- Terveydeksi, sanoi Easin tikapuilta korkealta katonrajasta, missä hän selasi isoa pinoa papereita.
- Tämä pahuksen pöly saa minut aina aivastelemaan, niiskutti Anselm pyyhkien nenäänsä isoon nenäliinaan.
- Oletko koskaan harkinnut pölyjen pyyhkimistä?
- Pah, turhaa hommaa. Pölyhän tulee aina takaisin. Ajattelehan nyt jos minä uhraisin kallista aikaani täysin hyödyttömään työhön. Siitähän kärsisi koko kirjasto ja sitä kautta yliopisto, opettajat, oppilaat...
- Kiitos, ymmärsin jo, emme siis pyyhi pölyjä.
Easin otti käteensä kirjan, jolla oli omituisen vaaleanpunertavat kannet. Ne tuntuivat käteen pehmeiltä, jotenkin kuivettuneilta, mutta pehmeiltä.
- Mitä ainetta tämän kirjan kannet ovat?
Anselm katsahti ylöspäin.
- Aah, tuon kirjan tekijät olivat eräs kansa, joka ei totisesti laittanut mitään haaskuun. Kovassa niukkuudessa sitä oppii säästämään ja hyödyntämään kaiken mahdollisen. Nuo kannet on tehty ihmisen nahasta.
- Mi- täh?! Easin roikotti kirjaa peukalonsa ja etusormensa välissä. Hän laittoi kirjan äkkiä takaisin samaan paikkaan mistä oli sen ottanutkin, sitten hän pyyhki sormensa housuihinsa.
- Kaikkea sitä...hän mutisi itsekseen ja ennen seuraavaan kirjaan tarttumista, hän mulkoili sitä epäluuloisesti. - Mitä kirjaa muuten etsimme?
- Me etsimme tohtori Morberin väitöskirjaa Peikkojen ja kääpiöiden sukulaisuuden selvittämisestä, selvittämisen perusteena on kämmenten ja jalkapohjien yhtäläinen karvaisuusaste.
Easin katsoi Anselmia ensin suu auki ja silmät ympyräisinä ja alkoi sitten nauraa niin, että oli tipahtaa tikkailta.
- Mitä sinä oikein hekotat? kysyi Anselm katsellen samalla ympärilleen odottaen, että huoneessa oli jotain mikä oli saanut pojan noin nauramaan. Huomattuaan ettei huoneessa ollut heidän lisäkseen muita, Anselm katsoi uudelleen nauravaa poikaa ja odotti, että tämä saisi nauramisensa välissä selitetyksi miksi oli saanut tuollaisen epämääräisen kohtauksen.
- Karvaisuusaste. Naurunpuuska keskeytti Easin uudelleen. - Onko mitään hullumpaa ikinä kuultukaan? Miltä vuosisadalta tuo väitöskirja oikein on?
- No, no Easin. Tohtori Morber oli varsin arvostettu tiedemies Kuningas Leon aikaan, eli
kuten varmasti muistat koulusta Leon hallitsi 103- 143 jälkeen Ihmisten Luomisen.
- Ilman muuta, vastasi Easin, historia oli lempiaiheeni. Niillä tunneilla kun sai aina parhaiten nukutuksi. Kuka muuten tarvitsee sellaista lähes 600 vuotta vanhaa opusta?
- Minä, Professori C'Torin vastasi ovenpielestä.
Anselm ja Easin käänsivät päänsä äänen suuntaan ja näkivät vanhan miehen, jonka hevosenmallisia kasvoja hallitsi hyvin iso nenä. Hänen hiuksensa olivat arvokkaasti harmaantuneet ja hänen silmistään kuvastui älykkyys. Mies pujotteli itsensä läpi lattialla olevien kirjakasojen.
- Professori C'Torin, sanoi Anselm, kun mies tuli hänen lähelleen. - Emme ole valitettavasti vielä löytäneet kysymäänne kirjaa, mutta kuten huomaatte teemme parhaamme. Yliopiston vanhimmat kirjat eivät ikävä kyllä kuulu luettelointimme piiriin, joten tämä saattaa kestään kauan.
- Tarvitsen kirjan niin pian kuin mahdollista. Käsittelen oppilaitteni kanssa peikkojen ja kääpiöiden sukulaisuutta ja Morberin kirja, niin älytön kuin se onkin, on hyvä esimerkki siitä miten ansiokaskin tiedemies voi haksahtaa ja todella lahjakkaasti, pitäytymällä ainoastaan yhteen yhtäläisyyteen, mutta se hänelle anteeksi annettakoon, ottaen huomioon sen ajan milloin hän kirjansa kirjoitti, ottaen huomioon myöskin sen, että hän todennäköisesti ei ollut ikinä peikkoa saati sitten kääpiötä nähnytkään, minkä tietenkin olisi jo sinällään saanut tiedemiehen kuin tiedemiehen pidättäytymään kyseisestä aiheesta, mutta kuten tiedämme Morber hieman...miten nyt sanoisin, astui sen hienon rajan yli neroudesta hulluuteen vanhoilla Päivillään. Mutta yllättävää kyllä siitä huolimatta Moberin kirjassa on tietoa, josta on hyötyä yhä vieläkin. Minä itse olen huomannut....C'Torin oli kävellyt puhuessaan ovesta käytävälle ja hänen äänensä häipyi hiljalleen.
- Morber ei taida olla ainoa vinksahtanut yliopistoväen joukossa, Easin sanoi Anselmille, joka oli alkanut taas kaivella pölyttyneitä ja ummehtuneenhajuisia kirja- ja paperikasoja.
- Tarkoitatko C'Torinia? Niin, onhan hän hieman erikoinen, mutta ehdoton alansa huippu ja osaava tiedemies. Ikäähän hänellä alkaa jo olla, mutta ... haah!
Anselm piteli kädessään mustakantista kirjaa ja näytti voitonriemuiselta.
Hyvä juttu, löysit sen. Olinkin kyllästynyt penkomaan näitä kasoja, sanoi Easin ilahtuneena laskeutuen samalla alas tikapuilta. Hänen hiuksissaan oli pölyä ja hämähäkinverkkoja. Poika käveli Anselmin viereen ja otti kirjan tämän kädestä. Kirja oli aika ohut ja se oli kirjoitettu vanhoilla kirjaimilla, niin että Easinin oli vaikea saada niistä selvää. Hän selasi opusta kiinnostuneena. Siinä oli myös kuvia ja niitä katsellessa Easin muisti kaikki ne tarinat, joita hänen oma vaarinsa oli hänelle kertonut. Tarinoita peikoista ja kääpiöistä, jättiläisistä, menninkäisistä, keijuista, haltioista ja vaikka mistä. Easin oli kuunnellut tarinoita mielellään, sillä ne olivat kiehtovia ja pelottaviakin, mutta jotenkin vaarin jutut olivat vain...juttuja, ei niitä osannut ottaa todesta.
Kyllähän Easin muisti historian tunneilta, että joskus hamassa menneisyydessä, ennen kuin ihminen luotiin, Eterniä olivat asuttaneet peikot, haltiat ja muut olennot, mutta ihmisten tullessa mukaan kuvioihin kaikki muut paitsi kääpiöt olivat kadonneet. Tavallaan kääpiötkin katosivat, sillä he painuivat maan alle, omiin vuortenalaisiin kaupunkeihinsa, mihin ihmisillä ei ollut mitään asiaa. Peikkoja ja hiisiä vastaan ihmiset kävivät pienehköjä sotia, koska ne olivat väkivaltaisia ja kävivät jatkuvasti ihmisten asuttamien kylien kimppuun. Keijut, haltiat ja menninkäiset olivat vain kadonneet, kukaan ei tiennyt milloin, miksi ja miten. Jotkut arvelivat etteivät kyseiset olennot ikinä Eterniä olleet asuttaneetkaan, toiset taas uskoivat niiden elävän vieläkin jossain luoksepääsemättömässä ikimetsässä tai korkealle taivaalle kohoavassa vuoressa.
- Tiedä häntä, Easin ajatteli ääneen ja ojensi kirjan takaisin Anselmille.
- Mitä?
- Ei mitään sen kummempaa. Ajattelin vain peikkoja, haltioita ja sen sellaisia. Vanhoja juttuja.
- Ahaa, nyökkäsi vanha kirjastonhoitaja.
Anselm oli jo iäkäs, mutta pää hänellä oli terävä kuin partaveitsi. Easin oli päässyt yliopiston kirjastoon oppipojaksi juuri Anselmin ansiosta. Tosin heidän tuttavuutensa alku ei ollut kovinkaan ihanteellinen, sillä Easin oli varastanut Anselmin kukkaropussin hänen asioidessaan torilla. Anselmilla oli ollut kainalossaan suuri ja paksu kirja, jonka hän oli heittänyt suutuspäissään Easinin perään tämän juostessa karkuun. Kirja lensi Easinin eteen, joten poika nappasi senkin mukaansa.
Päästyään piilopaikkaansa hän oli alkanut tarkemmin tutkia kirjaa, joka kertoi Eternin luomisesta. Oli Easinkin istunut aikansa koulussa, mutta pian hän oli huomannut, että elämä koulun ulkopuolella oli huomattavasti kiinnostavampaa ja tuottoisampaa, sillä hän löysi uudet ystävät varasjoukosta, jonka jäseneksi näppäräsorminen Easin pian hyväksyttiin. Aikansa koulun opettajat huutelivat hänen peräänsä, mutta Easinin kasvatusvanhemmat olivat täysin välinpitämättömiä hänen suhteensa, joten opettajakuntakin päätti unohtaa koko pojan olemassaolon, sekä omaksi että Easinin helpotukseksi.
”Eternin luominen”, luki kirjan kannessa. Easin istui kirja kädessä ja alkoi sitten lukea sitä aikansa kuluksi. Se oli mielenkiintoinen kirja ja alkukangertelun jälkeen (hän ei ollut lukenut kirjaa pitkiin aikoihin) luki sen melko sujuvasti loppuun. Kirjan luettuaan Easin vaipui aatoksiinsa. Hän päätti lähteä yliopiston kirjastoon.
Saavuttuaan Shaelin yliopistolle ja löydettyään kirjaston ja sen hoitajan, joka heti Easinin nähtyään oli uhannut luovuttaa tämän herttuan vartijoille ”heitettäväksi linnan alimpaan tyrmään, kun kehtasi ryöstää kukkaron kunnianarvoiselta, mutta köyhältä kirjastonhoitajalta, ja kähvelsi vielä kirjankin. Ei sen kukkaron niin väliä, mutta että kirjan, todella hävytöntä!”
Easin oli sanonut, että arvoisa kirjastonhoitaja oli heittänyt itse sen kirjan hänen peräänsä.
- Jaa, niinhän se taisi ollakin, muisteli Anselm. - Mitäs sinä poika täältä muuten haet?
- Minä ajattelin, että jos pääsisin vaikka oppipojaksi. Kun nämä kirjat ovat aika mielenkiintoisia ja silleen, että jos mahdollista...
Anselm katsoi poikaa hämmästyneenä. Oppipojaksi! Taskuvaras! Oliko hullumpaa kuultu sitten sen, kun edellinen kirjastonhoitaja oli muistamattomuuttaan unohtanut (Anselm oli kyllä sitä mieltä, että ed. kirjastonhoitaja oli täysi muumio viimeisinä aikoinaan), että kirjasto oli tarkoitettu koko universiteetin käyttöön, eikä se todellakaan ollut hänen oma yksityinen kirjakokoelmansa. Mutta toisaalta, Anselm kyllä tarvitsi apulaista, eikä hän tästä enää nuortuisi, joten kysymys olisi kuitenkin jossain vaiheessa ajankohtainen. Anselm katsoi tarkasti nuorta poikaa, joka oli noin kolmentoista ikäinen, jolla oli ruskeat, epäsiistit hiukset (ne täytyisi leikata, ehdottomasti) ja repaleiset vaatteet. Mutta silmät, niissä oli kuitenkin sellainen rehellinen katse vaikka olikin varas. Hmm… tässä taisi olla hieman epäloogisuutta, Anselm huomasi.
No, poikahan oli palauttanut kirjan, vaikkakaan ei rahoja, mutta kunnon kirjastonhoitajana Anselm arvosti enemmän sitä, että sai kirjansa takaisin.
Puhuttuaan professorit pökerryksiin, Anselm sai kuin saikin itselleen oppipojan, joka sitten aikanaan ottaisi kirjaston hellään huomaansa. Easinin taskuvarkaan urasta Anselm ei professoreille kertonut, sillä hän ei uskonut sen asiaa kovinkaan paljon auttavan. Osa oppineista tosin olisi voinut pitää sitä oppiaineena ja kysyä arvosanaa, mutta Anselm ei uskaltanut ottaa sitä riskiä, joten se siitä.
Tästä kaikesta oli kulunut jo kaksi vuotta ja Anselmin ei ollut koskaan tarvinnut katua sitä, että hän
oli ottanut Easinin oppiinsa, sillä he kaksi tulivat hyvin toimeen ja Easin oli osoittautunut hyväksi oppilaaksi.
- Keijut ja haltiat, nyökytteli Anselm päätään. Minun isoisäni äidin sanottiin olleen haltioiden sukua, mutta toisaalta se saattaa olla höyrypäisen isoisäni keksintöä.
- Siis, hetkinen..., Easin piti pienen ajattelutauon. -Sinulla virtaisi haltioiden verta suonissasi? Haltioiden, joiden olemassaolosta kiistellään vieläkin? Kuinka höperö isoisäsi oli?
- No, ei hän nyt ihan hullu ollut, sellaista kylähullun tasoa pikemmin, mutta isoäitini kertoi minulle, että nuorena isoisä puhui puille ja kukkasille. Ne myös kuulemma vastasivat hänelle. Mentyään naimisiin isoäitini kanssa hän rauhoittui ja alkoi puutarhuriksi. Anselm vaipui aatoksiinsa.
- Millaisia puutarhoja hän saikaan aikaiseksi. Niissä kukoistivat kaikki mahdolliset kukkaset, puut ja pensaat. Vanhemmiten hän alkoi taas puhua kasveilleen ja ... no niin.
- Mitä?
- Eräänä päivänä hän katosi.
- Isoisäsikö? Minne?
- Jaa a, kukaan ei tiedä. Isoäitini Sanelma muisti nähneensä miehensä aamulla hoitamassa puutarhaansa ja sitten hän oli kadonnut. Untamoa etsittiin kaikkialta, mutta jälkeäkään ei löytynyt. Hän oli jo vanha ukko, taisi olla lähemmäs 90 - vuotias, joten ei hän kauas olisi edes päässyt omin voimin, vaan niinpä hän vain katosi.
- Tuohan on kamalaa. Miten isoäitisi ja muu perhe suhtautui asiaan?
- Sanelma sanoi, että haltiat varmaan hakivat Untamon luoksensa.
- Täh?
- Niin, sen jälkeen isäni laittoi äitinsä vanhusten hoitokotiin. Siellä Sanelma eleli tyytyväisenä hoitaen kukkasiaan ja puhuen niille, väittäen samalla puhuvansa Untamon kanssa. Minä olin silloin noin kymmenvuotias ja vietin aika paljon aikaa isoäitini kanssa, sillä hän oli todella mielenkiintoinen nainen.
- Taatusti. Mitä isoäidillesi sitten tapahtui? Katosiko hänkin kuin tuhka tuuleen?
- Ei, hän kuoli vanhuuteen. Yksi outo juttu tosin liittyy myös isoäitini kuolemaan.
- Kuinkas muuten...
- Kun Sanelma oli haudattu, hänen haudalleen kasvoi kauniita kukkia, jotka kukoistivat vaikkei kukaan niitä hoitanutkaan, eikä kukaan edes tunnustanut niitä siihen istuttaneensakaan. Ne ovat nytkin aivan yhtä kauniita kuin silloin yli viisikymmentä vuotta sitten, kun ne ensi kerran haudalle ilmestyivät.
- Että kasvoi kukkia...Easin pyöritti päätään. Tosi outo juttu.
- Entä isäsi, mitä hänelle tapahtui?
- Ernesti, isäni, kuoli vuonna 722 eli viisitoista vuotta sitten. Äitini, Adalmiina, poistui keskuudestamme kolmetoista vuotta sitten. Kumpikin on haudattu Sanelman viereen, ja kyllä, kukkia kasvaa myös heidän haudallaan, mutta minä olen se joka niitä istuttaa ja hoitaa.
- Et sinä ole tuntenut mitään suurempaa halua puhua puille ja pensaille?
- En toistaiseksi. Anselm muisti velvollisuutensa. - Viehän tämä kirja professori C'Torinille. Hän on todennäköisesti luentosalissa numero neljä.
Easin otti kirjan ja lähti kirjastosta. Anselm käveli ikkunan luokse ja katsoi ulos. Kirjastosta oli näkymä suureen metsään, joka oli Eternin vanhimpia säilyneitä metsiä ja se sijaitsi täällä Westlowin herttuakunnassa. Metsää kutsuttiin Leteniksi ja siellä tarujen tai oikean historian mukaan, kumpaa nyt sitten halusikaan uskoa, oli asunut aikoinaan suuri haltiayhteisö, nimeltään Nefretia.
Nefretialainen oli myös Anselmin isoisän äiti, Hildur, mikäli Untamoa halusi uskoa.
- Mikäli suonissani virtaa haltioiden verta sen teho on laimentunut sitten isoisän päivien, mietti Anselm katsoen ruukkukasvia, joka kitui kirjaston ikkunalaudalla.
- Hrmm, anteeksi, kuului ovenpielestä.
Anselm kääntyi ja näki miehen, oletettavasti henkilö oli mies, sillä tosiasiassa Anselm näki vain mustan hahmon kääriytyneenä hupulliseen viittaan, sillä auringonpaiste oli hämärtänyt hänen näkönsä tilapäisesti.
- Niin, miten voin auttaa? Anselm siristeli silmiään.
- Etsin professori Ghoria, mistähän mahdan hänet löytää, tiedusteli varjo, jonka Anselm äänen perusteella päätteli olevan sittenkin naisen.
- Hän on tällä hetkellä pitämässä luentoa. Mutta, jos haluatte, voitte odottaa vaikka täällä.
- Kiitos mielellään, vastasi nainen ja käveli sisään.
Hän istui tuoliin ikkunan vierellä, jonka Anselm oli ensin nopeasti tyhjentänyt kirja- ja paperipinosta. Yhä edelleenkään Anselm ei nähnyt naisen kasvoja, sillä tämä oli vetänyt hupun syvälle silmillensä, mutta suuri viittakaan ei kyennyt peittämään naisen pienuutta ja siroutta. Anselm oli iso mies, lähes 190 cm, tosin 63 ikävuotta oli vetänyt hänet hieman kumaraan, mutta silti hän oli vaikuttava hahmo.
Hiljaisuus oli syvää ja kiusallista, sillä nainen tuijotti yhä edelleen Anselmia (hän tunsi sen takaraivossaan), ja tuijotus, jossa katselijan silmiä ei edes näy on todella sietämätöntä.
Tästä taitaa tulla todella pitkä odotusaika, ajatteli Anselm harmistuneena. Pitikö minun kutsua hänet tänne odottamaan?
Hän alkoi hyllyttää kirjoja aikansa kuluksi. Hiljaisuus täytti huoneen kuin metsän ylle laskeutunut pimeys. Ainoa ääni huoneessa oli kirjojen kopina, kun Anselm laittoi niitä hyllyyn omille paikoilleen.
- Teissä on haltiaverta.
Anselm pudotti kirjan, jota oli juuri hyllyttämässä. Hän kääntyi katsomaan naista.
- Anteeksi kuinka?
- Ja silti onnistutte tappamaan Otsodean, jatkoi nainen viitaten ikkunalaudalla kituvaan kasviin.
Nainen nousi ylös ja meni Otsodean luo. Hän alkoi hivellä kasvin kuivettuneita lehtiä pienillä siroilla käsillään ja samalla hän puhui outoa kieltä, josta Anselm ei saanut mitään tolkkua.
Vaikkei Anselm ymmärtänytkään korvillaan, hän silti näki silmillään. Otsodea virkosi eloon ja näytti siltä, kuin ei olisi ikinä muuta tehnytkään kuin voinut hyvin. Anselm haukkoi henkeään, hieroi silmiään eikä voinut ollenkaan hyvin. Ensimmäisen kerran elämässään hän pyörtyi.
- Hei, Anselm! Herää! Mitä sinulle on oikein tapahtunut?
Anselm avasi silmänsä ja näki Easinin kumartuneena hänen yläpuolellaan. Hän nousi ylös istumaan ja huomasi olevansa kasvoistaan aivan märkä. Easin ojensi Anselmille paperia, jotta tämä saisi kuivattua suurimmat vedet pois kasvoiltaan.
- Minä kaadoin vettä sinun päällesi, Easin vastasi aivan kuin veden kaataminen Anselmin päälle olisi hänen jokapäiväinen tehtävänsä.
- Minkähän takia. Anselm pyyhki kasvojaan.
- Sinä olit pyörtynyt.
- Enkä ollut, kimpaantui Anselm.
- Ai, et ollut vai. No, minkä takia sinä sitten makasit lattialla tolkku pois? Vai meinasitko vain viettää pientä lepotaukoa?
- Äh, sanoi Anselm nousten ylös ja katsoen ympäri huonetta. Missä hän on?
- Kuka?
- Se nainen.
Easin katsoi kirjastonhoitajaa huolestuneena. Tämä oli luultavasti saanut kirjasta päähänsä ja houraili nyt aivan levottomia. Pitäisiköhän se toimittaa lääkärin luo?
- Öö, Anselm, pitäisiköhän sinun mennä tohtori Korjen tutkittavaksi. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Päähän osuneet iskut saattavat olla vaarallisia ja sinä selvästi hourailet. Ei täällä ollut ketään naista kun tulin takaisin. Ainoastaan sinä makasit lattialla tuo paksu kirja vieressäsi. Olet varmaan saanut sen päähäsi.
Mutta Anselm ei kuunnellut. Hän katsoi Otsodeaa, joka kukoisti kirjaston ikkunalla.
Anselm hyllytti kirjoja, kun Easin astui seuraavana aamuna kirjastoon.
- Morjens, sanoi Easin.
- Huomenta, mutisi Anselm.
Easin vilkaisi Anselmia. Hän kuulosti vaisulta, ei ollenkaan omalta itseltään. Mitähän eilen oli tapahtunut? Easin ei uskonut minkään naisen käyneen kirjastossa, sillä hän oli ollut poissa vain viitisen minuuttia. Ja miksi nainen olisi häipynyt jättäen pyörtyneen Anselmin makaamaan lattialle? Ainoastaan rosvo voisi kolkata ihmisen ja ryövätä tämän omaisuuden sillä välin, kun asianomistaja makaa tajutonna, mutta kirjastosta ei ollut hävinnyt muuta kuin se kuivettunut rehu ja tilalle oli tullut tuo upeasti kukoistava kasvi. Easin tunsi paljon varkaita, mutta yhdenkään hän ei tiennyt varastavan nääntyneitä kasveja korvaten ne uusilla ja tuoreilla.
Ihme juttu, sillä Anselm oli aina ollut niin järkevä ja nyt hän käyttäytyi näin. Mutta niin kauan kuin mitään loogista selitystä asialle ei löytyisi, Easin antaisi asian olla. Aikanaan asiat aina ratkeavat, jos ovat ratketakseen.
- Mennäänkö syömään jotain? Nukuin aamulla liian kauan, niin etten ehtinyt syödä mitään.
- Mennään vaan.
He lähtivät kohti yliopiston henkilökunnalle tarkoitettua ruokailuhuonetta.
- Kukahan välkky on laittanut kirjaston pohjakerrokseen ja ruokahuoneen kolmanteen, marisi Easin kiivetessään portaita ylös. Liikuntaa tosin saa yli oman tarpeen, kun näitä rappuja juoksee monta kertaa päivässä viemässä kirjoja sinne tänne, mutta rajansa kaikella.
Syömään mentäessä pitäisi ruokalan sijaita samassa kerroksessa. Miksi yleensäkin yliopiston pitää olla näin hiivatin iso ja sokkeloinen, minulla meni varmaan puoli vuotta ennen kuin opin kävelemään täällä eksymättä. Huomenta professori Ghor.
Easinin tervehdyksen kohteena oleva mies seisoi luentosali numero neljäntoista kohdalla epätoivoisen näköisenä kaivellen ruskean kaapunsa taskuja. Professori Ghor oli Shaelin yliopiston hajamielisin ukko, jolla oli aina kadoksissa jotain. Samalla hän oli myös pidetyimpiä opettajia, sillä aina silloin tällöin hän unohti tulla luennoimaan, ja oppilaat saivat näin ylimääräistä vapaata muuten niin raskaaseen opiskeluunsa.
- Kas, Anselm ja Easin, vastasi Ghor matalalla miellyttävällä äänellään, joka sopi hyvin yhteen hänen sopusuhtaisen olemuksensa kanssa. Hän ei ollut liian pitkä eikä liian lyhyt, ei lihava eikä laiha, parta oli sopivan pitkä, nenä juuri passeli, korvat asialliset, silmät juuri niin kuin silmien tulee ollakin. Kaiken kaikkiaan professori Ghor oli...tavallinen. Niin tavallinen, että hänet tavattuaan koki itsensä harvinaisen erikoiseksi.
- Olen nähtävästi unohtanut salin avaimet, sanoi Ghor. - Tavattoman ikävää. Nyt minun täytyy hakea ne huoneestani ja siihen tuhraantuu liikaa aikaa. Oppilaat hermostuvat, mutta minkäs sille mahtaa.
Hän kääntyi ja lähti kävelemään kohti työhuonettaan, joka sijaitsi viidennessä kerroksessa kuten kaikkien muidenkin professorien ja opettajien huoneet.
- Mistä lähtien salien ovet ovat olleet lukossa? kysyi Easin Anselmilta.
- Eivät ne lukossa olekaan, muutenhan oppilaat eivät pääsisi sinne sisälle, vaan joutuisivat maleksimaan täällä käytävillä. Professori Ghor on nähtävästi taas aivan muissa maailmoissa tai sitten hän on kokeillut viereisen siivouskomeron ovea.
He lähtivät kohti ruokahuonetta, kun kuulivat jonkun huutavan heidän peräänsä.
- Hyvänen aika sentään, minähän aivan unohdin, professori Ghor huusi. Joku oli jättänyt tämän kirjeen huoneeseeni.
Hän ojensi kirjettä Anselmille. Anselm otti kirjeen ja katsoi sitä kuin se olisi ollut myrkyllinen käärme. Ghor kääntyi lähteäkseen.
- Professori, Easin sanoi, luentosalit eivät ole lukossa, joten avaimiakaan ei tarvita.
Ihanko totta? Mitkähän avaimet minä olen mahtanut unohtaa? Ghor kummasteli.
Easin katsoi hetken professoria ja pyöritti sitten päätään. Anselm seisoi yhä kirje kädessään katsellen sitä epäluuloisesti. Kirjeen päälle oli kirjoitettu pienellä sievällä käsialalla hänen nimensä, Anselm Therien.
- Etkö aio avata sitä, Easin kysyi uteliaana.
Samassa professori Ghor astui takaisin käytävään hämillisen näköisenä. Hän tuli jälleen Anselmin ja Easinin luokse, raapi päätään ja hymyili epävarmasti.
- Missähän minun oppilaani mahtavat olla?
- Mitä sinä täällä teet? kysyi hämmästynyt ääni heidän selkänsä takaa.
Kolmikko kääntyi ja huomasi koulun ainoan naisprofessorin, Dani Aurelian, seisovan heidän takanaan. Dani Aurelia oli pitkähkö, sopusuhtainen nainen, jolla oli puolipitkät punaiset hiukset ja kylmänsiniset silmät. Aurelia katsoi heitä vähemmän ystävällisesti.
- Miten niin? Minähän olen täällä töissä, vastasi Ghor kollegalleen.
- Niin, niin, mutta sinun pitäisi olla luennoimassa, sanoi Aurelia kärsimättömästi. - Luentosalissa numero seitsemän, hän lisäsi Ghorin kysyvään katseeseen..
- Ahaa, Ghor huokaisi helpottuneena ja lähti nopeasti laskeutumaan portaita toiseen kerrokseen.
Professori Aurelia tuhahti ja jatkoi sitten matkaansa kohti omaa saliaan. Anselm ja Easin jäivät kahden käytävään.
- Avaa nyt se kirje, Easin yllytti.
- Tämä on siltä naiselta.
- Miltä naiselta?
- Siltä samalta, joka kävi eilen kirjastossa. Anselm taputteli kirjeellä vasemman kätensä sormia.
- Taasko sinä jauhat tuota samaa? No, avaa se kirje niin näemme keneltä se on.
Anselm avasi kirjeen. Sisällä oli pieni paperiarkki. Siinä ei ollut paljonkaan tekstiä. Hän luki sen nopeasti ja lähti sitten kävelemään alaspäin kovaa vauhtia.
- No, mitä siinä sanotaan? Easin uteli juostessaan Anselmin perässä. - Ja mihin sinä olet menossa? Eikö meidän pitänyt käydä syömässä jotain? Anselm, hei , Anselm odota nyt vähän!!!
Anselm pyyhälsi kohti kirjastoa Easin perässään. Poika ihmetteli vauhtia, jolla vanha mies porhalsi portaat alas. Anselm oli yli kuudenkymmenen, mutta tällä hetkellä Easinilla oli todellisia vaikeuksia pysytellä hänen perässään. Kirjastoon saavuttuaan Anselm otti tikkaat, asetti ne hyllyä vasten ja kiipesi niitä pitkin ylös. Hän juoksutti hetken sormeaan kirjojen selkämyksiä pitkin, otti kirjan ja laskeutui takaisin lattialle. Hän raivasi tilaa lähimmälle pöydälle, niin että sillä olleet paperit lensivät lattialle ja ympäri huonetta. Ne leijuivat omia aikojaan alas ja Easin katseli niiden lentoa epätoivoisena.
- Minulla meni paljon aikaa noiden järjestämiseen ja nyt sinä sotkit kaiken! Saat kyllä itse aakkostaa ne uudelleen.
Anselm ei reagoinut mitenkään Easinin kiukkuiseen purkaukseen. Hän oli täysin keskittynyt edessään olevaan kirjaan.
- Mitä ihmettä sinä oikein touhuat? Easin meni Anselmin luokse ja yritti katsella tämän olan yli kirjaa.
Anselm selasi kiihkeästi kirjan sivuja, välillä vilkaisten edessään olevaa kirjettä.
- Hallaran, Etonas: Haltiat ja heidän sukunsa, sivut 144- 146, luki Easin kirjeeseen luotua kirjoitusta.
- Voi vietävän, vietävän, vietävän, vietävä, manasi Anselm iskien samalla kirjan kiinni niin, että paukahti ja löi vielä nyrkkinsä päälle varmistaen sen kiinnipysymisen.
Hän käveli pois pöydän luota suunnaten kohti ikkunaa. Vähän aikaa hän seisoi siinä kädet selän takana, katsoen ulos. Metsä näytti samalta kuin se oli näyttänyt vuosisatojen ajan. Kuusia, mäntyjä, koivuja, haapoja, pensaita, varpuja, ruohoa, metsäkukkia, marjakasveja. Otsodea kukki ja tuoksui hänen oikealla puolellaan. Anselm kääntyi kohti kukkasta, huokaisi ja sanoi:
- Tässä on esiäitini.
Easinin suu loksahti auki.
- Eihän kukkanen voi olla sinun sukuasi, Easin sanoi ja ensi kertaan Anselmin mielenterveys sai kysymysmerkin hänen ajatuksissaan.
- Tämä on Otsodea, vastasi Anselm aivan kuin se selittäisi kaiken.
- Olkoon vaikka Efflanin ruusu, mutta kasvikuntaan kuuluva se on joka tapauksessa ja vaikken yliopistossa olekaan lukenut ja muukin koulunkäynti jäi syystä tai toisesta kesken, sen verran tiedän, etteivät ihmiset polveudu kukista.
- Katso kirjan sivuja 144- 146.
Easin käänsi mainitut sivut esille edessä olevasta kirjasta. Kirja oli todella upeasti kuvitettu, oikeaa vanhan ajan taidokasta käsityötä. Värit hehkuivat ja teksti oli selkeää. Nahkakannet olivat siistit ja lukemisen jälkiä ei kirjasta ollut havaittavissa.
Hän luki sivuista 144- 145 koostuvalla aukeamalla olevaa tekstiä, joka kertoi Nefretia- haltiasuvun jäsenistä. Yhtäkkiä Easin haukkasi henkeä syvään ja katsoi kalvennein poskin Anselmia. Sitten hän luki uudelleen kirjan sivuilla olevaa tekstiä. Poika pyöritti päätään, kuin toivoen sen auttavan asiaa ja pistävän hänen sekaisin olevan päänsä järjestykseen, mutta niin ei käynyt. Teksti oli ja pysyi kirjan sivuilla, samoin kuin siinä oleva nimi.
- Tä- täällä on mainittu sinun nimesi! Easin takelteli. - Minun täytyy päästä istumaan.
Easin hoiperteli pöydän päässä olevaan tuoliin ja lysähti sille kuin selkärangattomiin kuuluva Hortensus hirolainen eli olio, joka asusteli Shaelin rantoja pyyhkivässä Merelin meressä..
- Tämä on aivan uskomatonta, hän vaikersi hiljaisella äänellä. - Koko viisitoistavuotisen eloni taipaleella ei vastaani ole tullut yhtään näin outoa juttua.
Anselm oli tällä välin kävellyt kirjan luokse. Hänen sormensa selasi sukupuuta alaspäin kohti Nefretia- suvun kantaisää ja - äitiä.
- Kaiman ja Otsodea, hän luki. - Otsodea, kuten tiedät, on kukka ja Kaiman on kauan sitten sukupuuttoon kuollut puulaji, joka aikanaan oli hyvin yleinen juuri tällä seudulla.
- Miksi biologian oppitunniksi tämä muuttui, kysyi Easin.
- En tiedä paljonko tiedät haltioista..., Anselm aloitti.
- En niin yhtikäs mitään ja alan tässä epäillä haluanko edes tietää, mutta luultavasti minulla ei taida olla kovinkaan paljon valinnanvaraa, vai kuinka? Easin vastasi hieroen samalla otsaansa, aivan kuin hänellä olisi päänsärkyä. - Minä taidan saada pääni kipeäksi, hän lisäsi.
- Haltioidenhan sanotaan polveutuvan kasvikunnasta, Anselm aloitti. - Tai polveutua saattaa olla väärä sana.
Anselm kokosi vähän aikaa ajatuksiaan.
- Ylijumala Nerre, joka loi koko Eternin, loi myös toisia jumalia, jotka vastasivat tietyistä asioista, Os merestä, Eril ilmasta, Aret tulesta ja Toel maasta. Nämä olivat Luojajumalia, jotka pitivät huolen Eternin "perustasta", niin sanoakseni. Jumalat tulivat Eternin pinnalle tehden siitä elävän ja pitäen sen elossa omalla voimallaan. Etern alkoi kasvaa ja kukoistaa, elämän kiertokulku alkoi toimia. Elämä oli syntynyt.
Eternissä oli kaikkea: vettä, ilmaa, valoa, lämpöä, ravitseva maa, josta kasvoivat puut, pensaat, kukat, viljat, ruohot, kaikki. Eläimet oli luotu tarpeen mukaan ylläpitämään elämää ja sen luonnollista kiertoa. Jumalia ei enää tarvittu Eternin pinnalla. Ylijumala Nerre kutsui lapsensa kotiin.
- Tiedän kaiken tämän, sillä luin sen kirjan, Eternin luominen, muistatkos? Minä luulin, että sinun piti kertoa minulle haltioista ja omasta yhteydestäsi heihin. Jos aioit kertoa koko Eternin historiikin, minä häivyn, sillä mahani luulee, että kurkkuni on katkaistu, marisi Easin murisevan mahansa säestäessä. Hänellä oli nälkä, hänen päätään särki, hän oli juuri kuullut/lukenut, että Anselm polveutui haltioista. Haltioista, joiden olemassaolosta ei ollut olemassa minkään näköistä varmaa tietoa. Ja mitä Anselm tekee, puhuu Eternin luomisesta! Easin tunsi, totta vieköön, olonsa huonoksi, ei hän jaksanut kuunnella pitkiä tarinoita jumalista ja maailman luomisesta.
- No, hyvä on. Lyhennetään kertomusta, sanoi Anselm loukkaantuneena. Jumalat eivät uskaltaneet jättää Eterniä täysin vaille vartijoita, joten he loivat haltiat. Oliko tarpeeksi lyhennetty?
Easin huokaisi lannistuneena.
- Älä nyt loukkaannu, hän sovitteli. - Emmekö voisi mennä sinne ruokahuoneeseen, jossa minä voisin syödä ja sinä kertoa tarinasi sillä aikaa, niin me molemmat olisimme tyytyväisiä?
Anselm katsoi nuorta poikaa, tämän tummia pörröisiä hiuksia, jotka aina roikkuivat yhtä ruskeilla silmillä, ja huokaisi.
- No, hyvä on.
He lähtivät kulkemaan kohti ruokailutilaa toisen kerran sen aamupäivän aikana. Easin toivoi, että tällä kertaa he myös pääsisivät sinne asti.
Ruokahuoneessa ei ollut onneksi ketään muita, joten he saivat olla rauhassa. Ruokahuone oli oikeastaan kokoelma pöytiä ja penkkejä niiden ympärillä. Mitään keittomahdollisuuksia ei sen enempää ollut, vaan jokainen toi omat ruokansa mukanaan. Sisustukseltaan huone oli hyvin askeettinen. Harmaanvalkoiset paljaat seinät ja pari ikkunaa. Yliopistossa oli myös ruokasali, missä oli keittäjät ja mahdollisuus saada siten lämmintä ruokaa. Opiskelijoille ruoka oli ilmaista, mutta opettajakunta joutui maksamaan siitä jonkin verran. Suurin osa opettajista käytti alakerrassa olevaa ruokailusalia, mutta oli niitäkin jotka halusivat syödä hiljaisuudessa, sillä oppilaista, jotka söivät samaan aikaan, lähti aikamoinen meteli.
Hiljaisessa ja harmaassa huoneessa Easin alkoi syödä tyytyväisenä eväitään ja Anselm selasi hartaasti Hallaranin kirjaa.
- Tämä kirja on aivan uskomaton. Kaikkien Eternin tunnettujen haltiasukujen sukupuut on tallennettu tähän kirjaan. Minä olen ollut kirjastoalalla jo yli neljäkymmentä vuotta ja en ole ikinä edes kuullut tällaisen kirjan olemassaolosta.
- Mistähän se on sitten kirjastoon ilmestynyt, kysyi Easin suu täynnä leipää, niin että muruset lentelivät pitkin pöytää ja kirjan sivuja.
- En osaa sanoa, vastasi Anselm puhdistaen samalla murut pois sivujen välistä. - Kirjeessä oli vain kirjan nimi ja paikka mistä sen löytäisi. Ainoa vaihtoehto on, että se nainen vei sen eilen kirjastoon, mutta miksi näin vaikealla tavalla. Olisi vain jättänyt kirjan minulle ja käskenyt katsoa ne sivut.
- Ajattele nyt vähän. Me puhumme haltioista, joiden olemassaolosta kiistellään vieläkin.
Mitä jos se nainen olisi vain tullut sisään ja sanonut: ”Päivää. Tässä on kirja, josta käy selville, että sinä olet haltioiden sukua. Näkemiin.”
Anselm mietti vähän aikaa. Totta. Ei nainen voinut antaa hänelle kirjaa noin vain.
- Olet oikeassa, mutta silti. Miksi nyt? Miksei silloin, kun isoisäni oli elossa. Hänhän oli se, joka uskoi aina haltioihin, ja kuten nyt kävi ilmi, myös oli puoliverinen haltia. Anselm vaipui aatoksiinsa.
- Sinun piti kertoa minulle haltioista, muistutti Easin haukaten ison palan toisesta mukana olleesta leipäsiivustaan.
Anselm palasi ajatuksistaan takaisin.
- Aivan. Nerre siis kutsui muut jumalat takaisin Eternistä. Os, Eril, Aret ja Toel poistuivat ylijumalan luokse ja Etern jäi yksin vaille jumalallista läsnäoloa. Muutama vuosi menikin rauhallisesti ja hyvin, mutta sitten alkoi tapahtua omituisia asioita. Eläimiä tapettiin turhaan, puita kaadettiin syyttä ja viljapellot oli poltettu. Mitä oli tapahtunut?
Nerre lähetti Osin katsomaa Eterniä. Meren jumala ei havainnut siellä mitään omituista. Eril, Ilman jumala, ei huomannut hänkään mitään. Tulen jumala Aret tuli myös takaisin kummissaan. Viimein lähti Toel, Maan jumala, ja kauhistui näkemäänsä. Maan sylistä, mullan alta oli ilmaantunut jumalien kaltainen olento, joka oli yhtä paha, kuin jumalat olivat hyviä, yhtä kauhistuttava kuin jumalat kauniita ja yhtä julma kuin jumalat lempeitä. Mikä oli tämä olento ja kuka sen oli luonut?
- No, mikä se oli, kysyi Easin puoliksi syöty leipä kädessään. Hän oli niin keskittynyt kuulemaan Anselmin tarinaa, että unohti jopa syödä..
- No, eivät jumalat sitä tienneet, vaan he kääntyivät kysymyksineen Ylijumala Nerren puoleen. Nerre kuunteli kasvavan huolen vallassa Toelin kertomusta.
- ”Pahuus on kasvanut maasta, ravinnut itseään vedestä, voimistunut tulesta ja ottanut hengen ilmasta, sanoi Nerre.”
”Mutta miten saamme sen sieltä pois, kysyivät muut jumalat.”
”Se kuuluu Eterniin yhtä oleellisesti kuin hyvyyskin.”
- Mitä se nyt sitten on tarkoittavinaan?
- Nerre tarkoitti, että hyvää ei voi olla ilman pahaa. Hyvä ja paha ovat toistensa vastapuolia.
- Odotas nyt, aloitti Easin pohdiskelunsa, raapien samalla päätään saaden hiuksensa vieläkin enemmän epäjärjestykseen. - Toistensa vastapuolia? Eli olisiko Etern olisi tuhoutunut, ellei paha olisi ilmaantunut?
Anselm nyökkäsi.
- Mutta mistä se paha sitten ilmaantui? Kasvoi tuosta noin vain itsestään, vai? Tämä on jotenkin ristiriitaista…
- Tavallaan hyvä itsessään loi pahan...
- Hyvä loi pahan? Miten ihmeessä se voi olla niin? Hyvä on hyvä ja paha on paha, eivätkä ne voi toisikseen muuttua. Ei kai hyvä voi pahaa luoda.
- Niin, siis tavallaan…
- Siis tavallaan, eli siis miten?
- Jumalat loivan hyvän maailman, itsensä kaltaisen, koska he olivat hyviä ilman pahuutta.
- Juurihan sinä sanoit, että hyvää ei voi olla ilman pahaa, hoksasi Easin.
- Aivan oikein, siinä se ristiriita juuri onkin.
- Suonet anteeksi typerän kysymykseni, mutta mikä ihmeen riita, Easin voihkaisi epätoivoisesti.
- Pahan oli ilmaannuttava hyvästä, koska sitä muuten ei ollut olemassa. Sitä ei oltu luotu.
- Hyvyyttä?
- Ei, kun pahuutta.
- Pahuutta?
- Niin, pahuutta ei ollut olemassa, oli vain hyvyyttä. Kaikki oli hyvää, hyvin, paremmin.
- Täh?
- Ne ovat toistensa vastakohtia, saman kolikon eri puolet. Mitä enemmän oli hyvää, sitä enemmän oli myös pahaa. Jossain välissä pahan voima oli niin suuri, että se pystyi muodostumaan todeksi. Ilmaantui tämä outo olento, läpeensä huono ja epäkelpo, antijumala, jos näin voisi sanoa. Shian. Sillä nimellä Nerre ja muut jumalat sitä alkoivat kutsua. Shian, pahuus.
- Nyt ymmärrän, huudahti Easin. - Liiallinen hyvyys loi lopulta pahan, koska tasapainon oli säilyttävä.
- Oikein! Tasapaino, se on avainsana koko touhussa ja koko jutun juju. Tasapaino, hyvän ja pahan välinen tasapaino. Sekä myös ykseys. Hyvä ja paha, samaa ykseyttä.
- Mutta miten haltiat tähän liittyivät?
- Katsos, Shian sai suuret voimat, hänestä tuli tavallaan Nerren tasapainottava puoli. Shian sai myös kyvyn luoda, mutta kaiken mitä hän loi, oli osa hänestä itsestään, pahaa. Peikot, jättiläiset, inisijät...
- Mitkä?
- Inisijät. Sellaisia pieniä olentoja, jotka lentävät ja inisevät äänekkäästi. Niin, ja imevät verta.
- Yök! Sanoi Easin ja häntä värisytti ajatella kuinka häntä imettäisiin kuiviin joidenkin pienten ötököiden toimesta.
- Eternin tasapaino oli menossa pahaan suuntaan. Jumalten oli tehtävä jotain.
- Joten he loivat haltiat, hoksasi Easin riemuissaan.
- Kyllä. Haltiat, keijukaiset, menninkäiset. Haltiat ja keijut puista ja kukkasista, merenhaltiat veden pisaroista ja menninkäiset maan mullasta ja hiekasta.
- Ja tasapaino oli palautettu.
- No, ei se nyt aivan noin yksinkertaisesti käynyt kuitenkaan. Pahalla oli nimittäin paljon paremmat aseet, jos näin voisi asian ilmaista. Varsinkin ilmajoukot tuottivat paljon päänvaivaa.
- Ilmajoukot, ai, tarkoitat varmaan lohikäärmeitä.
- Niitäpä juuri. Jättiläiset ja peikot olivat vahvoja, mutta tyhmiä, yhden ajatuksen olioita, mutta lohikäärmeet...niillä oli viisautta ja siksi ne olivat vaarallisia. Joten...
- Joten, Easin toisti odottavasti.
- Jumalat...ööh...lainasivat pari lohikäärmeen munaa.
- Lainasivat?
- No, varastivat pari munaa.
- Minkä ihmeen takia? Eivätkö he olisi voineet itse luoda lohikäärmeitä?
- Eivät, koska ne oli jo luotu. Ei jo luotua tai jo olemassa olevaa voi luoda uudelleen.
- Eli jos jotain on luotu ja siitä on tullut täydellinen fiasko, sitä ei voi enää edes parannella, kysyi Easin.
- Aivan, se on ja pysyy, kunnes tuhoutuu itsestään. Jumalat eivät voi sitä hävittää, selvitti Anselm. Mutta palataksemme lohikäärmeisiin. Jumalat siis kasvattivat itselleen kaksi lohikäärmettä, yrittivät tehdä niistä hyviä, mutta lohikäärmeillä on vahva oma tahto, niitä ei voi käskeä vastoin niiden luonnetta. Aluksi jumalien lohikäärmekokeilut menivät aivan mönkään ja lohikäärmeet lähtivät omille teilleen, mutta he jatkoivat sitkeästi, kunnes erään kerran kohdalle osui lohikäärme, joka oli taipuvainen auttamaan jumalia. Tämä valkoisten lohikäärmeiden esiäiti totteli nimeä Angnes.
- Olivatko lohikäärmeet valkoisia?
- Ei, mutta valkoinen tarkoittaa tässä tapauksessa hyvän palveluksessa olevaa liekinheitintä, sanoi Anselm.
- Täällä sitä vaan istutaan viettämässä rattoisaa rupattelutuokiota, vaikka kirjastossa työt kasaantuvat ja professorit odottavat kirjojaan malttamattomasti, sanoi kiukkuinen ääni ovensuusta.
Easin ja Anselm käänsivät päänsä katsoakseen puhuvaa henkilöä, vaikka molemmat olivat jo tunnistaneet puhujan tämän kimeästä nasaaliäänestä.
- Kanslisti Thoreson, tervehti Anselm kohteliaasti päätään nyökäyttäen.
- Teidän ruokataukonne kestään tasan puoli tuntia ja te olette istuneet täällä jo ainakin kolme varttia, eikä tähän aikaan yleensä edes kuulu käydä syömässä, sillä virallinen ruokatauko alkaa kello 11.30 ja päättyy 12.00. Kello on nyt vasta 11.17, joten olette etuajassa, ja tällainen epätäsmällisyys tämäntasoisessa yliopistossa on kerta kaikkiaan aivan ennenkuulumatonta, vaahtosi kanslisti.
- Olemme syvästi pahoillamme, että olemme toimillamme aiheuttaneet arvoisalle kanslistille suurta huolta yliopistomme maineesta ajankäytön ja sen tuntemuksen suhteen, vastasi Anselm nousten samalla ylös tuolista. Hän tarttui kirjaan ja viittasi vapaalla kädellään Easinia nousemaan myös pöydästä. Easin seurasi Anselmia suosiolla, sillä kanslisti Thoresonin seuraan jääminen ei houkuttanut häntä tippaakaan. Ovella Anselm pysähtyi kanslistin viereen ja kysyi tältä:
Kanslistin kasvot vaihtoivat sukkelasti väriä normaalin kalpean sijasta kirkuvan punaiseksi. Anselm ja Easin kuitenkin jatkoivat matkaansa, välittämättä kuunnella kimittävän miehen änkyttävää selitystä läsnäololleen ruokalassa siihen kellonaikaan.
- Todella vastenmielinen mies, sanoi Easin, kun he olivat kuulomatkan ulkopuolella.
- Olet oikeassa, kanslisti Thoreson on todella vastenmielinen henkilö, Anselm sanoi katsoen olkansa yli yhä ovella seisovaa pientä näädännäköistä miestä, jonka rasvainen hiirenharmaa tukka roikkui epäsiististi silmillä ja alkava kalju paistoi päälaelta. Pienet epäluuloiset silmät seurasivat kahden henkilön kävelyä, kunnes he katosivat portaikkoon. Silloin Thoreson kääntyi ja meni ruokahuoneeseen ja kaivoi likaisenruskean takkinsa taskusta kirjekuoren, jota alkoi lukea silmät hehkuen innostuksesta. Luettuaan kirjeen, hän sytytti sen palamaan ja pudotti vieressään olevaan roskakoriin. Katsoessaan kirjeen muuttumista tuhkaksi, hän hykerteli mielissään hieroskellen samalla laihoja käsiään yhteen.
Tästä se alkaa, hän hihitteli mielessään. Mestarini on saapumassa eikä kukaan voi sitä enää estää.
Professoreja alkoi virrata sisään ruokatunnilleen, ja he kaikki katsoivat ihmeissään kanslistiaan, joka hihitteli itsekseen nurkassa, roskakorin savutessa vieressä.
Anselm ja Easin palasivat kirjastoon. Anselm laski kantamansa kirjan pöydälle ja istui tuolille. Easin käveli ikkunan luokse ja istahti ikkunalaudalle. Niillä sijoillaan he istuivat hetken ääneti.
Ulkona oli alkanut tuulla ja puiden varjot huojuivat kirjaston kirjahyllyjen peittämillä seinillä.
- Minä aion lähteä, sanoi Anselm lopulta.
- Nyt jo. Eihän vielä ole edes puolipäivä, vastusti Easin kirjastonhoitajaa.
- Mitä sillä on tämän asian kanssa tekemistä?
- Ethän sinä vielä voi lähteä kotiin, on liian aikaista ja paljon töitä tehtävänä.
- Kuka tässä on kotiin lähtemisestä puhunut?
- Minne sitten aiot mennä?
- Etsimään vastausta.
- Mihin kysymykseen?
- Miksi nyt?
- Miksi nyt mitä?
- Miksi minä, miksi juuri minä?
- Tämä keskustelu on aivan päätön, totesi Easin kyllästyneenä.
- Olet aivan oikeassa, koko juttu on aivan järjetön. Olenko minä hereillä vai nukunko vielä, ihmetteli Anselm nipistäen samalla itseään käsivarresta. - Auts! Olen hereillä.
- Vastaa nyt, minne aiot lähteä etsimään vastausta kysymykseen ja mistä hiivatin kysymyksestä on kysymys, tivasi Easin.
- Miksi minulle paljastettiin, että polveudun haltioista, mikä tarkoitus tällä on ja onko ajankohdalla jotain merkitystä tässä asiassa, vai onko kyseessä jonkun sairas pila.
- Paljon selvitettävää, nyökäytteli Easin päätään. - Minä lähden mukaasi.
- Etkä lähde, kielsi Anselm. Jonkun on jäätävä pitämään huolta kirjastosta.
- Hiivattiin koko kirjasto, tiuskaisi Easin kiihtyneenä siitä ajatuksesta, että jäisi syrjään jostain jännittävästä seikkailusta. - Ja onhan meillä Otto, hän voi hoitaa kirjastoa sillä välillä.
- Otto on jo vanha, vastusti Anselm. - Ei hän jaksa hoitaa kirjastoa yksin.
- Ottakoon itselleen oppipojan, jankkasi nykyinen oppipoika.
- Usko nyt, sinä et tule mukaan.
- Miksen?
- No, se voi olla vaarallista.
- Hah! Puhut varkaalle, joka on asunut yksin viisivuotiaasta lähtien.
- Vai viisivuotiaasta?
- Saatoin olla myös kahdeksan tai jotain sinnepäin...
- Miten vaan, mutta minä en ota sinua mukaani. Tämä on viimeinen sanani. Sinä jäät tänne.
- Epäreilua, huusi Easin kiukustuneena.
- Elämä on usein epäreilua, ei, elämä on koko ajan epäreilua, sanoi Anselm ja käveli ulos kirjaston ovesta harmaan kaavun helmat heiluen.
- Tylsää, sanoi Easin istuutuen takaisin ikkunalaudalle. Hän kääntyi katsomaan ikkunasta ulos, pyyhkien samalla pettymyksen kyyneleet silmistään. Silmäkulmastaan hän näki Anselmin harppovan pitkin askelin pihalla, suunnaten kulkunsa ulos yliopiston portista.
- Anteeksi, onkohan Anselm Therien paikalla, kysyi ääni ovenpielestä.
- Ei ole, hän lähti juuri, sanoi Easin kääntyen katsomaan puhujaa, mutta kaikki mitä hän näki oli mustakaapuisen ihmisen, todennäköisesti kaavun sisällä oli nainen.
- Voi hyvänen aika, olenko minä liian myöhässä, huudahti tämä oletettu nainen, laskien samalla hupun alas. - Oletko sinä Easin?
- Kyllä rouva, voinko minä jotenkin auttaa, kysyi Easin kohteliaasti tältä sirolta, kauniilta naiselta, jonka pitkät punaiset hiukset kehystivät kauniita pieniä kasvoja. Naisen vihreät silmät tutkivat Easinia tarkasti.
- Koska hän tulee takaisin?
- Ei mitään aavistusta, vastasi Easin unohtaen kohteliaan käytöksensä, sillä kiukku Anselmia kohtaan oli liian suuri. Hän kääntyi uudelleen katsomaan ikkunasta ulos.
- Tiedätkö minne hän lähti? jatkoi pieni nainen kyselyään.
- Minne lie, vastasi Easin kääntyen naisen puoleen, mutta hätkähti, kun huomasikin tämän seisovan aivan hänen selkänsä takana. - Ohhoh, liikuttepa te äänettömästi.
- Osaatko sanoa missä professori Ghor on tällä hetkellä?
- Liekö pitämässä luentoa, mutta en tiedä missä salissa tai sitten hän on omassa huoneessaan, vastasi Easin tarkastellen samalla naista tiiviisti. Tämän kasvoissa oli jotain tuttua, mutta Easin ei oikein osannut paikantaa mitä se oli.
- Käyn katsomassa hänen huoneestaan, sanoi nainen ja kääntyi lähteäkseen.
- Tiedättekö missä se sijaitsee, kysyi Easin.
- Minä olen ollut täällä ennenkin, vastasi nainen ja lähti.
Easin tuijotti pitkän ajan naisen jälkeen ja pyöritti sitten päätään, kuin selvittääkseen ajatuksiaan. Sitten Easin hoksasi. Olikohan tämä se nainen, josta Anselm oli puhunut? Saattoi hyvinkin olla, sillä naisessa oli jotain salaperäistä ja Easinin mielestä hän oli juuri sellainen, joka jättäisi tajuttoman Anselmin lattialle makaamaan. Tosin nainen ei vaikuttanut miltään kasvinryöstäjältä, mutta mistä sitä ikinä tiesi.
Easin pomppasi alas ikkunalaudalta ja juoksi viidenteen kerrokseen niin nopeasti kuin vain pystyi. Uteliaisuus kiirehti hänen jalkojaan ja hädin tuskin hengittäen, hän saapui Ghorin työhuoneen oven taakse. Easin istui lattialle henki rahisten ja vinkuen. Parin minuutin kuluttua hän pystyi jälleen käyttämään keuhkojaan ilman suurempaa tuskaa, nousi ylös ja painoi korvansa avaimenreikää vasten.
- Tämä on todella vakavaa Theodosius, naisääni sanoi. - Häntä ei missään nimessä olisi saanut päästää lähtemään.
- Minkäs minä sille mahdoin, en edes arvannut, että hän suunnitteli lähtöä näin äkkiä, vastasi miesääni ärtyneenä naisen moitteisiin. - Mikset itse pitänyt häntä paremmin silmällä?
Nainen ei edes vaivautunut vastaamaan, tai sitten hän vastasi niin hiljaa, että Easin ei sitä kuullut.
- Ja älkäämme unohtako arvon kanslistia, Ghor sanoi.
- Thoreson? nainen kysyi hämmästyneenä. - Hänkö se on? No, enpä olisi äkkiseltään osannut arvata. Se mieshän on aivan surkea tapaus, täysin ääliö.
- Juuri sellaisiinhan hän pystyy vetoamaan kaikkein helpoimmin. Ihminen, joka on täysin vailla omaa arvomaailmaa, vastaanottaa kaikkein helpoiten toisen henkilön katsantokannan, oli se sitten hyvä tai huono. Kun taas ihminen, jolla on niin sanotusti omat aivot, kyseenalaistaa ne ajatukset, jotka sotivat hänen omaa moraaliaan vastaan. Sellaisiin ihmisiin häneltä kuluisi liikaa aikaa ja voimia, siksi hän ottaa ensin yhteyttä tomppeleihin.
- Kiitos vaan luennosta, arvon professori, vastasi nainen. - Palataksemme Anselmiin...
Äkkiä hän keskeytti puheensa, nosti sormen huulilleen, astui äänettömästi ovelle ja tempaisi sen auki. Easin, joka oli kuunnellut korva kiinni ovessa, tupsahti lattialle. Hän katsoi säikähtäneenä ylös, ja näki salaperäisen naisen sekä professori Ghorin, jotka katsoivat häntä. Ghor katsoi hämmästyneenä ja nainen kiukkuisena.
- Hyvänen aika, sehän on Easin, sanoi Ghor.
- Mitä teit oven takana? nainen tiuskaisi kysymyksen.
- Öö..., sai Easin ainoastaan sanotuksi, sillä hän oli aivan liian peloissaan saadakseen järkensä pelaamaan normaalisti.
- Vastaa, hän ärähti.
- Easin, sano nyt miksi kuuntelit oven takana? Käskikö joku tehdä niin?
- E- ei, minä vaan...tuota...en minä mitään pahaa tarkoittanut, Easin sai suunsa ja aivonsa pelaamaan jälleen yhdessä. - Olen vain niin huolissani Anselmista, kun hän on käyttäytynyt viime päivinä niin kovin omituisesti, höpissyt jotain haltioista ja naisesta, joka oli käynyt kirjastossa eilen. Easin katsoi vaivihkaa naista.- Ja hän oli pyörtynyt, enkä minä uskonut häntä, vaan luulin hänen saaneen kirjasta päähänsä tai jotain. Tänään hän sitten lähti hakemaan vastausta kysymykseen, eikä suostunut ottamaan minua mukaansa..., Easin keskeytti vetääkseen henkeä.
- Minne hän sanoi lähtevänsä, kysyi Ghor, käyttäen hyväkseen syntynyttä taukoa.
- En tiedä, hän ei sanonut, vastasi Easin katsoen pelokkaasti naista, joka oli kääntynyt heihin selin.
- Hmm...mutisi nainen itsekseen. Sitten hän kääntyi ja katsoi Ghoria. Ghor katsoi takaisin. He nyökkäsivät toisilleen ja poistuivat huoneesta sanomatta sanaakaan. Easin jäi sinne yksin. Hän ihmetteli vähän aikaa, mitä oli hetki sitten tapahtunut, raapi korvaansa ja lähti nopeasti pois huoneesta. Oikeastaan hänen tarkoituksensa oli kävellä pois paikalta arvokkaasta, mutta hänen jalkansa tuntuivat olevan sanasta 'kävellä' eri mieltä. Hänen jalkojensa mielestä syytä oli juosta arvokkaasti huoneesta ulos.
Juostessaan pitkin yliopiston käytäviä, hän törmäsi kanslistiin, joka kaatui pitkin pituuttaan lattialle, pudottaen samalla sylissään kantamansa paperipinon.
- Anteeksi, huusi Easin pysähtymättä, paperien leijuessa hänen perässään.
- Senkin huonosti kasvatettu ihmisen irvikuva, rääkyi Thoreson pakenevan pojan perään.
- Edwin, kuului lattialla istuvan miehen selän takaa. - Luullakseni meillä on jotain puhuttavaa.
- Atshiiuuu!!!
- Miksi minun kasvoni ovat näin märät?
- Miksi te olette täällä tähän aikaan, jos virallinen tauko alkaa vasta kymmenen minuutin kuluttua?
