epäjärjestykseen.” Kirjat olivat hiljaa. Kirjastotäti laittoi kirjat hyllyihin ja sitten hän huomasi yhden kirjan puuttuvan. ”Hetkinen”, sanoi kirjastotäti Kansilehti. ”Tästä puuttuu yksi kirja. Missä se on?” Kansilehti katsoi ympärilleen, lattialle, hyllyihin, pöydille. Puuttuva kirja puuttui edelleen. ”Missä on Nuhteita uupuneille – kirja?” Kirjat olivat edelleen vaiti, mutta hienoista rapinaa kuului kirjojen liikutellessa sivujaan. ”Missä on puuttuva kirja?” kysyi Kansilehti kolmannen kerran. Kirjat vaikenivat edelleen. Kirjastotäti katsoi tyhjää paikkaa hyllyssä, sitten hän huusi työkaverilleen, kirjastotäti Nimekkeelle: ”Yksi kirja puuttuu, minun on pakko lähteä hakemaan sitä.” Nimeke juoksi varastosta salin puolelle ja huusi tullessaan: ”Et voi mennä, se on liian vaarallista!” ”Minun täytyy mennä, sillä muuten meiltä jää puuttumaan kirja.” ”Mutta, jos et pääse takaisin, niin minun on tultava silloin hakemaan sinut”, Nimeke sanoi epätoivon kuultaessa hänen äänestään. ”Enkä ole varma pystynkö siihen.” ”Älä huoli, kyllä minä palaan, joko kirjan kanssa tai sitten minun on tultava ilman sitä”, vastasi Kansilehti ja samalla hän laittoi kätensä siihen kohtaan hyllyä, missä kadonneen kirjan olisi pitänyt sijaita. Kansilehti alkoi muuttua utuiseksi ja hetken kuluttua hän sujahti kirjankokoisesta aukosta jonnekin, mikä ei näkynyt tähän maailmaan. Hyllyn vieressä seisova kirjastotäti Nimeke katsoi kohtaa, jonne Kansilehti oli hävinnyt ja sanoi: ”Onnea etsintöihin.” Kansilehti tunsi olomuotonsa venähtäneen. Hän oli silloin tällöin sukeltanut kirjojen maailmaan ennenkin ja aina se oli yhtä epämieluisaa. Venähtäneisyyden tunne katosi ja Kansilehti ilmaantui kirjojen avaruuteen. Se oli täynnä kadonneita kirjoja. Ne olivat karanneet tai kadonneet tänne tahallaan tai vahingossa. Kansilehti näki vierellään kirjan, jota ei enää ollut saatavilla mistään kirjastosta. Hän ei kuitenkaan voinut ottaa sitä mukaansa, sillä tässä paikassa oli vain yksi sääntö: mukanaan saa viedä vain sen kirjan, mitä on tullut hakemaan. Nyt voisi ajatella, että Kansilehti tulisi seuraavan kerran tänne hakemaan arvokasta teosta, mutta se ei mennyt niin. Kirja-avaruuteen pääsi vain kadonneen tai puuttuvan kirjan hyllyyn jättämästä aukosta. Mikäli tuo arvokas teos ei ollut kuulunut omaan kirjastoon, ei sitä silloin voinut myöskään hakea. Jos kirjan jättämä aukko oli jo suljettu laittamalla siihen muu kirja, ei kirja-avaruuteen enää päässyt. Kirjaa oli lähdettävä etsimään heti, kun sen huomasi kadonneen, muutoin sen takaisin saamien oli mahdotonta. Juuri tästä syystä kirjastotäti Kansilehti oli nyt kirja-avaruudessa etsimässä Nuhteita uupuneille – kirjaa. "Kas vain", sanoi Kansilehti. "Tuossahan näyttää olevan naapurikirjastomme kirja. Täytyy muistaa sanoa heille, jos sen vaikka voisi vielä tulla hakemaan." Kansilehti leijui avaruudessa kirjojen kanssa. Hänen mielensä alkoi nähdä kirjoissa olevia tarinoita, kertomuksia, satuja, runoja. Hän halusi astua lähellä leijailevan Harry Potterin sisään ja mennä opiskelemaan Tylypahkaan. Sitten hänen silmiinsä osui Prinsessa Ruusunen, mutta sinne Kansilehti ei halunnut, sillä sadan vuoden nukkuminen tuntui hänestä epämiellyttävältä ajatukselta. Seuraavaksi hänen mielensä lähti kohti Tolkienin Keskimaata ja hän näki Frodon sekä Samin sormusta kuljettamassa. Tuolla Tarzan hyppi liaanista toiseen simpanssi perässään ja toisaalla taas Nummelan ponitalli ratsasti karkuun jotain kummitukselta näyttävää. Kirjastotäti Kansilehti ravisti päätään. Ihminen, joka astuu sisälle kirja-avaruuteen voi menettää oman itsensä kirjoille, mikäli siellä oleilee liian kauan. Hänen oli löydettävä etsimänsä teos pian tai muutoin hän tulisi osaksi jotain kirjaa. Kansilehti näki erään kirjan liikkuvan nopeasti hänestä poispäin. "Tuo kirjahan selvästi lähti minua karkuun", Kansilehti totesi. "Onkohan se minun etsimäni kirja?" Kansilehti alkoi uida avaruudessa kuin vedessä ja hän nappasi kirjan käteensä. "Hah!", huudahti hän ja piti tiukasti kiinni Nuhteita uupuneille – kirjasta. "Siinähän sinä ryökäle olet. Nyt mennään takaisin kotiin." "KANSILEHTIII!!!" Missä sinä olet?" Kansilehti kuuli Nimekkeen huutelevan häntä. Kansilehti kääntyi kohti kapeaa valoa, joka oli hänen porttinsa takaisin kirjastoon. Hän laittoi kätensä sisälle valoon ja tunsi kuinka Nimeke tarttui siihen ja vetäisi hänen takaisin kirja-avaruudesta. Kirjastotäti Kansilehti tömähti lattialle. "Hienoa! Sait kirjan takaisin." Nimeke otti kirjan ja laittoi sen hyllyyn oikealle paikalleen. "Soitapa naapurikirjastoomme ja kerro, että näin heidän kirjansa oleilevan kirja-avaruudessa." Nimeke lähti soittamaan ja Kansilehti katseli kirjastoa. "Kyllä tämä on mielenkiintoinen paikka", hän ajatteli. "Niin paljon erilaisia maailmoja käden ulottuvilla." Sadun kirjoitti © Design : Minna Leinonen Tarinan kopiointi ei ole sallittua ilman tekijän lupaa. | |
| Aikaisemmin julkaistuja satuvisailuja...
| |
