 | |
| |
TÄHTI 
Olipa kerran tähti, joka tuikki taivaalla miljoonien ja taas miljoonien muiden tähtien kanssa. Erään kerran Tähti alkoi katsella ympärilleen. Se huomasi ympärillään samanlaisia tähtiä kuin se itsekin oli. Tähti katsoi itseään ja muita ja sitten se huokaisi masentuneena. ”Minä en halua olla samanlainen kuin kaikki muutkin”, se sanoi ja pudottautui alas. Tähti tömähti Kuun pinnalle. Kuussa oli hiljaista, äänetöntä, rauhallista, eikä siellä ollut yhtään tähteä. Muut tähdet tuntuivat olevan kaukana ja hetken aikaa Tähteä kadutti, että se oli lähtenyt kaltaistensa joukosta. Sitten se piristyi, kun se muisti, ettei kuussa ollut ketään samanlaista kuin se. Tähti oli siellä ainutlaatuinen. Se hymyili mielissään ja hypähteli ympärilleen. ”Olen täällä yksin, eikä täällä ole ketään muuta samanlaista kuin minä.” ”Hömm!” 
Tähti hypähti pelästyksestä muutamia metrejä ilmaan ja tömähti takaisin kuun pinnalle.”Jos mitenkään viitsisit lopettaa tuon hyppimisen. Se ei tunnu kivalta.” ”Ku-kuka olet ja missä olet?” ”Olen Kuu ja sinä olet minun pinnallani.” ”Voi anteeksi”, Tähti sanoi ja siirtyi kauemmas. ”Ei tuo paljon auta, jos muutamia metrejä siirryt sinne tai tänne, sillä olet aina minun pinnallani, missä ikinä täällä oletkin”. ”Anteeksi”, Tähti vastasi ja pudottautui jälleen alas. Nyt se putosi johonkin hyvin vihreään, kosteaan ja äänekkääseen paikkaan. Tähti säikähti miltei ulos loisteestaan, kun se huomasi yläpuolellaan oudonnäköisen olion roikkuvan jostain ulokkeestaan sellaisen ruskean, josta työntyi esiin vihreää, ulokkeessa. ”Moro”, sanoi outo olento. ”Hei”, vastasi Tähti varovasti. ”Kuka sinä olet ja kuka on tuo hiljainen ystäväsi?” ”Mä olen Aappina, eikä mulla ole hiljaisia ystäviä. Mun kaikki kamut on tosi äänekkäitä.” 
”Entä tuo, jossa roikut? Hän on hiljainen.””Jaa tämä”, Aappina sanoi ja kipusi puun oksalle. ”Tämä on puu. Ei ne puhu mitään, mutta ne on hyviä kun täytyy hypellä sinne ja tänne ja tuonne ja silleen.” ”Eikö niihin satu? Kuu sanoi minulle, että se tuntui epämiellyttävältä, kun hypin hänen pinnallaan.” ”Satu? No, ei ne ainakaan vielä ole mitään valittaneet.” ”Mitä nuo värikkäät lentävät olennot ovat?” ”Ne on lintuja. Ne puhua papattaa koko ajan. Mä luulen, ettei ne edes kuuntele mitä muut sanoo, ne vaan hölöttää. Mut se on ihan kivaa, kun niillä on niin kaunis ääni. Antaa kaikkien kukkien kukkia, se on meidän motto.” ”Kukkien kukkia? Mikä on kukka?” ”No, ne on noita mitä kasvaa maassa, noita värikkäitä, joita on sunkin ympärilläs.” Tähti katseli ympärilleen ja huomasi olevansa keskellä kirjavaa kukkarykelmää. Sen reunamilla käveli joku, jolla oli monta jalkaa. ”Mikä tuo on? Se näyttää aika pelottavalta.” ”Se on joku hämähäkki. Niitä on täällä niin paljon, etten mä millää erota niitä toisistaan. Ootas vähä”, Aappina sanoi ja hyppäsi alas puusta. Se katseli hämähäkkiä hetken ja sanoi: ”Joo, tää on Häkkyräpää. Kato kun sen päässä on toi outo uloke, niin me sanotaan sitä Häkkyräpääks.” 
”Minä olen sitä mieltä, hyvä herra Aappina, että tuollainen ilkeämielisten lempinimien antaminen on vulgaaria. Minun kunniakkaan sukuni nimi on von Hämägg. Kuka sinä olet, jos saanen tiedustella?” ”Minä olen Tähti.” ”Tähti? Tähti? Ei, en voi valitettavasti sanoa tuntevani kyseistä sukua.” ”No en mäkään ole ikinä nähnyt sua täällä, mistä sä olet tullut ja mihin perheeseen sä kuulut?” ”Minä olen tullut tuolta ylhäältä”, Tähti vastasi ja näytti taivaalle, jossa ei tällä hetkellä näkynyt yhtään tähteä, koska aurinko paistoi. ”Oletko sinä siis sukua tuolle kirkkaasti ja kuumasti paistavalle Auringolle?” ”Voisit sit sanoo sill, että vähän vähemmänkin sitä lämpöä riittäis. On välillä nimittäin tosi tukalan kuuma.” ”Ei, en ole sukua Auringolle, vaan minä olen Tähti. Tuikimme iltaisin ja öisin. Meitä on tosi paljon.” ”Ahaa, no nyt minä tiedän”, von Hämägg sanoi. ”Teitä on todella miellyttävä katsella öisin, kun tuikitte niin mukavasti. Mutta minkä ihmeen takia sinä olet täällä etkä tuolla ylhäällä, perheesi ja sukusi joukossa?” ”Minä halusin olla erilainen”, Tähti sanoi. ”Me olemme kaikki samanlaisia ja minusta se on tylsää.” ”Voi sun kanssas”, Aappina naurahti. ”Ollaan mekin mun perheen kanssa samanlaisia, mut meissä on kaikissa omia piirteitä. Kato nyt kun mussakin on tälläne iso musta läiskä täsä kyynärpäässä. Ei kellää muulla sellasta ole. Ja sit meillä on omat nimet.” ”Jokaisella on omanlaisensa luonne, jota sanotaan persoonaksi”, von Hämägg sanoi. ”Vaikka näyttääkin samalta, on silti erilainen, ymmärrätkö?” 
Tähti nyökkäsi ja päätti palata takaisin kotiinsa, sillä erikoisena oleminen ulkonäkönsä puolesta ei enää tuntunut niin tärkeältä.Tähti palasi takaisin taivaalle perheensä ja sukunsa joukkoon. ”Missä sinä olit?” hänen ystävänsä kysyivät. ”Kävin vähän katselemassa ympärilleni. Mitä tuumitte, jos otettaisiin jokainen itsellemme oma nimi, vaikkapa sellainen joka kuvastaa luonnettamme.” ”Kuvastaako nimi luonnettamme vai luonne nimeämme?” kysyi eräs tähti, joka oli taipuvainen filosofiseen pohdiskeluun. ”Ole nyt sinä, filosofi, hiljaa”, sanoivat muut tähdet ja näin oli ainakin yksi tähti miljoonista ja miljoonista nimetty. Sadun kirjoitti © Design : Minna Leinonen Kuvat © Design: Marika Mäkinen Tarinan kopiointi ei ole sallittua ilman tekijän lupaa. | |
| Aikaisemmin julkaistuja satuvisailuja...
| |
